Rakastuin Saision kirjoittamaan kieleen jo kirjan ensimmäisillä sivuilla: teksti on sirpaleista, runollista ja tehokasta ja se imee mukaansa. Autofiktiivisessä tarinassa pysyy hyvin kärryillä, vaikka kerronta hyppii runsaasti eri aikatasojen välillä. Kirja voitti aikoinaan Finlandia-palkinnon. Mielestäni se on kestänyt hyvin aikaa ja on edelleen ajankohtainen teemoiltaan. Samalla se on mielenkiintoinen ajankuva, katsaus lähihistoriaan 1970-luvulle.
Saision tausta dramaturgina näkyy dialogissa, joka on koskettavaa ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tiesin toki etukäteen, että punaisuus viittaa kommunismiin, mutta silti tuli yllätyksenä, miten voimakkaasti kirjan päähenkilö Pirkko elää ideologista vasemmistolaisnuoren elämää. On hämmentävää, miten mustavalkoisesti yhteiskunta nähdään, miten oikeassa nuori Pirkko kokee olevansa.
Samalla nuori Pirkko tuntuu olevan aivan hukassa itsensä kanssa. Hän ei tunne itseään, eikä tiedä, mitä tehdä elämällään ja ihmissuhteillaan. Hän on välillä niin poissaoleva opinnoissaan Teatterikorkeakoulussa, että opettaja ottaa hänet puhutteluun.
Päähenkilö saa nuorena lapsen, jonka isä pysyttelee kaukaisena. Lapsi ei tunnu merkitsevän ollenkaan niin paljon Pirkon naisrakastajille, kuin hän toivoisi. Hän kaipaa kovasti turvallista, melko perinteistä parisuhdetta, mutta ei ole kysynyt toisilta osapuolilta, haluavatko he samaa. Hän kaipaa loputtomasti rakastamista ja rakastettavana olemista, mutta juuri sitä hän ei tunne saavansa, vaan suhteet ovat rauhattomia. ”Hän haluaa olla se, joka omistetaan.” Hän takertuu haavekuvaansa ja käsityksiinsä rakkaudesta kaiken pelastavana ja korjaavana voimana, jota ei suoda hänelle ja kokee, että siksi mistään ei tule mitään. Hän haluaa ja haluaa, eikä pysty ottamaan elämää vastaan sellaisena kuin se on. Samalla hän ulkoistaa vastuuta omasta elämästään muille ja kokee olevansa pelinappula. Eihän ole hänen näkökulmastaan hänen vikansa, että kaikki menee pieleen, vaan vika on aina toisaalla: yhteiskunnassa, äidissä ja rakastajissa.
Nuori Pirkko katsoo silti myös peiliin, kokee syyllisyyttä ja masentuu, vaikka sitä sanaa ei kirjassa muistaakseni käytetä lainkaan, eihän se ollut ajalle ominainenkaan. Hän ei jaksa siivota, ja yrittää lopulta jopa itsemurhaa lapsen ollessa pieni. Hänellä on rahallisesti tiukkaa, hän varastaa ruokaa ja vaatteita kaupoista, mutta ei oikeastaan pidä sitä vääränä tai hätkähdyttävänä, vaan jotenkin kokee, että kaikki on kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän syytä. ”Stockmann tuottaa bleiserinsä kehitysmaiden riistotyövoimalla, varastaa riistetyiltä. Se, joka ostaa Stockmannilta, tukee välillisesti varastamista. Se, joka varastaa Stockmannilta jo kertaalleen varastettua, murentaa toiminnallaan riistoa ja riistoon perustuvaa kapitalismia järjestelmän sisältä käsin.”
Pirkko tottuu niukkuuteen. Hän kokee, että se pelkistää maailman ja että siinä on jotain kaunista. Hän laihtuu kotoa pois muutettuaan viisitoista kiloa, mutta ei suostu uskomaan sitä. Hän kokee näyttävänsä vääränlaiselta ja pitää itseään vastenmielisenä. Hänen äitinsä ei pysty hyväksymään tyttärensä homoseksuaalisuutta, vaan kieltää tyttärensä ensin kokonaan ja ehdottaa myöhemmin parannuskeinoksi muun muassa lääkärikäyntejä. Silti Pirkko selvästi rakastaa äitiään, kaipaa tätä ja haluaisi varsinkin humalassa soittaa tälle ja puhua asioista. Pirkko kokee, ettei hänellä ole enää kotia, vaan pelkkä huone, alivuokralaisasunto. Oli kiinnostavaa, että homoseksuaalisen poistaminen Suomen rikoslaista ei ollutkaan Pirkolle ja hänen lähipiirilleen pelkästään helpottava asia, sillä se vei pois osan elämän jännityksestä ja toisaalta toi pintaan sen, että heidän ihailemansa Neuvostoliitto ei hyväksynyt homoutta.
Vaikka kirjan teemat ovat synkkiä, niin en silti kokenut sen lukemista lainkaan raskaana. Kirjassa on syrjäytymisen kuvauksista huolimatta koko ajan myös läsnä valoa, vaikka nuori päähenkilö ei sitä näe. Ehkä se syntyy siitä, että kirjailija kirjoittaa nuoruudestaan, käsittelee ongelmiaan jälkikäteen keski-ikäisen naisen lempeydellä ja viisaudella, vaikka se ei olekaan hänelle helppoa. Hän avaa esimerkiksi vanhat kirjeet, jotka hän kirjoitti suunnitellessaan itsemurhaa. Pirkko pysyy kuitenkin jokseenkin kiinni jossain koko ajan ja hoitaa lastaan ilmeisesti varsin hyvin.
Punaisen erokirjan toiseksi viimeisessä luvussa nuori Pirkko saa kustannussopimuksen, mikä tavallaan muuttaa kaiken ja tulee tunne, että elämä alkaa mennä parempaan suuntaan.