Afscheid

The Autobiographical Trilogy #3

by Pirkko Saisio, Annemarie Raas (translator)

In deze bekroonde roman neemt een jonge vrouw afscheid van haar ouderlijk huis, het idealisme van haar jeugd en de vrouwen van wie ze houdt. Pirkko Saisio vertelt uiterst indringend over liefde, kunst en de kracht jezelf te durven zijn.

Genres: Fiction, Queer, Finnish Literature, LGBT, Lesbian, Audiobook, Contemporary

269 pages, Kindle Edition

First published September 8, 2003

About the author

See also Saisio's pseudonyms: Jukka Larsson, Eva Wein

Pirkko Saisio (s. 16. huhtikuuta 1949 Helsinki) on suomalainen kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Hän on kirjoittanut myös salanimillä Jukka Larsson ja Eva Wein. Saisiolla on laaja kirjallinen tuotanto, joka romaanien ja näytelmien ohella käsittää monenlaisia tekstejä elokuvakäsikirjoituksista aina balettilibretoihin asti. Saisio on kirjoittanut näytelmiä niin teatteriin kuin televisioonkin, ja lisäksi hän ohjaa ja näyttelee itsekin. Saisio suoritti Suomen Teatterikoulun näyttelijän tutkinnon 1975 ja toimi Teatterikorkeakoulun dramaturgian professorina 1997–2002.

Reviews

[james · Rating 3 out of 5]

welcome to 202-Queer 🌈✨

50 in February: 10/50


beautiful lyrical writing, mesmerizing, reading it feels like being in a dreamlike state, it's almost impossible to put it down

... i didn't understand a single word of it though.


if this followed a plotline it remained inaccessible to me until the very last moment. there are random perspective changes in every paragraph. not to mention the time jumps in every other.

i found out that it's autobiographical and... damn... you live like this?


overall an experience i can't say i *didn't* enjoy but also confusing. 3 stars.


i received an arc via edelweiss

[Neringa · Rating 4 out of 5]

Tokias knygas vadinu pilnomis švelniai įspaustų sunkių raidžių. Taip rašoma apie gyvenimą stengiantis nesusižeisti ir nesužeisti mylimųjų, bet perteikiant esminių išgyvenimų faktūrą. Saisio vengia minėti tikslius faktus ir įvykius, bet jos autobiografijoje viskas pulsuoja: laikotarpio atmosfera, motinystė, aistros ir nusivylimai, streiką pradedantys tamburinai, o pasakojimą įrėmina santykius su aplinka paveikusi homofobija ir LGBT teisių gynimas, menininkės karjera.

Patiko, kad rašydama Saisio elgiasi lyg scenoje: apie save pasakoja tai trečiuoju, tai pirmuoju asmeniu, tarsi sekdama Brechto atsiribojimo metodu. Įtraukė žaidimas iš fragmentų, kuris kuriamas suliejant teatro ir intymią erdvę. Manau, tai vykęs būdas rašyti tokią asmenišką knygą, nes sykiu maištingas, charizmatiškas ir net atsargus. Išėjo “neformatas”, su meile parašytas stiprios asmenybės.

Skaityti įdomu ir kultūriškai: susidūrusi su šiauriečių menu dažnai pasiduodu, nes jaučiuosi lyg mentalitetai nesutartų, bet tokios knygos verčia pripažinti, kad taip atrodo todėl, kad per menkai pažįstu suomių kultūrą. O “Raudonų išsiskyrimų knygoje” man tiko ir humoras.
Nustebino atviras Saisio komunistavimas, kuris dėl minėto vaidmenų metodo net atrodo karikatūriškai, išryškinamas kaip poza. Gal todėl, kad taip tiesmukai atsiduodama pažiūroms ir jas lydinčioms klišėms, bet 7-8 deš. kairumas ne sovietijoj buvo kitoks, perimtas savo noru, lyg iš antrų rankų, tad tuos niuansus verta pastebėti - naivumas gali pralinksminti.

[Jurgis Pakerys · Rating 4 out of 5]

Iš pradžių pasakojimas kiek fragmentiškas, reikia priprasti, iš dalies norisi pasakyti – žmogau, žinau, taip tikrai kieta rašyt – nuoskalos, plazdesiai, keli žodžiai, taškas, nauja eilutė; ilgesnis sakinys, taškas, nauja eilutė. Bet! Kaip ir prie keistai pasakojančių draugų pripranti, nervina, bet pasiilgsti, iš esmės įsimyli. Taip ir čia, jei pasakotoja pasiūlytų kartu parūkyti, žiauriai susijaudinčiau, pasakyčiau, kad nerūkau, bet kad labai noriu ir kad ji labai gerai rašo. Pasakojimas ilgainiui įsivažiuoja, kai pradedu geriau gaudytis, kas ir kur, pirmuosius skyrelius perskaitau iš naujo – dabar geriau.

Apie turinį iš anotacijų turbūt žinot – jaunai pasakotojai patinka merginos, o čia septyniasdešimtinių Suomija, kur tau, homoseksualumas baudžiamajam kodekse, mama gydytis pasiūlo. Pasakotoją domina teatras, o kartu su juo ateina kairiųjų aplinka. Mamos nesupratimas, meilės skauduliai ir švelnumai atviri iki šiol, bet į kairiąją veiklą pasakotoja žvelgia jau su šypsena. Vertimas patiko (Urtė Liepuoniūtė), jei neklystu, mielas suomiškas prieskonis ateina iš beasmenių konstrukcijų, pvz.: skolinamasi pinigų, žadama grąžinti; apsipykstamasi (p. 134). Pasakotojos balsas natūraliai skamba, intymus. O su meile atsitiktinai siejasi suomiško pavadinimo dalis ero-, tik ji paradoksaliai reiškia išsiskyrimą.

Ir labai ačiū Ievai už rekomendaciją, sakė: Pakeriui dar vieną alaus ir šitą knygą.

[cypt · Rating 2 out of 5]

Su visa didžiule meile Suomijai - iki šiol neatradau turbūt nė vienos suomiškos knygos, kuri man patiktų (išskyrus Tove, bet nežinau, ar ji skaitosi, dėl kalbos) :( Tas pats buvo ir su Pirkko Saisio. Pirmiausia nusiminiau, kad skaitau trečią trilogijos dalį, o paskui jau pasileidau su rogutėm nuo kalno. Ir vis tiek tai nebuvo smagu, nors vėjelis švilpė ir kalnas buvo status. Gal čia mano problema - nemėgstu tokio tipo pasakojimo ir tokių pasakotojų, apskritai nelabai mėgstu autofikcijos, o juolab su mandravojimais, stilizuotos, tokios manieros:

Klounaakė iš jos pasityčiojo.
Ne.

Tai netiesa, net nėra tikėtina.
Klounaakė kalbėjo apie kažką, kitus. Apie literatūrą.
Teresę ir Izabelę.
Taip.

Klounaakė net paminėjo rašytojos pavardę. Violette Leduc. Teresė ir Izabelė, viena kitą įsimylėjusios moksleivės. Izabelė ir Teresė, tai jų aistringą meilę siurbčiodama "Lipton" analizavo klounaakė.

Taip.
Bet ne.

(p. 27-28)

Ir taip toliau. Taip. Bet ne. Ne tik.

Nervino ir pasakojimo nukreiptumas į save, tik sau svarbios užuominos, tarsi skaitytojos ir skaitytojai turėtų ir taip žinoti visas gyvenimo detales, jas atsekti. Štai kažkur ji užsimena, kas paskatino atsirasti Jukos Larsen slapyvardį, - bet ar tai ką nors sako mums, nelabai susipažinusioms su Saisio literatūrine karjera? Nebent daeina paskui paskaitinėt Vikipediją.

Autobiografijos turinys - jaunystė, studijos, teatras, laukiniai tūsai ir meilės dramos - man kažkuo priminė Zelčiūtės teatro prisiminimus, pagalvojau, kad Saisio - savotiška dvasinė Zelčiūtės antrininkė, tik gyvenanti ne SSRS, užaugusi kitokioj šeimoj ir mezgusi kitokius santykius. Buvo labai keista ir savotiškai įdomu skaityti apie komunistų partiją, žmonių charakterio ir partinio teisingumo svarstymus, buržuazijos smerkimą ir t.t.; pagalvojau, kad visai be jokio pagrindo apie viską, kas XX a. nebuvo SSRS, galvojau kaip apie kažką visai kitokio, bet kokie panašumai atrodo kažkoks nesusipratimas. Aktorinio studentų ir studenčių charakterio vertinimas ir, be abejo, pasmerkimas už tai, kad mergina turi romaną su kita mergina, turbūt yra geriausias pavyzdys, kaip XXI a. tikrai nesuvoks dvidešimtojo, ir ne tik dėl LGBT žmonių traktavimo.

Bet apskritai Saisio man ėjo prieš plauką, šiaušiausi ir dėl jos draugių-mylimųjų aprašinėjimo, ir dėl kaitos, ir dėl "tipo mianas" šokinėjančios kompozicijos, kai niekaip nesupranti, kiek dabar metų jos vaikui, kiek metų ji jau gyveno su viena moterim, po kiek metų išsiskyrė, ar čia tais pačiais metais, ar kitais, ir dėl "čia aš regiu save iš šono" pasakojimo trečiuoju asmeniu. Čia ne rašytojos ir ne teksto kaltė, tiesiog mano senobiniai akiniai, davatkiškai primenantys, kad autobiografija paprastai turi ir +- apologetinį matmenį, kur savo gyvenimą traktuoji kaip aiškintiną, net jei ne visuomet valingai pasirinktą. Aišku, Saisio nerašo autobiografijos ir tuolab nerašo XIX amžiuje, ji laisva nuo taisyklių, laisva nesistengti patikti.

Ilgai laužiau galvą, kol prisiminiau, kur man matyta ta Saisio, - pasirodo, ji vaidino IšMinTinGą pryčerę IšMinTinGaMe ir DvaSiNGamE "Skanoramos" filme "Orenda", iš kurio po valandos, kai obuolys saloje ilgai krito į žemę ir į jį žiūrėjo vaikelis, išėjau ir jaučiausi susigrąžinusi bent jau likusią valandą gyvenimo laiko. Dabar pažiūrėjau, kad Saisio jame ne tik vaidino, bet ir rašė scenarijų :D Supratau, kad mes 100 % ne draugės ir tai jau nulemta žvaigždėse :D

[pelekas · Rating 5 out of 5]

4,5

gaivūs gūsiai iš taiklių, ryškių potėpių – kokia žaižaruojanti knyga! skaitant niro netikėtos asociacijos: priminė vaičiūnaitę ir priminė godard'ą, ką dar? priminė sovietinius filmus, girdėtus pasakojimus, prirūkytus butus. sužavėjo, kaip autorė nepraranda humoro jausmo, nenumuilina duobių, dramatizmų, ją gelbsti stebėjimo menas, išmoktas iš brechto. žiauriai nustebino komunistinės nuotaikos (ne tokią įsivaizdavau to meto suomiją) su visais ideologiniais kuriozais, kartais nuryjant adatų kamuolį.

jaučiu, kad galima skaityti ne kartą.

[Chad Felix · Rating 5 out of 5]

Miraculously good autofiction from the never-before-translated Finnish literary-art icon Pirkko Saisio. Saisio’s novel begins with a disappearing manuscript entitled The Red Book of Farewells before quickly moving backward to memories of life in Finland in the late twentieth century, a time of radical politics and criminalized sexuality. Reflections on becoming a mother draw Pirkko back into her difficult youth, when her sexual identity led to a painful (and final) break from her mother. This severance leads young Pirkko to discover an alternate world: the beautiful, vibrant, exciting, life-affirming world of underground gay bars and late-night cafés. Androgynous figures in the shadows lead the way, changing Pirkko's life forever. I'll be shouting about this until it comes out in April 2023. Excellent stuff for fans of Tove Ditlevsen, Rachel Cusk, Douglas Stuart, my man Knausgaard, and Jeanette Winterson's Why Be Happy When You Could Be Normal?

[Dakota Bossard · Rating 4 out of 5]

I was expecting this to be dense and hard to follow, but it was such a beautifully told story, almost in the form of poetry. Definitely experimental but poignant and universal with themes of love and politics and moving on. This autofiction novel follows Pirkko’s coming of age and (queer) sexual awakening in late twentieth century Finland, all the way through her later years. The translation was tender and profound, and I flew through it. It got better and better as I read, and I have a feeling I will be thinking about this one for a while.

[Emma · Rating 5 out of 5]

symppis ihana
tästä olisi puhuttavaa ja tästähän tullaan vielä puhumaan

[Vartika · Rating 3 out of 5]

The Red Book of Farewells begins with a mention of the most profound loss a writer can ever experience – the disappearance of her manuscript into the computer void, moments away from completion. What follows, then, is a reconstruction, drawn from memory and just as unreliable. The lost manuscript, though never mentioned again, sets the tone for the rest of the book: it urges us to filter the autofictional narrative as an echo, first, of what Pirkko-the-character remembers, and then of what Saisio-the-author intended for her to recollect.

Following Lowest Common Denominator and Backlight , this third instalment of the Finlandia prizewinning Helsinki trilogy journeys through the narrator's quest for belonging into adulthood. Having learned to step out of herself, to observe and then to record, she must now experience life for her own self – to become the writer, socialist, and lesbian she recognises herself as – and master the art of saying goodbye.

At university in 1970s Helsinki, an aptitude for theatre is still accessible, and the ideas of revolution fashionable. But homosexuality is seen as unnatural – an illness at best, a crime at worst – so that the allure of breaking the law becomes essential to Pirkko's sexual self-discovery, to the extent that she feels awash with loss when decriminalisation finally does arrive, and with it the defanging of the revolution. But this sense of loss is also linked to the once-necessary and now bittersweet severance from her mother, who shared her political identity but had no time for her personal one. This first farewell – to idealism and inheritance – opens up an existential chasm that pushes her to be something more than a criminal, a daughter, and an inappropriate socialist.

Unbeknownst to herself, she chooses to assume the role of a lover, first, to the clown-eyed girl, whom she leaves in her youth; and then to Havva, whom she has a child with and who eventually leaves her for a man in an anguished actod betrayal. Jilted and jaded, Pirkko must engage in revolutionary acts of moving on and turn her attention to motherhood. She is a lover still, raising her daughter until she too is ready to leave, as all children do – by growing up.

But moving on hardly means forgetting – indeed, as the beginning implied, it involves a renewed attempt at re-memory. Pirkko's story is, after all, the story of a writer, and The Red Book of Farewells charts the course: from amidst the art, the heartbreak and the activism emerges the first of many pen names, the first, fledgling glimpses of several plays, the wisdoms proffered by her idol Bertold 'Bert' Brecht from the windowsill, and the discipline that leads her to signing her first book contract. From the 'I' to the 'She' and between the now and then, Saisio imbues her fictionalised self with a compelling voice and a uniquely structured narrative whose understanding of time, space and rhythm both moves away from and converges with her own writing – the lost manuscript, this finished novel, life and everything in between.

Aside from being a formidable künstlerroman, this book brilliantly illustrates the modalities of autofiction – why writers are drawn to it, and how readers come to enjoy it. Whether you come to it as a fan of Pirkko-the-character or Saisio-the-author is irrelevant – you will leave entirely charmed.

[Peony · Rating 5 out of 5]

Kun kirja on niin hyvä, että olen elänyt sen maailmaa täysin, on vaikea tulla arvostelemaan sitä ja kertomaan tarkasti, mikä siinä viehätti. Toki se, että teksti vetää, ei ole yhtään turhaa sanaa, eikä lausetta..tunnelma ja ajankuva, sisällöllinen merkitys.. Mutta sen tarkemmin omaa lukukokemusta on vaikea oikein eritellä.

Olen nyt sairausloman aikana muutamassa päivässä lukenut Saision koko autobiografisen trilogian - en ole koskaan jaksanut lukea kahta samantyyppistä tai samaan sarjaan kuuluvaa kirjaa peräkkäin. Enkä varsinkaan ajatellut, että se voisi koskaan käydä näin nopeasti. Lisäksi en ole koululaisaikojeni jälkeen koskaan lukenut kirjoja uudelleen, mutta olen aivan varma, että näihin tulen ainakin sieltä täältä lueskellen palaamaan.

[Arja-täti · Rating 5 out of 5]

Saisio-kauteni päättyy (tällä kertaa) Punaiseen erokirjaan. Saision itsensä lukemana nämä äänikirjat ovat olleet mykistävä kokemus. Sellainen, että on pitänyt juoda välillä hyvät kahvit ja taas jatkaa. Erityisesti kahvihetkien merkitys kirjoissa ilahduttaa.

[Aino · Rating 3 out of 5]

(3.5) honestly, suprisingly interesting and what was a VERY happy surprise was the queer protagonist

[Tilda · Rating 4 out of 5]

kun oon joskus sanonut että en pidä autofiktiosta, niin haluan spesifioida, että en missään tapauksessa tarkoittanut tätä kirjaa

[Aurelija Bivainytė · Rating 4 out of 5]

Išlaisvinanti gyvenimo skaudulių transliacija, pasipriešinus lūkesčiui viską sukabint normatyvine linija. Apmąstant sudėtingas patirtis, tas blykčiojantis asociatyvių vaizdinių koliažas labai pažįstamas. Gaila, atrodo, nepagavau visų kontekstų, tai mielai laukčiau visos trilogijos!

[Linnea · Rating 5 out of 5]

Hengästyttävän upea kirja.

[Tyyne · Rating 5 out of 5]

Olipas kirja. Saision tapa kertoa on mielettömän osuvaa, oivaltavaa ja kaunista, ja tähän tekstiin uppoutui täysin. Välillä sama kohta piti lukea moneen kertaan, kun tuntui, että sen halusi ymmärtää uudelleen ja uudelleen. Miljöönä 1970-2000-luvun Helsinki ja teatteripiirit, ja näissä seksuaalivähemmistöjen taistelu tasa-arvoisen asemansa puolesta, olivat kiinnostavia. Ainutlaatuinen lukukokemus!

[Buchdoktor · Rating 4 out of 5]

Inhalt
Pirkko Saisos Icherzählerin stammt aus der Arbeiterschicht und beschließt schon kurz, nachdem sie Lesen gelernt hat, dass sie Schriftstellerin werden will. Bereits als Kind der 50er wollte sie ein Junge sein und erkennt zu Beginn ihres Studiums, dass sie von anderen als lesbische Frau wahrgenommen und begehrt wird. Aus einer Rahmenhandlung, die um die Jahrtausendwende spielt, blickt die Mutter einer Tochter und inzwischen erfolgreiche Autorin rund 20 Jahre zurück. Als Studienanfängerin in Finnischer Literatur sieht sie sich damals mit einem Dreierpack an Anforderungen konfrontiert, die sie nur schwer unter einen Hut bekommt. Im Studium genügt es nicht mehr, kommunistische Ideale nur verbal zu vertreten. Die Kommission jedoch, die ihr Engagement im studentischen Agitprop-Theater überprüft, besteht allein aus Kindern wohlhabender Bürger, fällt ihr zum ersten Mal auf. Seit sie ihre lesbische Beziehung zu „Clownauge“ geoutet hat, redet ihre Mutter nicht mehr mit ihr und will unbedingt geheim halten, was in Finnland erst 1971 legalisiert wurde. Schließlich muss die Erzählerin des autofiktionalen Romans lernen, die Dinge nicht wie bisher geschehen zu lassen, sondern im Beruf, Privatleben und ihrer politischen Einstellung Position zu beziehen.

Der Romantitel spielt mit der Bedeutung des finnischen „ero“, das für Abschied, Beziehungsende, Scheidung, Differenz stehen kann.

Erzählt wird dieser dritte Band ihrer Trilogie, die an Tove Ditlevsen erinnert, aus wechselnder Perspektive, in Episoden und innerhalb von Rückblicken nicht immer chronologisch. Der Wechsel in die dritte Person der Erzählerperspektive wie auch die Zeitsprünge hinterlassen aus meiner Sicht überflüssige Leerstellen und wirken für den gebotenen Inhalt zu kompliziert.

Fazit
Ein aufschlussreiches Dokument der Zeit zwischen den 80ern und den Nullerjahren, zu deren Beginn Hautfarbe und sexuelle Orientierung angeblich keine Rolle spielten, gesellschaftliche Aufsteigerinnen wie Saisios Erzählerin sich jedoch einer straff geordneten Hierarchie gegenüber sahen.


Serien-Info
01. Pienin yhteinen jaettava (1998) 9789510230169
02. Gegenlicht / Vastavalo erscheint 16.3.2024 Dt: 978-3608987249
03. Das rote Buch …

[Reetta Saine · Rating 4 out of 5]

Punainen erokirja on palkitun avainromaanimaisen omaelämäkerran viimeinen osa. Siinä kiehtoo niin rakenne kuin kielikin.



Sirpalemaiset välähdykset vaihtelevat monisivuisten kuvausten kanssa, siirtymät tapahtuvat välillä yllättäen, assosiatiivisesti hengittäen, toisinaan selkeästi lukujen välillä uudelleen aloittaen.



Kirjan teemana ovat erot - niin rakkauksista, aikakausista kuin oman itsen psykologisista vaiheistakin. Yhteiskunnallisesti kurkistetaan kekkoslovakiaan, stallarijuhliin, suomalaisen kultttuurin murrosvaiheeseen ja homoseksuaalisuuden kotimaiseen historiaan. Psykologisesti pienestä tytöstä kasvaa nainen, rakastettu ja äiti - joka silti säilyttää palan kaikesta itsessään.



Missään vaiheessa Saisio ei lankea pateettisuuteen, vaan tiukalla miljöökuvauksella palauttaa realistisen tyylin keskelle dramaattista kohtausta tai tragikomiikalla heilauttaa lukijalle näkymää esiripun takaa, jossa kaikki hauska oikeastaan tapahtuu. Huumori on synkkää ja mustaa, mutta saa nauramaan ääneen.



Erityisesti rakastamani kirjallinen keino on toisto, jossa Saisio on mestari. Pienillä sanajärjestyksen muutoksilla tai persoonapronomineilla leikkimällä koko tekstin sävy muuttuu surullisesta ironiseksi tai päinvastoin.

[Ansa · Rating 5 out of 5]

luin tämän toissavuonna ja nyt uudestaan, edelleen yhtä hieno ja koskettava. Rakastan niin paljon tätä fragmentaalista kirjoitustapaa, joka jättää ilmaa tulkinnoille mutta poimii lukijan matkaansa tarinaa jatkaakseen ennen kuin sivupolut alkavat kiermurrella liiaksi. Edelleen suosikki lesbokirjani suomalaisista kirjoista.

[Antti Kurko · Rating 5 out of 5]

Uskomattoman hienosti kirjoitettu kirja. Ei yhtään tyhjää sanaa, vaan jokainen lause on merkityksellinen. Tästä huolimatta yllättävän helppo ja kevyt lukea, vaikka monia kohtia jääkin mutustelemaan pidemmäksi aikaa.

[Jūratė Baltušnikienė · Rating 3 out of 5]

Žinojau, kad tai autofikcija, ir nesitikėjau tradicinio romano, tačiau ši knyga man tapo šiokiu tokiu kantrybės išbandymu.
Pirkko Saisio rašymo stilius – kapotas, šokinėjantis ir nepaprastai fragmentiškas. Suprantu autorės sumanymą tokiu būdu perteikti jaunystės sumaištį, desperatiškas tapatybės paieškas, vieną po kitos prarandamas gyvenimo moteris ir bohemišką dešimtmečio dvasią, tačiau galutinis rezultatas man pasirodė pernelyg chaotiškas.


Istorija labiau primena atsitiktinius, padrikus atminties blyksnius nei vientisą pasakojimą. Vos spėji užčiuopti kokią nors giją ar emociją – autorė jau šoka kitur. Dėl tokios kapotos teksto struktūros man nepavyko užmegzti gilesnio emocinio ryšio su pasakotoja. Jos išgyvenimai ir lytinės bei politinės tapatybės paieškos liko kažkur toli, už to stilistinio triukšmo.

“Mano mama mirė.
Taip nebūna, negali būti.
Kaip žmogus be mamos?”

[Leo · Rating 4 out of 5]

fragmentaarista ja soljuvaa autofiktiota 1970-, 80- ja 2000-luvuilta

Saisio on tarinankertojana mainio eikä pelkää korostaa autofiktion fiktiivistä puolta (ihan metatasollakin tätä teoksessa sivutaan)

tulee aina viime vuosisadan yliopistotouhuista ja nuorista lukiessa jopa kateellinen olo, että elämä on silloin ollut jotenkin rikkaampaa ja täydempää kuin nykyaikana, vaikka tietääkin asioiden ja tapahtumien olevan osittain liioiteltuja – sen takia tällaisten teosten lukeminen tuppaa usein jopa ärsyttämään!

3,5

[Emmi Surwillo · Rating 5 out of 5]

Kaikki parhaat kirjat loppuu aina parikytä sivua liian aikaisin, niin että sitä jää miettimään vastausta niihin aisioihin jotka kirja jätti rivien väliin, niikuin tää Ärsyttävän runollinen ja epäselvä mestariteos

[KatRi · Rating 3 out of 5]

3,5 tähteä. Autofiktio ei istu omaan pirtaani kovin hyvin, vaikka asialla olikin nyt sen uranuurtaja Suomessa ja vaikka tämä autofiktio oli kirjalliselta tyyliltään ansioitunut, paikoin jopa runollinen. Ehkä syynä on tarinallisuuden kaipuu, jota tosielämä ei helposti tavoita.

Ensimmäinen Saisioni, mutta ei varmasti viimeinen.

[Mia · Rating 4 out of 5]

„Ich stehe mit dem Sonntagskind im Arm auf dem Balkon, es ist Abend, fast Nacht, die blaue Stunde.
Lichter fließen wie Farbtropfen in die dunkler werdende Tinte des Himmels, und als ich dem Sonntagskind sagen will, dass vor uns die Stadt liegt, muss ich den Satz abbrechen, denn er wäre gelogen. Von hier aus sieht man keine Stadt, was man sieht, ist ein flacher Scherenschnitt, eine garstige potemkinsche Kulisse, hinter der blanke, hohle Leere lauert.“

so, so schön geschrieben, aber gleichzeitig auch immer wieder für mich so unverständlich. Ein wirklich besonderes Buch, das große Themen (queere Identität im sozialistischen Finnland, Mutterschaft, toxische Beziehungen und Verlassenwerden, Depressionen und Suizidgedanken) irgendwie auf eine sehr beiläufige Weise behandelt und dabei dennoch so viel Gefühl übermittelt. Der Schreibstil war einerseits ziemlich faszinierend und auch wirklich wunderschön, hat aber leider gleichzeitig auch dazu geführt, dass ich wirklich lange gebraucht habe, dieses Buch durchzulesen, weil man zwischendrin irgendwie genauso verloren war, wie seine Protagonistin.

„Auch
die Sonne am grellblauen Himmel hat ihren höchsten Stand erreicht:
Die Motorhaube leuchtet, und das Geländer der Brücke von Kulosaari auch.
Der Asphalt leuchtet.
Und auch das Meer, seine überwältigend glatte Oberfläche zerfließt in hellbraunem Gold.
Die in der Hitze ledrig herabhängenden Lindenblätter leuchten, und auch die Nadeln der Kiefern und Fichten.
Die Blechdächer und der ulkige Hain der Fernsehantennen, alles leuchtet.
[…]
Und auch die smaragdgrüne Schlange auf Havvas T-Shirt leuchtet, und mitten in all der Helligkeit wird mir kalt.“

[Tuulia · Rating 2 out of 5]

Siis tää oli yks tahmeimmista lukukokemuksista pitkään aikaan, mutta ehkä mulla jollain tavalla tuli joku Tukholman syndrooma tän kirjan kanssa ja en vihannut sitä yhtä intohimoisesti enää kirjan loppupuolella kun alkupuoliskolla. Teemat oli mielenkiintoisia ja pidin omaelämäkerrallisuudesta mut siis mä en pääse yli tästä kirjotustyylistä. Arvostan että tän kanssa riski on otettu ja se on makuasia, mutta ittelle tää tuntui jotenkin tekotaiteellista. Esim nää henkilöiden nimet on omasta mielestä ihan hirveitä. "Klovnisilmäinen".... oon sanaton. I guess tässä on jotain rumankaunista tavoiteltu mut tää oli aivan karmea omasta mielestä. Myös jotkut kuvailut pistivät silmään, etenkin kun niitä toistettiin jatkuvasti. Oma ykkösinhokki oli klovnisilmäisen "valkoinen liha". Sillee joo tulkitsin et mimmi on joku gootti I guess, mutta onko pakko joka välissä todetaan että hei btw tiesitkö että tää mun tyttöystävän VaLkOiNeN LiHa sitä tätä ja tuota. WE GET IT se on valkoinen kiitos kiitos valitse herran tähden nyt joku toinenkin deskriptiivi tälle naiselle. Tällaset pienet jutut outoine ihoväriobsessioineen ärsytti itteä, mut kaikesta huolimatta ei se nyt sysipaska kirja ollut ja tunnistan että tää ei nyt vaan itelle kolahtanut. Subjektiivisesti en siis pitänyt siitä, mutta objektiivisesti musta ihan keskinkertainen teos, joka esittelee tärkeitä teemoja semi mielenkiintoisesti.

[Ville Verkkapuro · Rating 4 out of 5]

An interesting ending to the autobiographical trilogy by Saisio. A lot of politics, yet still full of life and breathing heavily on every single page, coming of age and growing up homosexual. Seventies were so interesting in here; very stale and grey, the reek of Soviet Union contaminating all the thoughts of freedom blowing from the west, something of that can be found on every page of this thing.
Saisio is so good. I was entertained and this kept me in its grasp, but I won't remember much of this in the years to come.

[Jutta · Rating 5 out of 5]

luin uudestaan ja kaikki suhteessa tähän kirjaan on sillä aikaa muuttunut. paitsi tähdet

[aino · Rating 5 out of 5]

saisio vaan soljuuuu

[Bookish Tokyo · Rating 4 out of 5]

“But this is where she would like to belong, here in the kingdom of women, where words are sharp but gazes are soft.”
.
I have loved every minute of being in the world of Pirkko Saiso. A person I don’t really know, and a country, and specifically a city, Helsinki, I have never visited or know much about. The writing is fragmentary, and time is a fluid concept that can change mid-sentence. In its own way, it is an incredibly powerful book on finding love when how you are is deemed illegal and wrong. The parts on LGBTQ life in the 1960s/70s were I thought quietly powerful. I think perhaps for the average reader, myself included, this book is a rather confusing book to read. It is not a linear book; well, it is also that, but it circles upon itself through the palaces of memory.
.
Yet for all of that, I find her writing strangely mesmerizing. Like scratching a dolphin in a particular way, or scratching the dog just on its lower back near its tail. You see its eyes go into a trance-like state. If you could ask the dog, and if the dog could talk, it probably would have a hard time describing why that sensation feels so good. This, I feel, is the best way to describe this book. There is something about it that I find so readable, yet it wouldn’t and shouldn’t work in reality. Being non-Finnish, I have no idea who Saiso is or really why she’s famous, apart from being an excellent actor and writer. The city of Helsinki in all of this trilogy really is the backdrop. What a wonderful backdrop it is, too.
.
I think if you focus too much on the book, it’s confusing and beguiling, but if you let it flow and just go with it, something happens between you and the book that makes you feel like you are part of Saiso’s life and family. The coffee, the cinnamon buns and the mid-century furniture. I adored it. I adored the trilogy, but honestly, it is perhaps a feeling that might not be shared by many.