Yksinäisen miehen poika on kirja traumojen siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Kirjailija Markku Lahtelan itsemurhan vaikutukset paljastavat yhden sotien rikkoman suvun vaietun itsetuhokulttuurin. Onko ketjun katkaiseminen mahdollista?
Lahtelan suku näyttäytyy päällisin puolin menestystarinana. Suvussa on monia merkittäviä poliitikkoja, taiteilijoita ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Markku Lahtela oli aikansa ihailtu ja kunnioitettu radikaalikirjailija, jonka elämä päättyi oman käden kautta vuonna 1980. Sen jälkeen lähisuvussa koettiin vielä kaksi itsemurhaa lisää.
Nuorin Markun pojista, Johannes Lahtela, kuvaa avoimesti, miten isän kuoleman vaikutus on Johanneksen omassa elämässä heijastunut lapsuudesta tähän päivään saakka. Alkoholi, menestys, vaihtuvat rakkaudet, seksi tai oma perhe eivät ole vaientaneet isättömyyden ja lähisukulaisten itsemurhien aiheuttamaa tuskaa. Yksinäisen miehen poika rikkoo kollektiivisen puhumattomuuden kulttuurin ja tuo lukijan silmien eteen kaiken sen, mikä tavallisesti halutaan kätkeä, peittää tai salata.
Johannes Lahtela käsittelee kirjassa isänsä itsemurhaa, sukupolvilta toiselle siirtyviä traumoja ja alkoholismia. Aihe on traaginen, kirjoittajalle ja osittain itsellekin hyvin henkilökohtainen. Siksi olikin hieman vaivaannuttavaa todeta, että koin kirjan enemmänkin julkisuushakuiseksi tilitykseksi. Tarinassa on epäjohdonmukaista poukkoilua, paljon toistoa ja itsesääliä.
Osa henkilöiden eli lähipiirin nimistä on kömpelösti muutettu ”aiheen arkaluontoisuuden vuoksi”. Vaikka et tietäisikään onko joku kohta fiktiivinen vai ei, tämän kirjan jälkeen tiedät kyllä, minkälaisen mielikuvan Lahtela kenestäkin perhepiiriinsä kuuluvasta haluaa antaa. Julkkisten namedroppailua ei kuitenkaan ole säästelty.
En pitänyt tästä tai kokenut kirjaa kovin oivaltavaksi, en tiedä oliko sen tarkoitus sellainen ollakaan. Toivottavasti kirja kuitenkin auttoi kirjoittajaa itseään omien traumojen käsittelyssä.
Helmet-lukuhaaste 2025: 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto (Sopisi myös: 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira, 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset, 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä, 45. Kirjassa on isä ja tytär)
En usko lukeneeni koskaan ainuttakaan Markku Lahtelan kirjaa, mutta "Jumala pullossa" on kuitenkin etäisesti tuttu nimi. Johanneksen nimi taas ei sanonut minulle mitään ennen tähän kirjaan tarttumista, enkä siis tunne häntä lainkaan esim. näyttelijänä tai kouluttajana. Myöskään Samuli Edelmannin tai Redraman elämäkerrat eivät ole kiinnostanut, joten taustatiedot olivat tähän kirjaan tarttuessani aivan olemattomat. Tämä kirja kolahti silti kovaa: karu ja rehellinen kertomus. Omassa lähipiirissänikin on tapahtunut useita itsemurhia, joten sen aiheuttama tuska on tuttua, mutta narsismi taas on varsin vierasta. Pidin kovasti myös kirjan kielestä, toisin kuin monen muun nykykirjailijan kohdalla. 4,5.
Erilainen, herkkä, synkkä, itsekeskeinen, narsistinen, rehellisyyteen pyrkivä, itseä ja tunnetiloja yliselittelevä, absoluuttiseen totuudellisuuteen pyrkivä, syvällinen ja pinnallinen teos yhtäaikaa... Yhtäaikaa kiinnostava ja outo, itseinhoa sisältävä ja hyväksyntää kaihoava...
Uskaliasta kirjoittaa omista tunteista ja omasta itsestään noin suorasi. Mutta koska kirjassa mainittiin myös, että oli oppinut tekemään mitä tahansa, janotessaan huomiota, hyväksyntää ja rakkautta - tulee vain mieleen, että voisiko tämäkin kirja olla tavallaan kuvitelmaa, fiktiota, joka kirjoitettu totuudelliseen muotoon, jotta sillä saisi taas lisää ihailua, hyväksyntää, jne...
Yhtäkaikki, pidin tätä kirjaa hyvänä lukemisena, se avasi taas muutamia uusia ajatuspolkuja ja istutti uusia ajatuksen siemeniä.
Ei sovellu kaikille, eivätkä kaikki tästä kirjasta välttämättä tule pitämään. Itsekään en sitä omakseni kirjahyllyyn ostaisi, mutta koska pidin lukemastani, suosittelen lämpimästi lukemaan tämän kirjan.
”Näyttää siltä, että me isättömät pojat emme koskaan tule parantumaan sisäisistä haavoistamme. Isältä peritty angsti on elinikäinen vankila.”
Vuosia sitten luin Markku Lahtelan kirjan Sirkus. Mieleeni on jäänyt elävästi, että sitä lukiessani ajattelin, että ihmisen, jonka ajatus kulkee niin moneen suuntaan yhtäaikaisesti ja päällekkäin on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta elää itsensä kanssa. Markku Lahtela päätyikin itsemurhaan ollessaan 45-vuotias.
Johannes Lahtela on Markku Lahtelan poika ja hänen kirjaansa Yksinäisen miehen poika tartuin pitkälti juuri siksi, että minulla on niin vahva kuva Sirkuksesta. Lukemiseni lähtötilanne oli, että enemmän kuin Johanneksesta halusin tietää lisää Markusta.
Sain tietää, että Markku oli väkivaltainen alkoholisti, mutta myös leikkivä ja naurava isä. Hänen päänsä sisällä oli jatkuva helvetti ja hän pakeni itseään viinaan ja naisiin.
Johannes kuvaa, miten Markku tappoi itsensä. Miten Markku asetti haulikon piipun suuhunsa ja ampui. Miten ”Markun suusta välähti piipun liekki, ja haulit räjäyttivät kirjailijan pään kappaleiksi. Ne lävistivät Markun pään takaraivosta päätyen jonnekin kuistin kattoon. Verta, luun sirpaleita ja aivoja levisi kaikkialle.”
Miksi isän teko pitää kuvitella ja kuvata näin tarkasti ja miksi olen lainannut Johanneksen sanat edelle? Draamaako tässä haetaan ihan niin kuin sitä ei olisi jo muutenkin tarpeeksi ja liikaa.
Yksinäisen miehen poika on omaeläkerrallinen kuvaus Johanneksen elämästä, traumoista ja niiden siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Markku on niin suuri, että sekä Johanneksen onnistumiset että epäonnistumiset peilataan hänen isänsä kautta. Riittämättömyyden tunteet ovat jatkuvasti läsnä. Johannes pakenee hänkin vaihtuviin naissuhteisiin ja alkoholiin, ja toistaa näin isänsä tapoja elää.
Yksinäisen miehen poika on raaka tilitys Johanneksen pyrkimyksistä luoda elämänsä kaaokseen järjestystä. Lahtelan sukua riivaa itsemurha ongelmien ratkaisutapana ja sitäkin myös Johannes yrittää. Markku lähetettiin sotalapsena Ruotsiin ja tästä seurasi hänelle trauma, josta hän ei koskaan toipunut. Sota-aika jätti jälkeensä mielen rikkonaisuutta, joka siirtyy sukupolvelta toiselle.
Johannes on alkoholisti, joka opiskelee näyttelijäksi, raitistuu ja toimii myös ortodoksiseurakunnan pappina. Jälkimmäisestä tehtävästä hänet erotetaan hänen petettyään vaimonaan ja päädyttyään avioeroon.
Mikään ei riitä, mikään Johanneksen tekemä ei kohota häntä Markun kokoiseksi.
”Isä oli jotain, mitä minä en koskaan tulisi olemaan. Olin yhtä isäni kanssa vain yhdessä asiassa: perusteellisessa epäonnistumisessa.”
Johanneksen tarve tulla huomatuksi ja hänen pohdintansa ovat hyvin samaistuttavia minulle, joka olen koko ikäni kokenut ulkopuolisuutta, mutta ei nyt tehdä tästä numeroa, vaan annetaan Johanneksen jatkaa.
”Mistä helvetistä voi tulla sellainen kokemus, että kukaan ei ole pitänyt minusta, ettei kukaan muka ole halunnut kuulla tai nähdä minua? Tämä käsitys minulla oli jo pikkupoikana: olen liikaa, minussa on jokin vialla.”
Johannes siteeraa Eugene O’Neillin näytelmää Pitkän päivän matka yöhön. Kauhea ja niin tosi sitaatti, jonka allekirjoitan tussilla, joka ei lähde pesussa pois, vaikka Vanishia käyttäisi purkin jos toisenkin.
”Nimeni on: Olisi voinut olla. Myöskin nimeni on: ei enää. Liian myöhään.”
Yksinäisen miehen poika on tilityskertomus, jossa Johannes ei säästele itseään. Kaikki tunteet saavat tulla, räkäistä itkua on monesti.
Johannes on kirjoittanut elämäkerran Samuli Edelmannista. Kuuntelin sen pari vuotta sitten ja hämmästelin, miksi kirjan lopussa on niin paljon Johanneksen omaa tilitystä, kun kyseessä kuitenkin on kirja, jonka tarkoitus on olla kuvaus Samuli Edelmannin elämästä.
Yksinäisen miehen pojan luettuani ymmärrän, että Johanneksen itsekkyys ja suoranainen narsismi, jotka hän itsekin nimeää omiksi luonteenpiirteikseen, selittävät hänen loppupuheenvuoronsa Edelmannista kertovassa kirjassa.
Johannes myöntää kaiken, mitä hän on tehnyt väärin ja suomii itseään ankarasti. Huomatuksi tulemisen tarve on valtava, eikä huomiota saa koskaan tarpeeksi ja silloinkin kun sitä saa sen suoma lohtu osoittautuu hyvin lyhytaikaiseksi.
”Tykkäykset, sydänemojit ja paukkuserpentiinit ovat hivelleet sisintäni makeisen tavoin. Tunne on kestänyt yhtä pitkään kuin suklaapala suussa. Hyvänolon aalto on mennyt hetkessä ohi, ja sitten sitä onkin pitänyt saada jo lisää.”
Ei ole mielekästä kiistää, etteikö isä olisi ollut Johanneksen ongelmien perimmäinen syy. En silti voi olla ajattelematta, että isä on tarjonnut Johannekselle myös näppärän (teko)syyn, jolla oikeuttaa oma huono käytöksensä muita ihmisiä kohtaan.
Teoksen loppupuolella, kun Johannes on ankarimmillaan itseään kohtaan, alan muistella lehtikuvaa hiihtäjä Mika Myllylästä, joka kuvassa hiihtää kirjaimellisesti suossa. Kärsivä Kristus ja hänen monet inkarnaationsa, joista yksi on Johannes Lahtela.
Tämä kirja herätti monia kysymyksiä. Niistä ensimmäinen: onko tätä tekelettä lainkaan kustannustoimitettu? Teksti oli kuin teiniangstissaan pyörivän lukiopojan, lauserakenteet kömpelöitä, sulkujen käyttö aivan mahdotonta! Keskenkasvuisen piiperrystä, joka verhotaan ”ylisukupolviseksi traumaksi”. Lukukokemus oli piinaava ja toivoin vain sen loppuvan pian. Onneksi kirja oli niin helppolukuista ja yksinkertaista tekstiä, että se kävi parissa tunnissa. Siitä yksi tähti.
Tasoero Yksinäiseen mieheen (Markku Lahtela) on valovuosien pituinen. Jokainen poika ei voi periä kirjoittajanlahjoja, mutta tässä tapauksessa sellainenkin löytyy: https://silvolahtela.com/
Mikä kaikki suvussa kulkee eteenpäin, kun siitä ei puhuta? Mistä kaikesta voi etsiä isää? Olisi ollut kiinnostavaa lukea vielä monipuolisempia näkökulmia tilanteeseen, nyt keskityttiin yhden ihmisen traumaan ja riippuvuuksiin.
Itsemurha on paskaa ja vain paskaa! Se todellakin on ydinpommi, joka ulottuu 100 vuoden päähän. Kiitos Lahtelalle tämän asian painokkaasta esille tuonnista.
Tämä kirja on melko rankka kertomus ihmisestä, joka on hukassa. Hän etsii elämäänsä jotain, mitä siitä puuttuu, mutta ei löydä sitä. Hän kompensoi heikkoa itsetuntoaan seksillä, viinalla, menestyksellä ja uskonnolla, mutta sisäinen tyhjyys vain jatkuu. Miestä vaivaa äkilliset raivokohtaukset, jonka kohteeksi perhe joutuu. Hän yrittää itsemurhaa useamman kerran. Onko kaiken takana isänsä hylkäämäksi tulleen pojan kokemus?