What do you think?
Rate this book
Marraseliö
Kirjailija matkaa Gotlannin pohjoispuolella sijaitsevalle saarelle. Hänen on selvitettävä, mitä hänelle on vuosia sitten tapahtunut, muuten hän ei pysty jatkamaan kirjoittamista. Samalle saarelle on asettunut toisiaan muistuttava naiskaksikko, elokuvan päähenkilöt, jotka suunnittelevat pakoa.
Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö on hypnoottinen tutkielma vallasta ja halusta. Se on hybridi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat. Se kertoo tuhoavasta rakkaudesta, muistista, Ingmar Bergmanin elokuvista, eräästä saaresta ja siitä, kuinka helppoa on kadottaa itsensä toiseen ihmiseen ja kuinka vaikeaa on löytää takaisin.
Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö on hypnoottinen tutkielma vallasta ja halusta. Se on hybridi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat. Se kertoo tuhoavasta rakkaudesta, muistista, Ingmar Bergmanin elokuvista, eräästä saaresta ja siitä, kuinka helppoa on kadottaa itsensä toiseen ihmiseen ja kuinka vaikeaa on löytää takaisin.
672 pages, Hardcover
First published August 9, 2024
47 people are currently reading
493 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 45 reviews
November 23, 2024
Luin pitkään. Luin ahmien. Luin hidastellen. Toivoin loppuvan. Pelkäsin loppuvan. Voisin aloittaa heti uudelleen.
Top5 parhaista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Avaa sukupuolittuneita katseita ja haluja. On kirja taiteen tekemisestä, pakosta ja halusta. No halusta. Pakosta. Väkivallasta. Niistä, jotka tekevät elämämme tarinan, hetkistä ja ihmisistä, kaiken sattumanvaraisuudesta.
Taideteos.
Neroutta.
Runsas ja hullu. Hiottu ja poeettinen.
Top5 parhaista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Avaa sukupuolittuneita katseita ja haluja. On kirja taiteen tekemisestä, pakosta ja halusta. No halusta. Pakosta. Väkivallasta. Niistä, jotka tekevät elämämme tarinan, hetkistä ja ihmisistä, kaiken sattumanvaraisuudesta.
Taideteos.
Neroutta.
Runsas ja hullu. Hiottu ja poeettinen.
August 14, 2024
Tiedätkö sen tunteen kun kokenut judoka ottaa otteen ja heittää katolleen todella nopeasti? Tämän teoksen kokeminen oli sen tuntuista, paitsi että heitto ei olisi pysähtynyt lattiaan, vaan matka olisi jatkunut sen läpi useita eri kerrosia, joissa olisi hyllymetreittäin kirjoja, tuntikaupalla elokuvia, alitajunnan haluja ja toiveita, ja lopulta olisi mätkähtänyt suoraan miesneromyyttiin kaataen sen kyljelleen, vaurioittaen sitä vakavasti. Itsen keräily tällaisen matkan jälkeen on erikoista. Tämä oli kyllä ihan mahtava, ei mitenkään helposti instaan tiivistettävå kokemus. Oli pakko lukea niin putkeen kuin mahdollista. Ihan tosi paljon kaikkea tunnetasolla ja älytasolla, formaatin rikkomista ja viittauksia, mutta ei missään vaiheessa ollut sellainen paskantärkeä tai kikkaileva tunnelma, vaan ihmettelevä. Huh sentään!
October 11, 2024
Harmittaa, että niin usein annan kirjoille neljä tähteä, kun ne viihdyttävät tarpeeksi, ja viisi, jos ne sen lisäksi ovat taiteellis-esteettisesti syvältä koskettavia. Silloin jäävät erottumatta nämä todelliset mestariteokset, kuten hartaasti ja syventyen lukemani Marraseliö. Se on paksu romaani, joka on paljon muutakin kuin vain kertomakirjallisuutta. Se ravitsee aivoja ja sielua, ja varmasti jatkaa antamistaan vielä pitkään, ei vähiten lopussa olevan kirjallisuus- ja muiden lähteiden luettelon, jonka sivupoluilla voi viettää vuosia.
Marraseliössä on monta tasoa, joista ilmeisin on kertojan suhde Ingmar Bergmanin taiteeseen ja sitä kautta myös ohjaajaan itseensä. Yksi näyttämöistä on Fårö, saari, josta olen itsekin lukenut paljon (sen sijaan Bergmanin kaikki elokuvat ovat näkemättä - elokuvat ovat minulle vaikea ja vieras taiteenlaji, mutta luen niistä mielelläni). Suhde ei ole yksinkertaista fanitytön ihailua, vaan monitasoista ja viiltävän tarkkaa taideanalyysiä, joka hiippailee kuitenkin juuri sopivasti Bergmanin taiteilijakultin sosiaalipornopiirteissä. Siitä ei pääse mihinkään - ne ovat inhimillisesti kiinnostavia runsaine vaimoineen, lapsineen, rutiineineen. Persona-elokuva, ja sen loputon, mystinen kuvavirta - en ole varma, uskallanko katsoa sitä ikinä.
Ja siihen loppuukin helppous tasojen selvittämisessä. On kuin kuorisi paksua sipulia, jonka kerroksista löytyy kertojan (kirjailijan?) kammottava rakkaussuhde ja siitä toipuminen. Ystävyyssuhteet. Kertojan oma kirjallinen tuotanto ja sen kehittely, kirjallisuuden ja muun taiteen naishahmot. Fårö, ja Helsinki. Linné. Orkideat? Valta, kirjoittaminen, Filosofia, feminismi, runous, estetiikka, kauneuden kaipuu. Hurjalla, selkeällä, kirkkaalla energialla kirjoitettuna. Kirja on vaativa, siitä ei pääse mihinkään, se vaatii keskittymistä ja uppoutumista. Oli täydellisen palkitsevaa kun sitä sai lukea vapaapäivinä, ja vielä muualla kuin kotiympäristössä.
Tällaisia kirjoja tulee vastaan vain harvoin, ja tuntuu valtavan hienolta, että meidän pienellä kielialueellamme syntyy näin omaehtoista, hienoa taidetta.
Marraseliössä on monta tasoa, joista ilmeisin on kertojan suhde Ingmar Bergmanin taiteeseen ja sitä kautta myös ohjaajaan itseensä. Yksi näyttämöistä on Fårö, saari, josta olen itsekin lukenut paljon (sen sijaan Bergmanin kaikki elokuvat ovat näkemättä - elokuvat ovat minulle vaikea ja vieras taiteenlaji, mutta luen niistä mielelläni). Suhde ei ole yksinkertaista fanitytön ihailua, vaan monitasoista ja viiltävän tarkkaa taideanalyysiä, joka hiippailee kuitenkin juuri sopivasti Bergmanin taiteilijakultin sosiaalipornopiirteissä. Siitä ei pääse mihinkään - ne ovat inhimillisesti kiinnostavia runsaine vaimoineen, lapsineen, rutiineineen. Persona-elokuva, ja sen loputon, mystinen kuvavirta - en ole varma, uskallanko katsoa sitä ikinä.
Ja siihen loppuukin helppous tasojen selvittämisessä. On kuin kuorisi paksua sipulia, jonka kerroksista löytyy kertojan (kirjailijan?) kammottava rakkaussuhde ja siitä toipuminen. Ystävyyssuhteet. Kertojan oma kirjallinen tuotanto ja sen kehittely, kirjallisuuden ja muun taiteen naishahmot. Fårö, ja Helsinki. Linné. Orkideat? Valta, kirjoittaminen, Filosofia, feminismi, runous, estetiikka, kauneuden kaipuu. Hurjalla, selkeällä, kirkkaalla energialla kirjoitettuna. Kirja on vaativa, siitä ei pääse mihinkään, se vaatii keskittymistä ja uppoutumista. Oli täydellisen palkitsevaa kun sitä sai lukea vapaapäivinä, ja vielä muualla kuin kotiympäristössä.
Tällaisia kirjoja tulee vastaan vain harvoin, ja tuntuu valtavan hienolta, että meidän pienellä kielialueellamme syntyy näin omaehtoista, hienoa taidetta.
December 28, 2024
Marraseliö oli juuri niin loistava kuin maineensa. Taiteellisesti, kulttuurisesti ja inhimillisesti säkenöivä kokonaisuus.
Marraseliön moninaiset käänteet ja sisällöt jäivät riepottelemaan mieltä.
Kyse oli ainakin tunteista ja häpeästä. Ja manipuloivista ihmissuhteista. Vaikeudesta myöntää, että todellakin oli vain elämänsä objekti juuri nyt.
Vaikeudesta nähdä ja toteuttaa KÄÄNNE.
Hakkarainen tuntui kirjoittavan oman maailmansa olematta autofiktiivinen. Hän kirjoitti hapuilevan metakertojan, jonka henkilökohtaisessa tarinassa harrastettiin reflektiota feministeihin, visuaalisiin taiteisiin ja hyvin moniin nimekkäisiin kirjailijoihin.
Hakkaraisen tekstissä kohtasivat häpeä ja eheytyminen. Siinä oli paljon huojumista ja oman maailman etsimistä kirjoittamalla.
Hakkaraisen teksti oli aivan loppuun asti ajateltua ja täynnä viitteitä. Mutta silti sen koki vilpittömänä ja koskettavana - jokaisen sanavalinnan ja sananvälinkin valinnan. Aivan täydellinen ja monella tasolla koskettava kirja.
Marraseliötä ei olisi ilman Ingmar Bergmania. Hän oli taiteellinen idoli ja myös henkilönä pakkomielteisen kiinnostuksen kohde. Mutta oliko Ingmar-faniudessa sittenkin kyse oman henkilökohtaisen peilaamisesta taiteeseen, kun oman elämän Ingmar/Magnus oli lopultakin eniten riivaus ja pelko?
Katsoin ihan vahingossa (?) samanaikaisesti Bergman Island -elokuvan. Fårö safareineen, Ingmar-kultti ja saari maisemineen kehystivät Marraseliön tavalla, joka teki lukemisesta entistä mielenkiintoisemman.
Miten ollakaan - olen aiemmin lukenut nolla Anna-Kaari Hakkaraisen kirjaa. Marraseliön jälkeen tietysti, ja varmasti, luen. Harmittaa miettiäkin kuinka monta loistavaa "Hakkaraista" on tullut omissa lukuvalinnoissa ohitettua.
Marraseliön moninaiset käänteet ja sisällöt jäivät riepottelemaan mieltä.
Kyse oli ainakin tunteista ja häpeästä. Ja manipuloivista ihmissuhteista. Vaikeudesta myöntää, että todellakin oli vain elämänsä objekti juuri nyt.
Vaikeudesta nähdä ja toteuttaa KÄÄNNE.
Hakkarainen tuntui kirjoittavan oman maailmansa olematta autofiktiivinen. Hän kirjoitti hapuilevan metakertojan, jonka henkilökohtaisessa tarinassa harrastettiin reflektiota feministeihin, visuaalisiin taiteisiin ja hyvin moniin nimekkäisiin kirjailijoihin.
Hakkaraisen tekstissä kohtasivat häpeä ja eheytyminen. Siinä oli paljon huojumista ja oman maailman etsimistä kirjoittamalla.
Hakkaraisen teksti oli aivan loppuun asti ajateltua ja täynnä viitteitä. Mutta silti sen koki vilpittömänä ja koskettavana - jokaisen sanavalinnan ja sananvälinkin valinnan. Aivan täydellinen ja monella tasolla koskettava kirja.
Marraseliötä ei olisi ilman Ingmar Bergmania. Hän oli taiteellinen idoli ja myös henkilönä pakkomielteisen kiinnostuksen kohde. Mutta oliko Ingmar-faniudessa sittenkin kyse oman henkilökohtaisen peilaamisesta taiteeseen, kun oman elämän Ingmar/Magnus oli lopultakin eniten riivaus ja pelko?
Katsoin ihan vahingossa (?) samanaikaisesti Bergman Island -elokuvan. Fårö safareineen, Ingmar-kultti ja saari maisemineen kehystivät Marraseliön tavalla, joka teki lukemisesta entistä mielenkiintoisemman.
Miten ollakaan - olen aiemmin lukenut nolla Anna-Kaari Hakkaraisen kirjaa. Marraseliön jälkeen tietysti, ja varmasti, luen. Harmittaa miettiäkin kuinka monta loistavaa "Hakkaraista" on tullut omissa lukuvalinnoissa ohitettua.
October 27, 2024
Huh mikä järkäle. Aina en tiennyt luenko romaania, tajunnanvirtaa, muistikirjamerkintöjä vai unipäiväkirjaa. Ehkä sillä ei ollut niin väliäkään. Marraseliö pesiytyi ajatuksiin ja ihon alle, ja toisissa hetkissä kosketti ja kuvasi juuri sitä, mitä itse en osaa. Sitten niinä muina hetkinä, mistä tiputan yhden tähden, tuntui että luen vain editoimatonta tekstimassaa, joka on julkaistu ainoastaan, koska kirjailija on kuka on. En tiedä!
Oli muuten suht mielenkiintoinen lukukokemus, koska en ole lukenut koskaan yhtäkään Ingmar Bergmanin elokuvaa. Ehkä paneudun niihin seuraavaksi ja sitten palaan tämän pariin uudelleen, katson mihin kokemus muuttuu.
Oli muuten suht mielenkiintoinen lukukokemus, koska en ole lukenut koskaan yhtäkään Ingmar Bergmanin elokuvaa. Ehkä paneudun niihin seuraavaksi ja sitten palaan tämän pariin uudelleen, katson mihin kokemus muuttuu.
Read
January 27, 2025Mun ois kannattanut lukea tämä nopeammin, ehdin välissä kyllästyä, kun tahti hiipui. Paljon tavaraa ja huipentuu siihen nähden kiitettävästi. Jonkin verran karsimisen varaa, välillä oli erityisen irrallisen tuntuisia kohtia ja kokeiluja, jotka tuntui siltä ettei niistä vaan raaskittu luopua.
Siksi mietin välillä, ettei tämän tarvis olla näin pitkä, mutta lopussa pituus tuntui taas perustellulta (tässä lienee mukana myös yksinkertaisesti tyytyväisyyttä pitkän kirjan loppuun pääsemisestä). Ja parastahan tässä oli monien eri tarinoiden, toisiaan muistuttavien tai limittyvien tai saman tarinan eri muotojen, kerrostuminen ja sen tuomat näkökulmat teemoihin. Se vaatii pituutta ja toistoa!
Erityisesti alkupuolella oli omaan makuun liikaa selitteleviä elementtejä, ilmankin olis tullut ilmi teoksen prosessimaisuus ja keinotekoisuuden korostuminen. Ja tuntui paikoin teennäiseltä, teos oli joissain kohdissa kiusallisen vakuuttunut siitä, että lukija on nyt todella kiinnostunut, varmasti…
Pidin isossa kuvassa monesta asiasta: toisteisesta rakenteesta, pakkomielteisestä suhteesta teemoihin, painajaismaisesti etäisiksi jäävistä hahmoista ja ihmissuhteista, jotka peilautuvat toisiinsa monin tavoin. En pitänyt huomioita-luvuista (tuntuivat haluavan alleviivata teoksen nokkeluutta ilman, että asioita olisi todella saatu punottua osaksi teosta?) enkä ymmärtänyt, mitä iloa oli selittelevistä metakommenteista. Jotenkin aika paljon sellaista, mistä en heti tiedä mitä ajatella. Ja sehän on sinänsä aivan hyvä merkki…!
Siksi mietin välillä, ettei tämän tarvis olla näin pitkä, mutta lopussa pituus tuntui taas perustellulta (tässä lienee mukana myös yksinkertaisesti tyytyväisyyttä pitkän kirjan loppuun pääsemisestä). Ja parastahan tässä oli monien eri tarinoiden, toisiaan muistuttavien tai limittyvien tai saman tarinan eri muotojen, kerrostuminen ja sen tuomat näkökulmat teemoihin. Se vaatii pituutta ja toistoa!
Erityisesti alkupuolella oli omaan makuun liikaa selitteleviä elementtejä, ilmankin olis tullut ilmi teoksen prosessimaisuus ja keinotekoisuuden korostuminen. Ja tuntui paikoin teennäiseltä, teos oli joissain kohdissa kiusallisen vakuuttunut siitä, että lukija on nyt todella kiinnostunut, varmasti…
Pidin isossa kuvassa monesta asiasta: toisteisesta rakenteesta, pakkomielteisestä suhteesta teemoihin, painajaismaisesti etäisiksi jäävistä hahmoista ja ihmissuhteista, jotka peilautuvat toisiinsa monin tavoin. En pitänyt huomioita-luvuista (tuntuivat haluavan alleviivata teoksen nokkeluutta ilman, että asioita olisi todella saatu punottua osaksi teosta?) enkä ymmärtänyt, mitä iloa oli selittelevistä metakommenteista. Jotenkin aika paljon sellaista, mistä en heti tiedä mitä ajatella. Ja sehän on sinänsä aivan hyvä merkki…!
December 29, 2024
4,75
Jokin tässä teoksessa veti puoleensa ja se ohitti niin monta kovasti odottamaani ja ostamaani kirjaa lukupinossa. Tässä, Hakkaraisen Marraseliössä, tuntui olevan jotain erityistä.
Olin oikeassa.
Kirja on järkäle ja ensimmäiset sata sivua olin sekaisin - kuka kukin henkilöistä on, ovatko kaikki naiset yksi henkilö, eteneekö kirjoittajan, Evan? suhde siihen mihin pelkäsin (eteni), onko tämä autofiktiota, essee, mikä mikä mikä, mutta lopulta, luettuani, jotain ehkä ymmärsin. Luin loppuun, hyvä niin sillä nyt kun lukemisesta on jo aikaa, niin ajatuksia jäi myös mieleen, ei vain tullut ja mennyt.
Romaani lähentelee (muodikkaasti?) esseetyyppistä miltei kirjoittajankaltaisen henkilön kautta kerrottua tarinaa (autofiktiota), miltei pidäkkeetöntä pohdintaa, ajatusten pyörteistä virtaa, tajunnanvirranomaista tekstin poukkoilua, runsasta vuodatusta, ryöpsähtelyä, palaamista aiheisiin, huomioihin, jotka erikseen korostetaan, hyppäyksiä aika-ja henkilötasoissa (jolloin lukija saa olla tarkkana).
Salamarakkautta emme teoksen kanssa kokeneet, mutta kun olin tottunut teoksen rakenteeseen, päälleheittäytyvään runsauteen, ymmärsin jotain, jäin kiinni tekstiin, teemoihin, teoksen naisiin, vankeuteen, vapauteen, teemoihin lähisuhdeväkivallasta, vallasta suhteessa, oman itsen etsinnästä.
Juonta on vaikea tiivistää. On saari. On Ingmar Bergman. On Persona. On Gregmanin demonit. On Elisabet ja Alma. On Edit ja Ida. On Julia ja Magnus ja on nainen, Eva (=Julia?) kirjoittava nainen, hänellä mies, väkivaltainen mies, rakkautta himoa halua, tuskaa. Intertekstuaalisuutta yhden romaanin verran. Älykkyyttä, älyä, vaikeaselkoisuutta, oivalluksia, kuka nyt kukin on - kysymyksiä päässä, turhautumista, ja ihon alle hiipivää ymmärrystä siitä, että tämä kirja jää mieleen, nämä tunnelmat jäävät mieleen. Se mikä on varmaa, on että Marraseliössä kulkeudutaan ääripäästä toiseen.
Ehkä he, nämä naiset, ovat erilliset henkilöt, ehkä he ovat kaikki yhtä ja samaa. Ehkä he ovat toistensa peilikuvat, toistensa puoliskot, päällekkäisyydet. Hakkarainen leikitteelee muodolla ja rakenteella, pyörittää kaikkien henkilöidensä tarinaa, sekoittaa, kieputtaa niitä yhteen, samankaltaisiksi, toisistaan erottumattomiksi erillisyyksiksi (ja veikkaan, että Eva on Julia - saatan olla väärässä, mutta onko sillä sitä paitsi mitään merkitystä).
On kyse vapaudesta. On kyse erillisyydestä. On kyse selviämisestä. Rakkaudesta. Niin, ja miltei pakkomielteenomaisesti Ingmar Bergmanista - ja Personasta. Ja Linnesttä, ja nuolihaikarasta, jolla oli afrikkalainen nuoli kaulaa lävistämässä. Hämmentävää. Kiehtovaa.
"Ehkä se meni näin: Edit päätti unohtaa Iriksen. Hän ajatteli: Minä pärjään ilman häntä. Minun on tutkittava, mitä olen ilman häntä. Ehkä hän myös ajatteli: Me emme voi elää yhdessä. Emme mahdu samaan ruumiiseen. Yksi sulkee pois toisen. Hän ajatteli niin. Hänestä tuli joku toinen, ja hän aloitti uuden elämän mahdollisimman kaukana siitä mitä oli ollut ennen, millainen, kuka. Hän ajatteli: Haluan luoda itseni uudelleen. Haluan unohtaa menneisyyteni. En enää ikinä halua, että joku toinen määrittelee minua tai minut. Haluan elää vapaana. En halua, että kukaan on riippuvainen minusta. En halua olla riippuvainen kenestäkään. En halua muistaa häntä, sillä kaikki hänessä muistuttaa minua vanhasta. Ajasta, jolloin en osannut piirtää rajojani. En voi muistaa häntä, en saa muistaa häntä. … Ja hyvin pian todella kävi niin. Kuin heitä ei olisi koskaan ollut olemassa toisilleen. Kuin toisen olemassaolo olisi sulkenut toisen olemassaolon pois. He unohtivat toisensa, Alma ja Elisabeth. Iris ja Edit. Tai ainakin Edit. Niin saduissa käy. Sielu myydään vastapalveluksen toivossa. Hän sai sen. Uuden alun. Unohduksen. Hän pääsi irti. Kukaan ei sanonut mihin suuntaan katsoa, kumpi puoli kasvoista oli kuvauksellisempi, mitkä sanat pitää kuiskata ja mitkä huutaa."
Lisäväristykset sain katsomalla taas Ingmar Bergmanin Persona-elokuva (nähtävissä mm Katsomossa vuoden 2024 loppuun). Ja Bergman-safari, jolloin kierrellään saaren kuvauslokaatiot ja Bergman veckan,jolloin Bergman ruoditaan ja analysoidaan (ja ylianalysoidaan) ja nämä ovat kehyskertomuksena (kuten osittain tässäkin teoksesa esiintyvinä) Bergman Island- elokuvassa (yksi lempielokuvistani!), jossa veckan ja safari ovat ikäänkuin elokuvan kehyksinä vaikkakin siinä elokuvassa myös elokuvakäsikirjoitetaan ja elokuvan sisällä "tehdään" toista elokuvaa. Monimutkaisen oloista, mutta myös Marraseliön lisäksi molemmista elokuvista vahva suositus.
"Personan varsinainen käsikirjoitus alkaa minäkertojalla ja jossain vaiheessa etsiminen muuttuu dialogiksi, monologiksi, Personan voi tulkita kertovan jakautuneesta identiteetistä, jonkinlaisesta ihmisen sisäisestä kaksosuudesta. Kielletystä, torjutusta puolesta itsessämme ja toisesta, persoonasta. Ingmarin elokuvissa sanat ja eleet ovat usein ristiriidassa, kasvot kertovat totuutta, sanat toistavat valheita, joihin uskomme. Siksi peilejä on kaikkialla Ingmarin elokuvissa, ne ovat hirvittäviä, ne seuraavat meitä, eivät anna meidän elää totuutemme kanssa rauhassa. Ingmarilla oli pimeä ja valoisa puoli. Hänen pimeää puoltaan asuttivat demonit, joista jokaisen hän oli nimennyt."
Jokin tässä teoksessa veti puoleensa ja se ohitti niin monta kovasti odottamaani ja ostamaani kirjaa lukupinossa. Tässä, Hakkaraisen Marraseliössä, tuntui olevan jotain erityistä.
Olin oikeassa.
Kirja on järkäle ja ensimmäiset sata sivua olin sekaisin - kuka kukin henkilöistä on, ovatko kaikki naiset yksi henkilö, eteneekö kirjoittajan, Evan? suhde siihen mihin pelkäsin (eteni), onko tämä autofiktiota, essee, mikä mikä mikä, mutta lopulta, luettuani, jotain ehkä ymmärsin. Luin loppuun, hyvä niin sillä nyt kun lukemisesta on jo aikaa, niin ajatuksia jäi myös mieleen, ei vain tullut ja mennyt.
Romaani lähentelee (muodikkaasti?) esseetyyppistä miltei kirjoittajankaltaisen henkilön kautta kerrottua tarinaa (autofiktiota), miltei pidäkkeetöntä pohdintaa, ajatusten pyörteistä virtaa, tajunnanvirranomaista tekstin poukkoilua, runsasta vuodatusta, ryöpsähtelyä, palaamista aiheisiin, huomioihin, jotka erikseen korostetaan, hyppäyksiä aika-ja henkilötasoissa (jolloin lukija saa olla tarkkana).
Salamarakkautta emme teoksen kanssa kokeneet, mutta kun olin tottunut teoksen rakenteeseen, päälleheittäytyvään runsauteen, ymmärsin jotain, jäin kiinni tekstiin, teemoihin, teoksen naisiin, vankeuteen, vapauteen, teemoihin lähisuhdeväkivallasta, vallasta suhteessa, oman itsen etsinnästä.
Juonta on vaikea tiivistää. On saari. On Ingmar Bergman. On Persona. On Gregmanin demonit. On Elisabet ja Alma. On Edit ja Ida. On Julia ja Magnus ja on nainen, Eva (=Julia?) kirjoittava nainen, hänellä mies, väkivaltainen mies, rakkautta himoa halua, tuskaa. Intertekstuaalisuutta yhden romaanin verran. Älykkyyttä, älyä, vaikeaselkoisuutta, oivalluksia, kuka nyt kukin on - kysymyksiä päässä, turhautumista, ja ihon alle hiipivää ymmärrystä siitä, että tämä kirja jää mieleen, nämä tunnelmat jäävät mieleen. Se mikä on varmaa, on että Marraseliössä kulkeudutaan ääripäästä toiseen.
Ehkä he, nämä naiset, ovat erilliset henkilöt, ehkä he ovat kaikki yhtä ja samaa. Ehkä he ovat toistensa peilikuvat, toistensa puoliskot, päällekkäisyydet. Hakkarainen leikitteelee muodolla ja rakenteella, pyörittää kaikkien henkilöidensä tarinaa, sekoittaa, kieputtaa niitä yhteen, samankaltaisiksi, toisistaan erottumattomiksi erillisyyksiksi (ja veikkaan, että Eva on Julia - saatan olla väärässä, mutta onko sillä sitä paitsi mitään merkitystä).
On kyse vapaudesta. On kyse erillisyydestä. On kyse selviämisestä. Rakkaudesta. Niin, ja miltei pakkomielteenomaisesti Ingmar Bergmanista - ja Personasta. Ja Linnesttä, ja nuolihaikarasta, jolla oli afrikkalainen nuoli kaulaa lävistämässä. Hämmentävää. Kiehtovaa.
"Ehkä se meni näin: Edit päätti unohtaa Iriksen. Hän ajatteli: Minä pärjään ilman häntä. Minun on tutkittava, mitä olen ilman häntä. Ehkä hän myös ajatteli: Me emme voi elää yhdessä. Emme mahdu samaan ruumiiseen. Yksi sulkee pois toisen. Hän ajatteli niin. Hänestä tuli joku toinen, ja hän aloitti uuden elämän mahdollisimman kaukana siitä mitä oli ollut ennen, millainen, kuka. Hän ajatteli: Haluan luoda itseni uudelleen. Haluan unohtaa menneisyyteni. En enää ikinä halua, että joku toinen määrittelee minua tai minut. Haluan elää vapaana. En halua, että kukaan on riippuvainen minusta. En halua olla riippuvainen kenestäkään. En halua muistaa häntä, sillä kaikki hänessä muistuttaa minua vanhasta. Ajasta, jolloin en osannut piirtää rajojani. En voi muistaa häntä, en saa muistaa häntä. … Ja hyvin pian todella kävi niin. Kuin heitä ei olisi koskaan ollut olemassa toisilleen. Kuin toisen olemassaolo olisi sulkenut toisen olemassaolon pois. He unohtivat toisensa, Alma ja Elisabeth. Iris ja Edit. Tai ainakin Edit. Niin saduissa käy. Sielu myydään vastapalveluksen toivossa. Hän sai sen. Uuden alun. Unohduksen. Hän pääsi irti. Kukaan ei sanonut mihin suuntaan katsoa, kumpi puoli kasvoista oli kuvauksellisempi, mitkä sanat pitää kuiskata ja mitkä huutaa."
Lisäväristykset sain katsomalla taas Ingmar Bergmanin Persona-elokuva (nähtävissä mm Katsomossa vuoden 2024 loppuun). Ja Bergman-safari, jolloin kierrellään saaren kuvauslokaatiot ja Bergman veckan,jolloin Bergman ruoditaan ja analysoidaan (ja ylianalysoidaan) ja nämä ovat kehyskertomuksena (kuten osittain tässäkin teoksesa esiintyvinä) Bergman Island- elokuvassa (yksi lempielokuvistani!), jossa veckan ja safari ovat ikäänkuin elokuvan kehyksinä vaikkakin siinä elokuvassa myös elokuvakäsikirjoitetaan ja elokuvan sisällä "tehdään" toista elokuvaa. Monimutkaisen oloista, mutta myös Marraseliön lisäksi molemmista elokuvista vahva suositus.
"Personan varsinainen käsikirjoitus alkaa minäkertojalla ja jossain vaiheessa etsiminen muuttuu dialogiksi, monologiksi, Personan voi tulkita kertovan jakautuneesta identiteetistä, jonkinlaisesta ihmisen sisäisestä kaksosuudesta. Kielletystä, torjutusta puolesta itsessämme ja toisesta, persoonasta. Ingmarin elokuvissa sanat ja eleet ovat usein ristiriidassa, kasvot kertovat totuutta, sanat toistavat valheita, joihin uskomme. Siksi peilejä on kaikkialla Ingmarin elokuvissa, ne ovat hirvittäviä, ne seuraavat meitä, eivät anna meidän elää totuutemme kanssa rauhassa. Ingmarilla oli pimeä ja valoisa puoli. Hänen pimeää puoltaan asuttivat demonit, joista jokaisen hän oli nimennyt."
November 26, 2024
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2017: 232/232)
(2018: 1/6)
2024: 1/6
1984-2024: 234/274
Finlandia-projektini siirtyi reaaliaikaan, kun kävin heti ehdokkaiden julkistamispäivänä 7.11.2024 ostamassa kirjakaupasta (Rosebud) jo etukäteen varaamani ehdokaskirjat. Tavoitteenani oli lukea kaikki kuusi kirjaa ennen palkinnon jakamista 27.11.2024. Ja saavutinkin tavoitteeni jo vähän etuajassa 22.11.2024 – eli 16 päivässä. Luin kirjat sivumäärän mukaisessa järjestyksessä paksuimmasta kirjasta ohuimpaan. Arvosanan 4,5/5 tai enemmän (5-/5, 5/5) annan kirjoille, joita pidän poikkeuksellisina – ja jotka haluan hankkia ihan fyysisinä kappaleina itselleni ja lukea myöhemmin vielä uudelleenkin. Tyypillisesti näitä on vuotta kohden ollut 0-2. Vuodelta 2010 löysin kuitenkin tällaisia poikkeuksellisia kirjoja 4 ja vuodelta 2017 peräti 5. Vuotta 2017 olenkin pitänyt tähänasti lukemistani Finlandia-vuosista kaikista kovatasoisimpana. Mutta vaikka koitin tämän 2024 vuodenkin kohdalla olla yhtä kriittinen lukija kuin aiemminkin, "jouduin" antamaan kaikille ehdokkaille vähintään 4,5/5. Kuluva vuosi 2024 näyttää siis minun papereissani ehkä jopa kaikkien aikojen kovimmalta Finlandia-vuodelta (tosin lukemattomista vuosista 2018-2023 en osaa vielä mitään sanoa) – tai ainakin se nousee vahvasti kilpailemaan tästä tittelistä vuoden 2017 kanssa. Tähän mennessä olin lainannut kaikki Finlandia-ehdokaskirjat kirjastosta (kiitos taas loistava suomalainen kirjastolaitos!), mutta tämän vuoden ehdokkaat ostin siis ihan omalla rahalla laajan valikoiman ja hyvän palvelun kirjakaupasta. Olin etukäteen päättänyt, että sellaiset kirjat, joille annan 4+/5 tai vähemmän palautan samantien kiertoon divariin. Mutta nyt olen tavallaan tyytyväinen, ettei tarvitse palauttaa ensimmäistäkään. Kirjaa, jonka arvioin 4,5/5:ksi tai enemmäksi, pidän kyllä hyvinkin arvoisena Finlandia-palkinnon voittajaksi. Eli täysin samako minulle, mikä kirja lopulta voittaa tänä vuonna, jolloin kaikki ovat minulle 4,5/5 tai enemmän? Ei! Tässä kovatasoisessa joukossa kolmen kärki mielestäni kyllä erottui kolmesta muusta – ja nämä kärkiteoksetkin toisistaan. Sijat 1-3 olivat siis minulle lopulta selviä, sijoille 4-6 laittamieni kirjojen paikkoja taas voisin ehkä vaihtaakin. Järjestykseni on alla oleva. (Nyt kaikki kirjat luettuani huomaan, että kaikkia teoksia tuntuisi yhdistävän se, että niiden pää- tai ainakin sivuteemana on seksuaalinen/sukupuolinen syrjintä, kaltoinkohtelu tai suoranainen väkivalta. Ensin ajattelin, että Korvaushoidosta tuo teema saattaisi kuitenkin puuttua, mutta tarkemmin ajatellen tuleehan tuo teema Hanna-Riikka Kuismankin teoksessa esille: jos huumemaailma on kova ja armoton kaikille, niin aivan erityisen kova ja armoton se on naisille. Tahtoisin kuitenkin ajatella, että tämä sisällöllinen yhtenevyys on pitkälti sattumaa – eikä valintaraadilla ole ollut yhtenä valintaperusteenaan mitään temaattista kriteeriä. Ja vaikka tuollaisia (julkilausumattomia) kriteerejä olisi ollutkin, on kuitenkin onnistuttu löytämään myös hyvin laadukas ehdokasjoukko.)
5 Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö 2024
5- Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä 2024
4,5 Helmi Kekkonen: Liv! 2024
4,5 Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma (Äitiä etsimässä) 2024
4,5 Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito 2024
4,5 Tommi Kinnunen: Kaarna 2024
234 Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö
No, nyt oli kyllä kova teos! Vasta kolmas Finlandia-ehdokas, jolle annan täydet viisi tähteä; kaksi aiempaa ovat Finlandia-voittajat vuosilta 2015 ja 1989 eli Laura Lindstedtin Oneiron ja Markku Envallin Samurai nukkuu. Mutta tämän Marraseliön nostan vielä noidenkin edelle – ja pidän sitä parhaimpana tähän mennessä lukemistani 239 Finlandia-ehdokkaasta. On erinomaisia romaaneja ja erinomaisia tekijöitä – ja sitten on näiden erinomaisten romaanien ja tekijöiden joukossa vielä niitäkin, joita tekee mieli sanoa suorastaan nerokkaiksi. Ja tämä Marraseliö on mielestäni juuri sellainen, eli nerokas. Anna-Kaari Hakkaraista en ole vielä – tämän häneltä lukemani yhden teoksen perusteella – valmis julistamaan neroksi, mutta jos ja kun luen häneltä myöhemmin vielä lisääkin – ja hän kirjoittaa muissakin teoksissaan vähääkään samalla tasolla kuin tässä Marraseliössä –, en epäröi kyllä hetkeäkään käyttää hänestä tuota nero-nimitystä. Tämä olisi sinänsä hupaisaa, sillä tämä Marraseliöhän oikeastaan hyökkää ansiokkaasti koko neroutta vastaan. Tai tuo hyökkäys kohdistunee pikemminkin miesneromyyttiä vastaan. Eli jonkun neroksi kutsuminen ei kai sinänsä ole väärin, kunhan tuo neron palli ei ole lähtökohtaisesti varattu vain niille, joilla on pallit (hih!) – eli miehille? Yksittäisiä nerokkaita teoksia on näiden Finlandia-ehdokkaiden joukossa varmasti useita, mutta Finlandia-ehdotetuista tekijöistä ovat minulle tällä hetkellä lähimpänä neroutta Pirkko Saisio ja Leena Krohn (molemmilla yhdet Finlandia-voitot ja useammat ehdokkuudet). Ehkä Anna-Kaari Hakkarainen nousee heidän rinnalleen, kun luen häneltä vielä enemmän? ... Marraseliön keskiössä on Ingmar Bergmanin Persona-elokuva, jossa kaksi pääosassa olevaa naista sulautuu ja sekoittuu niin toisiinsa, että heitä voi milteipä pitää samana persoonana – tai saman persoonan eri puolina. Tällaista elokuvan tulkintamahdollisuutta voisivat tukea vaikkapa ne kohtaukset, joissa naiset on kuvattu ikään kuin päällekkäin – niin että heidän kasvonpiirteensä sulautuvat toisiinsa. No, Anna-Kaari Hakkarainen nostaa tämän eri persoonien sekoittumisen teeman vielä aivan omaan potenssiinsa tässä Marraseliössään. Tässä romaanissa eivät sekoitu vain nämä Persona-elokuvan hahmot, vaan sekoittumista tapahtuu useamman muunkin parivaljakon sisällä ja niiden välillä. Ei missään nimessä mikään helppo teos, mutta tämä ei haittaa missään määrin – romaanista löytyy uutta oivallettavaa ja uutta ilahduttavaa useammallekin lukukerralle. Statovci ja Hakkarainen saavat tänä vuonna kysymään, että missäköhän määrin heidän teoksensa ovat autofiktiivisiä tai omaelämänkerrallisia. Marraseliössä kirjailijanainen matkustaa Ingmar Bergmanin kotisaarelle Fårölle kirjoittamaan esseetä tämän Persona-elokuvasta. Tämä kirjailijanainen muistuttanee Hakkaraista ainakin siinä, että molemmat ovat Bergman-faneja. Eikai Hakkarainen olisi ilman faniutta viettänyt saarella kymmentä kesää ja vieläpä ollut kertaalleen siellä Bergman-säätiön kutsumanakin (näistä Hakkarainen kertoo kirjan lopussa olevassa pitkähkössä lähdeluettelossa). Mutta onko Hakkarainenkin elänyt parisuhteessa persoonallisuushäiriöisen taiteilijamiehen kanssa? Jos ei, niin väittäisin, että sitten hän on ainakin tarkkaillut tuollaista suhdetta pirun läheltä (ehkä jonkun ystävänsä tai perheenjäsenensä kohdalla). Ihan kirjasivistyksen ja mielikuvituksen pohjalta ei varmaankaan näin hyvin ja tiukasti kirjoitettaisi aiheesta. Tarvitaan omakohtaisuutta! Vaikka narsismia oli varmasti Bergmanissakin, hänet Hakkarainen taitaa jättää pitkälti jalustalleen. Se on sitten tämä pienempi miesnero, joka sieltä ansiokkaasti tiputetaan... Olinkin unohtanut sen pienen uutisjutun, jonka Marraseliö palautti mieleeni: eli sen hankkeen, jossa tekoälyllä poistetaan Persona-elokuvan toisen naisen kasvot, ja roolin näyttelee uudelleen suomalainen Alma Pöysti. Pöystihän on tämän vuoden Finlandia-diktaattori – ja toivon, ettei ainakaan hänen nimensä mainitseminen Marraseliössä saisi häntä jääväämään itseään sen palkitsemisessa Finlandialla.
235 Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito
Marraseliö pyrki olemaan kaikkea muuta kuin tarina; tämä pyrkimys taidettiin ihan tuoda suoraan julkikin itse teoksessa – tarinallisuutta saatettiin pitää vähän epäilyttävänäkin. Mutta Hanna-Riikka kuisman Korvaushoito onkin sitten Tarina – ja miten hyvä tarina se onkaan! Jotenkin virkistävää lukea tällainen selvä tarina heti ei-tarinan jälkeen. Korvaushoito liikkuu kahdella aikatasolla. On lapsuus, nuoruus ja huumeiden käyttö vuodet. Ja sitten on nykyaika vuosia myöhemmin, jolloin päähenkilö on korvaushoidossa ja vakiintuneessa parisuhteessa – ja jolloin hänen elämänsä uhkaa syöksyä uudelleen raiteiltaan, kun hän saa lisätietoa pikkusiskonsa vuosien takaisesta kuolemasta. Kuisma kuljettaa näitä aikatasoja hyvin elegantisti limittäin samoissa kappaleissa – ei siis sillä ehkä tavanomaisemmalla tavalla, että ennen ja jälkeen kappaleet vaikka vuorottelisivat. Päähenkilön puoliso oli taidettu nimetä Sonjaksi. Ei varmaankaan sattumaa. Sonja vain rakastaa, ymmärtää ja antaa anteeksi kaikki päihdekuntoutujan mokat ja takapakit. Eikö tässä ole samankaltaisuutta sen kanssa, miten Fjodor Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa murhaaja Raskolnikovkin saa ansaitsematonta hellyyttä osakseen Sonja-nimiseltä naiselta? Odotan innolla, että pääsen lukemaan Kuisman ensimmäisen Finlandia-ehdokkaana olleen romaanin eli Kerrostalon vuodelta 2019 (Kuisma ja Statovci ovat nyt jo toistamiseen samassa ehdokasrivissä).
236 Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä
No, eipä ole Statovcia turhaan hehkutettu! Suurimpana osana Finlandia-vuosista tämä olisi ollut heittämällä paras teos – muttei tänä vuonna, kun Marraseliö oli vielä yöllä synnyttävää lehmääkin parempi. Sinänsä virkistävää ja vaihtelevaa, että tänä vuonna 2024 olisi ihan hyvät perusteet antaa palkinto taas uudelle tekijälle – eikä palkita Statovcia toistamiseen (hänhän oli ensimmäisen kerran ehdolla Finlandialle 2019 romaanillaan Bolla, jolle palkinto sitten myönnettiinkin). Pajtim Statovcin kieli on hienoa ja suorastaan ihmeellistä. Teos onnistuu olemaan samanaikaisesti monia täysin vastakohtaisia asioita: ruma ja kaunis, kova ja pehmeä, raju ja hellä, raivoisa ja tyynnyttävä... Tyrmäävä lopetus on yksi parhaista. Ja heti sen perässä kiitos-listan kärjessä kiitos omalle perheelle. Marraseliön lisäksi tämä teos on kyllä toinen, jonka kohdalla herää uteliaisuus siitä, että missä määrin teos ehkä pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Statovci tekee kyllä parhaansa kampittaakseen tuollaiset utelut. Kovin kirjailijaan itseensä sopiva henkilö tässä teoksessa kyllä "seikkailee", mutta sitten romaanissa kyllä dissataan täysin suoraan autofiktiota: vapaasti muistellen jotenkin niin, että eikö ole aika omahyväistä pitää omaa elämäänsä niin ihmeellisenä ja tärkeänä, että siitä on ihan kirjan aiheeksi? Mutta mikä olisikaan sen riemastuttavampaa, kuin ensin haukkua autofiktiota narsistiseksi, ja sitten täysin häpeämättömästi kuitenkin ammentaa romaaniin sisältöä omasta elämästään? Hesarissa taisi jo joku toimittaja lausua samassa lauseessa Pajtim Statovcin ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon – ja täällä Goodreadsissakin olen tainnut törmätä tällaiseen ehdotelmaan. No, tämä on minulle ensimmäinen Statovci, jonka luen, mutta tiedän, että kolme edeltävääkin ovat olleet aivan yhtä kiiteltyjä ja palkittujakin. Pitänee tämän Finlandia-projektin jälkeen aloittaa vastaavanlainen Nobel-projekti päästäkseni paremmin kärryille siitä, mitä Nobeliin vaaditaan. Mutta sellainen näppituntuma minulla voisi kyllä jo nyt olla, että tämä Statovcin taso voisi riittää. Kunhan vain vielä jatkaa näiden erinomaisten teostensa kirjoittamista muutaman vuosikymmenen – harvemmin Nobelia taidetaan kuitenkin ihan untuvikoille antaa. Joissakin arvioissa Statovcin kaikkia neljää romaania on taidettu pitää melko samantyyppisinä – pitäisikö hänen siis ehkä vielä jotenkin laajentaa ilmaisuaan ja aihevalikoimaansa? En tiedä. Statovci on teos teokselta saavuttanut yhä enemmän lukijoita Suomen ulkopuoleltakin; ja hänen kirjojaan on käännetty yhä uusille kielille. Hankala olisi suomalaista kirjailijaa palkitakaan, jos kukaan Suomen ulkopuolella ei tietäisi hänen taitavuudestaan.
237 Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma (Äitiä etsimässä)
Tämän teoksen kohdalla taas ei tarvinnut ollenkaan arvuutella sitä, että kuinkahan omakohtainen tämä mahtaisi olla – kun oli aivan päivänselvää, että tässä kirjailija pyrkii niin avoimesti ja rehellisesti kuin vain suinkin taitaa kertomaan siitä, miten hän etsii (samaa sukupuolta olevan) kumppaninsa kanssa äitiä toivotulle lapselleen. Kirjaa luki niin kuin jännityskertomusta, vaikka olihan lopputulos lopulta aika odotettu. Ennen sitä oli kuitenkin monenmoisia käänteitä ja pettymyksiäkin (aivan kalkkiviivoillakin). Luin kirjan ruotsiksi – ja täysin ongelmitta (näitä Finlandia-ehdokkaita lukiessa on tullut sellainen näppituntuma, että mitä nuorempaa polvea kirjailija on, sitä ymmärrettävämpää hänen ruotsinsa on niin sanastoltaan kuin lauserakenteiltaan). Kirja oli erinomainen. Kauneusvirheenä pidin pakollista päiviräsäsdissausta ja kaiken sen leimaamista homofobiaksi, mikä ei edusta lähinnä länsimaalaisten liberaalien (ja usein vasemmistolaisten) näkemystä seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta.
238 Tommi Kinnunen: Kaarna
Tämä on Tommi Kinnuselle peräti neljäs Finlandia-ehdokkuus – ja kaikki ovat tulleet melko lyhyessä ajassa (Neljäntienristeys 2014, Lopotti 2016, Ei kertonut katuvansa 2020). Tämä Kaarna on siinä mielessä sukua Neljäntienristeykselle, että molemmissa on keskiössä suuri ylisukupolvisesti vaikuttava salaisuus/trauma, jota sitten vähä kerralla avataan ja paljastellaan. Kaarnan rakenne kuitenkin poikkeaa tuoreella tavalla Neljäntienristeyksestä. Nykyajassa kolme sisarusta on kokoontunut lapsuuden kotipaikkakunnalleen odottamaan äitinsä kuolemaa. Kirjassa vuorottelevat nämä tämän päivän kuvaukset ja sitten äidin näkökulmasta kerrotut luvut, joissa siirrytään koko ajan ajassa taaksepäin – kohti niitä tapahtumia, jotka eivät sitten voineet olla vaikuttamatta myöhemmin äidin ja hänen lastensa välisiin suhteisiinkaan.
239 Helmi Kekkonen: Liv!
Helmi Kekkonen luo taitavasti pahaenteistä ja suorastaan painajaismaista tunnelmaa. Kirjan alusta asti on selvää, että jotakin pahaa tulee tapahtumaan – mutta mitä tuo paha tarkalleen ottaen on, se selviää vasta kirjan loppupuolella. Ja jos lukija odottaisi vaikkapa murhaa tai raiskausta – tai mieluiten tietysti molempia –, ja sitten tapahtuisikin jotakin vähempää, mikä saisi lukijan ajattelemaan – ja jopa ääneen lausumaan –, etteihän tässä oikeastaan tapahtunut juuri mitään, olisi kirjailija saanut tuon lukijan hienosti lankeamaan viritettyyn ansaan: paljoa odottaessaan lukija sortuu pitämään vähäisenä sellaista, mikä jo yksinään on aivan liikaa, kammottavaa ja tuomittavaa.
(1984-2017: 232/232)
(2018: 1/6)
2024: 1/6
1984-2024: 234/274
Finlandia-projektini siirtyi reaaliaikaan, kun kävin heti ehdokkaiden julkistamispäivänä 7.11.2024 ostamassa kirjakaupasta (Rosebud) jo etukäteen varaamani ehdokaskirjat. Tavoitteenani oli lukea kaikki kuusi kirjaa ennen palkinnon jakamista 27.11.2024. Ja saavutinkin tavoitteeni jo vähän etuajassa 22.11.2024 – eli 16 päivässä. Luin kirjat sivumäärän mukaisessa järjestyksessä paksuimmasta kirjasta ohuimpaan. Arvosanan 4,5/5 tai enemmän (5-/5, 5/5) annan kirjoille, joita pidän poikkeuksellisina – ja jotka haluan hankkia ihan fyysisinä kappaleina itselleni ja lukea myöhemmin vielä uudelleenkin. Tyypillisesti näitä on vuotta kohden ollut 0-2. Vuodelta 2010 löysin kuitenkin tällaisia poikkeuksellisia kirjoja 4 ja vuodelta 2017 peräti 5. Vuotta 2017 olenkin pitänyt tähänasti lukemistani Finlandia-vuosista kaikista kovatasoisimpana. Mutta vaikka koitin tämän 2024 vuodenkin kohdalla olla yhtä kriittinen lukija kuin aiemminkin, "jouduin" antamaan kaikille ehdokkaille vähintään 4,5/5. Kuluva vuosi 2024 näyttää siis minun papereissani ehkä jopa kaikkien aikojen kovimmalta Finlandia-vuodelta (tosin lukemattomista vuosista 2018-2023 en osaa vielä mitään sanoa) – tai ainakin se nousee vahvasti kilpailemaan tästä tittelistä vuoden 2017 kanssa. Tähän mennessä olin lainannut kaikki Finlandia-ehdokaskirjat kirjastosta (kiitos taas loistava suomalainen kirjastolaitos!), mutta tämän vuoden ehdokkaat ostin siis ihan omalla rahalla laajan valikoiman ja hyvän palvelun kirjakaupasta. Olin etukäteen päättänyt, että sellaiset kirjat, joille annan 4+/5 tai vähemmän palautan samantien kiertoon divariin. Mutta nyt olen tavallaan tyytyväinen, ettei tarvitse palauttaa ensimmäistäkään. Kirjaa, jonka arvioin 4,5/5:ksi tai enemmäksi, pidän kyllä hyvinkin arvoisena Finlandia-palkinnon voittajaksi. Eli täysin samako minulle, mikä kirja lopulta voittaa tänä vuonna, jolloin kaikki ovat minulle 4,5/5 tai enemmän? Ei! Tässä kovatasoisessa joukossa kolmen kärki mielestäni kyllä erottui kolmesta muusta – ja nämä kärkiteoksetkin toisistaan. Sijat 1-3 olivat siis minulle lopulta selviä, sijoille 4-6 laittamieni kirjojen paikkoja taas voisin ehkä vaihtaakin. Järjestykseni on alla oleva. (Nyt kaikki kirjat luettuani huomaan, että kaikkia teoksia tuntuisi yhdistävän se, että niiden pää- tai ainakin sivuteemana on seksuaalinen/sukupuolinen syrjintä, kaltoinkohtelu tai suoranainen väkivalta. Ensin ajattelin, että Korvaushoidosta tuo teema saattaisi kuitenkin puuttua, mutta tarkemmin ajatellen tuleehan tuo teema Hanna-Riikka Kuismankin teoksessa esille: jos huumemaailma on kova ja armoton kaikille, niin aivan erityisen kova ja armoton se on naisille. Tahtoisin kuitenkin ajatella, että tämä sisällöllinen yhtenevyys on pitkälti sattumaa – eikä valintaraadilla ole ollut yhtenä valintaperusteenaan mitään temaattista kriteeriä. Ja vaikka tuollaisia (julkilausumattomia) kriteerejä olisi ollutkin, on kuitenkin onnistuttu löytämään myös hyvin laadukas ehdokasjoukko.)
5 Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö 2024
5- Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä 2024
4,5 Helmi Kekkonen: Liv! 2024
4,5 Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma (Äitiä etsimässä) 2024
4,5 Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito 2024
4,5 Tommi Kinnunen: Kaarna 2024
234 Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö
No, nyt oli kyllä kova teos! Vasta kolmas Finlandia-ehdokas, jolle annan täydet viisi tähteä; kaksi aiempaa ovat Finlandia-voittajat vuosilta 2015 ja 1989 eli Laura Lindstedtin Oneiron ja Markku Envallin Samurai nukkuu. Mutta tämän Marraseliön nostan vielä noidenkin edelle – ja pidän sitä parhaimpana tähän mennessä lukemistani 239 Finlandia-ehdokkaasta. On erinomaisia romaaneja ja erinomaisia tekijöitä – ja sitten on näiden erinomaisten romaanien ja tekijöiden joukossa vielä niitäkin, joita tekee mieli sanoa suorastaan nerokkaiksi. Ja tämä Marraseliö on mielestäni juuri sellainen, eli nerokas. Anna-Kaari Hakkaraista en ole vielä – tämän häneltä lukemani yhden teoksen perusteella – valmis julistamaan neroksi, mutta jos ja kun luen häneltä myöhemmin vielä lisääkin – ja hän kirjoittaa muissakin teoksissaan vähääkään samalla tasolla kuin tässä Marraseliössä –, en epäröi kyllä hetkeäkään käyttää hänestä tuota nero-nimitystä. Tämä olisi sinänsä hupaisaa, sillä tämä Marraseliöhän oikeastaan hyökkää ansiokkaasti koko neroutta vastaan. Tai tuo hyökkäys kohdistunee pikemminkin miesneromyyttiä vastaan. Eli jonkun neroksi kutsuminen ei kai sinänsä ole väärin, kunhan tuo neron palli ei ole lähtökohtaisesti varattu vain niille, joilla on pallit (hih!) – eli miehille? Yksittäisiä nerokkaita teoksia on näiden Finlandia-ehdokkaiden joukossa varmasti useita, mutta Finlandia-ehdotetuista tekijöistä ovat minulle tällä hetkellä lähimpänä neroutta Pirkko Saisio ja Leena Krohn (molemmilla yhdet Finlandia-voitot ja useammat ehdokkuudet). Ehkä Anna-Kaari Hakkarainen nousee heidän rinnalleen, kun luen häneltä vielä enemmän? ... Marraseliön keskiössä on Ingmar Bergmanin Persona-elokuva, jossa kaksi pääosassa olevaa naista sulautuu ja sekoittuu niin toisiinsa, että heitä voi milteipä pitää samana persoonana – tai saman persoonan eri puolina. Tällaista elokuvan tulkintamahdollisuutta voisivat tukea vaikkapa ne kohtaukset, joissa naiset on kuvattu ikään kuin päällekkäin – niin että heidän kasvonpiirteensä sulautuvat toisiinsa. No, Anna-Kaari Hakkarainen nostaa tämän eri persoonien sekoittumisen teeman vielä aivan omaan potenssiinsa tässä Marraseliössään. Tässä romaanissa eivät sekoitu vain nämä Persona-elokuvan hahmot, vaan sekoittumista tapahtuu useamman muunkin parivaljakon sisällä ja niiden välillä. Ei missään nimessä mikään helppo teos, mutta tämä ei haittaa missään määrin – romaanista löytyy uutta oivallettavaa ja uutta ilahduttavaa useammallekin lukukerralle. Statovci ja Hakkarainen saavat tänä vuonna kysymään, että missäköhän määrin heidän teoksensa ovat autofiktiivisiä tai omaelämänkerrallisia. Marraseliössä kirjailijanainen matkustaa Ingmar Bergmanin kotisaarelle Fårölle kirjoittamaan esseetä tämän Persona-elokuvasta. Tämä kirjailijanainen muistuttanee Hakkaraista ainakin siinä, että molemmat ovat Bergman-faneja. Eikai Hakkarainen olisi ilman faniutta viettänyt saarella kymmentä kesää ja vieläpä ollut kertaalleen siellä Bergman-säätiön kutsumanakin (näistä Hakkarainen kertoo kirjan lopussa olevassa pitkähkössä lähdeluettelossa). Mutta onko Hakkarainenkin elänyt parisuhteessa persoonallisuushäiriöisen taiteilijamiehen kanssa? Jos ei, niin väittäisin, että sitten hän on ainakin tarkkaillut tuollaista suhdetta pirun läheltä (ehkä jonkun ystävänsä tai perheenjäsenensä kohdalla). Ihan kirjasivistyksen ja mielikuvituksen pohjalta ei varmaankaan näin hyvin ja tiukasti kirjoitettaisi aiheesta. Tarvitaan omakohtaisuutta! Vaikka narsismia oli varmasti Bergmanissakin, hänet Hakkarainen taitaa jättää pitkälti jalustalleen. Se on sitten tämä pienempi miesnero, joka sieltä ansiokkaasti tiputetaan... Olinkin unohtanut sen pienen uutisjutun, jonka Marraseliö palautti mieleeni: eli sen hankkeen, jossa tekoälyllä poistetaan Persona-elokuvan toisen naisen kasvot, ja roolin näyttelee uudelleen suomalainen Alma Pöysti. Pöystihän on tämän vuoden Finlandia-diktaattori – ja toivon, ettei ainakaan hänen nimensä mainitseminen Marraseliössä saisi häntä jääväämään itseään sen palkitsemisessa Finlandialla.
235 Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito
Marraseliö pyrki olemaan kaikkea muuta kuin tarina; tämä pyrkimys taidettiin ihan tuoda suoraan julkikin itse teoksessa – tarinallisuutta saatettiin pitää vähän epäilyttävänäkin. Mutta Hanna-Riikka kuisman Korvaushoito onkin sitten Tarina – ja miten hyvä tarina se onkaan! Jotenkin virkistävää lukea tällainen selvä tarina heti ei-tarinan jälkeen. Korvaushoito liikkuu kahdella aikatasolla. On lapsuus, nuoruus ja huumeiden käyttö vuodet. Ja sitten on nykyaika vuosia myöhemmin, jolloin päähenkilö on korvaushoidossa ja vakiintuneessa parisuhteessa – ja jolloin hänen elämänsä uhkaa syöksyä uudelleen raiteiltaan, kun hän saa lisätietoa pikkusiskonsa vuosien takaisesta kuolemasta. Kuisma kuljettaa näitä aikatasoja hyvin elegantisti limittäin samoissa kappaleissa – ei siis sillä ehkä tavanomaisemmalla tavalla, että ennen ja jälkeen kappaleet vaikka vuorottelisivat. Päähenkilön puoliso oli taidettu nimetä Sonjaksi. Ei varmaankaan sattumaa. Sonja vain rakastaa, ymmärtää ja antaa anteeksi kaikki päihdekuntoutujan mokat ja takapakit. Eikö tässä ole samankaltaisuutta sen kanssa, miten Fjodor Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa murhaaja Raskolnikovkin saa ansaitsematonta hellyyttä osakseen Sonja-nimiseltä naiselta? Odotan innolla, että pääsen lukemaan Kuisman ensimmäisen Finlandia-ehdokkaana olleen romaanin eli Kerrostalon vuodelta 2019 (Kuisma ja Statovci ovat nyt jo toistamiseen samassa ehdokasrivissä).
236 Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä
No, eipä ole Statovcia turhaan hehkutettu! Suurimpana osana Finlandia-vuosista tämä olisi ollut heittämällä paras teos – muttei tänä vuonna, kun Marraseliö oli vielä yöllä synnyttävää lehmääkin parempi. Sinänsä virkistävää ja vaihtelevaa, että tänä vuonna 2024 olisi ihan hyvät perusteet antaa palkinto taas uudelle tekijälle – eikä palkita Statovcia toistamiseen (hänhän oli ensimmäisen kerran ehdolla Finlandialle 2019 romaanillaan Bolla, jolle palkinto sitten myönnettiinkin). Pajtim Statovcin kieli on hienoa ja suorastaan ihmeellistä. Teos onnistuu olemaan samanaikaisesti monia täysin vastakohtaisia asioita: ruma ja kaunis, kova ja pehmeä, raju ja hellä, raivoisa ja tyynnyttävä... Tyrmäävä lopetus on yksi parhaista. Ja heti sen perässä kiitos-listan kärjessä kiitos omalle perheelle. Marraseliön lisäksi tämä teos on kyllä toinen, jonka kohdalla herää uteliaisuus siitä, että missä määrin teos ehkä pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Statovci tekee kyllä parhaansa kampittaakseen tuollaiset utelut. Kovin kirjailijaan itseensä sopiva henkilö tässä teoksessa kyllä "seikkailee", mutta sitten romaanissa kyllä dissataan täysin suoraan autofiktiota: vapaasti muistellen jotenkin niin, että eikö ole aika omahyväistä pitää omaa elämäänsä niin ihmeellisenä ja tärkeänä, että siitä on ihan kirjan aiheeksi? Mutta mikä olisikaan sen riemastuttavampaa, kuin ensin haukkua autofiktiota narsistiseksi, ja sitten täysin häpeämättömästi kuitenkin ammentaa romaaniin sisältöä omasta elämästään? Hesarissa taisi jo joku toimittaja lausua samassa lauseessa Pajtim Statovcin ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon – ja täällä Goodreadsissakin olen tainnut törmätä tällaiseen ehdotelmaan. No, tämä on minulle ensimmäinen Statovci, jonka luen, mutta tiedän, että kolme edeltävääkin ovat olleet aivan yhtä kiiteltyjä ja palkittujakin. Pitänee tämän Finlandia-projektin jälkeen aloittaa vastaavanlainen Nobel-projekti päästäkseni paremmin kärryille siitä, mitä Nobeliin vaaditaan. Mutta sellainen näppituntuma minulla voisi kyllä jo nyt olla, että tämä Statovcin taso voisi riittää. Kunhan vain vielä jatkaa näiden erinomaisten teostensa kirjoittamista muutaman vuosikymmenen – harvemmin Nobelia taidetaan kuitenkin ihan untuvikoille antaa. Joissakin arvioissa Statovcin kaikkia neljää romaania on taidettu pitää melko samantyyppisinä – pitäisikö hänen siis ehkä vielä jotenkin laajentaa ilmaisuaan ja aihevalikoimaansa? En tiedä. Statovci on teos teokselta saavuttanut yhä enemmän lukijoita Suomen ulkopuoleltakin; ja hänen kirjojaan on käännetty yhä uusille kielille. Hankala olisi suomalaista kirjailijaa palkitakaan, jos kukaan Suomen ulkopuolella ei tietäisi hänen taitavuudestaan.
237 Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma (Äitiä etsimässä)
Tämän teoksen kohdalla taas ei tarvinnut ollenkaan arvuutella sitä, että kuinkahan omakohtainen tämä mahtaisi olla – kun oli aivan päivänselvää, että tässä kirjailija pyrkii niin avoimesti ja rehellisesti kuin vain suinkin taitaa kertomaan siitä, miten hän etsii (samaa sukupuolta olevan) kumppaninsa kanssa äitiä toivotulle lapselleen. Kirjaa luki niin kuin jännityskertomusta, vaikka olihan lopputulos lopulta aika odotettu. Ennen sitä oli kuitenkin monenmoisia käänteitä ja pettymyksiäkin (aivan kalkkiviivoillakin). Luin kirjan ruotsiksi – ja täysin ongelmitta (näitä Finlandia-ehdokkaita lukiessa on tullut sellainen näppituntuma, että mitä nuorempaa polvea kirjailija on, sitä ymmärrettävämpää hänen ruotsinsa on niin sanastoltaan kuin lauserakenteiltaan). Kirja oli erinomainen. Kauneusvirheenä pidin pakollista päiviräsäsdissausta ja kaiken sen leimaamista homofobiaksi, mikä ei edusta lähinnä länsimaalaisten liberaalien (ja usein vasemmistolaisten) näkemystä seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta.
238 Tommi Kinnunen: Kaarna
Tämä on Tommi Kinnuselle peräti neljäs Finlandia-ehdokkuus – ja kaikki ovat tulleet melko lyhyessä ajassa (Neljäntienristeys 2014, Lopotti 2016, Ei kertonut katuvansa 2020). Tämä Kaarna on siinä mielessä sukua Neljäntienristeykselle, että molemmissa on keskiössä suuri ylisukupolvisesti vaikuttava salaisuus/trauma, jota sitten vähä kerralla avataan ja paljastellaan. Kaarnan rakenne kuitenkin poikkeaa tuoreella tavalla Neljäntienristeyksestä. Nykyajassa kolme sisarusta on kokoontunut lapsuuden kotipaikkakunnalleen odottamaan äitinsä kuolemaa. Kirjassa vuorottelevat nämä tämän päivän kuvaukset ja sitten äidin näkökulmasta kerrotut luvut, joissa siirrytään koko ajan ajassa taaksepäin – kohti niitä tapahtumia, jotka eivät sitten voineet olla vaikuttamatta myöhemmin äidin ja hänen lastensa välisiin suhteisiinkaan.
239 Helmi Kekkonen: Liv!
Helmi Kekkonen luo taitavasti pahaenteistä ja suorastaan painajaismaista tunnelmaa. Kirjan alusta asti on selvää, että jotakin pahaa tulee tapahtumaan – mutta mitä tuo paha tarkalleen ottaen on, se selviää vasta kirjan loppupuolella. Ja jos lukija odottaisi vaikkapa murhaa tai raiskausta – tai mieluiten tietysti molempia –, ja sitten tapahtuisikin jotakin vähempää, mikä saisi lukijan ajattelemaan – ja jopa ääneen lausumaan –, etteihän tässä oikeastaan tapahtunut juuri mitään, olisi kirjailija saanut tuon lukijan hienosti lankeamaan viritettyyn ansaan: paljoa odottaessaan lukija sortuu pitämään vähäisenä sellaista, mikä jo yksinään on aivan liikaa, kammottavaa ja tuomittavaa.
October 5, 2024
En ollut lukenut yhtään Anna-Kaari Hakkaraisen edellisistä teoksista, vaikka hänen kirjoittamisensa on kiinnostanut minua (Johtunee siitä, että vuosia sitten tilasin viestintätoimistolta erääseen työproggikseen henkilökuvatekstin, joka oli huikean hyvä. Ja sen kirjoitti juuri Hakkarainen.) Enkä ollut nähnyt ensimmäistäkään Ingmar Bergmanin elokuvaa.
Luettuani kolme ensimmäistä sivua, minusta tuntui, että minun täytyy katsoa Kuin kuvastimessa. Katsoin, ja jatkoin lukemista. Noin 150 luetun sivun jälkeen tuntui, etten kykene lukemaan kirjaa yhtään pidemmälle, ellen katso Personaa. Katsoin, ja jatkoin. Googlasin lukemattomia kertoja sivistyssanoja, taustatietoja, merkityksiä. Skvader, digressio, taksoni, erektiivinen, abjekti… oliko Suomessa todella eksynyt lunni? Mitä Hakkaraisen edelliset romaanit käsittelivät? Kuka tätä tarinaa oikein kertoo? Usein tuntui, että olen vähän jäljessä, takamatkalla. Ja juuri kun meinasin melkein luovuttaa (miksi kiusaan itseäni tällä? miksi minun täytyisi kahlata tämä kaikki läpi? onko jokainen mutka todella välttämätön?), tuli koukku, imu palasi, punainen lanka löytyi ja matka jatkui.
Hakkarainen on taitava, se on selvää. Tuntuu kuin hän haluaisi koetella sitä rajaa, jossa lukija vielä pysyy mukana, mutta on melkein vaarassa pudota kyydistä. Ja hän tekee sen täysin avoimesti, oikein hieroo naamaan, että hän tietää minun, lukijan, olevan täällä. Ja voisin milloin tahansa laskea kirjan kädestäni ja jättää leikin kesken. Mutta sitä en kuitenkaan tee, vaikka kokemus ei ole pelkkää riemua ja nautintoa koko ajan. Mikä on se taiteilijan valta yleisöönsä? Miksi minä jatkan lukemista? Nautitko kuitenkin? Mistä? Jos et kaikesta, niin mistä?
Viimeiset ehkä sata sivua tuntui kuitenkin jo enemmän pakkopullalta ja saman teeman toistamiselta, mutta urakoin loppuun. Puolivälissä olin varma siitä, että vahva neljän tähden kirja, mutta loppua kohden melkein teki mieli tiputtaa yksi pois. Ehkä tiivistää olisi voinut vielä vähän.
Luettuani kolme ensimmäistä sivua, minusta tuntui, että minun täytyy katsoa Kuin kuvastimessa. Katsoin, ja jatkoin lukemista. Noin 150 luetun sivun jälkeen tuntui, etten kykene lukemaan kirjaa yhtään pidemmälle, ellen katso Personaa. Katsoin, ja jatkoin. Googlasin lukemattomia kertoja sivistyssanoja, taustatietoja, merkityksiä. Skvader, digressio, taksoni, erektiivinen, abjekti… oliko Suomessa todella eksynyt lunni? Mitä Hakkaraisen edelliset romaanit käsittelivät? Kuka tätä tarinaa oikein kertoo? Usein tuntui, että olen vähän jäljessä, takamatkalla. Ja juuri kun meinasin melkein luovuttaa (miksi kiusaan itseäni tällä? miksi minun täytyisi kahlata tämä kaikki läpi? onko jokainen mutka todella välttämätön?), tuli koukku, imu palasi, punainen lanka löytyi ja matka jatkui.
Hakkarainen on taitava, se on selvää. Tuntuu kuin hän haluaisi koetella sitä rajaa, jossa lukija vielä pysyy mukana, mutta on melkein vaarassa pudota kyydistä. Ja hän tekee sen täysin avoimesti, oikein hieroo naamaan, että hän tietää minun, lukijan, olevan täällä. Ja voisin milloin tahansa laskea kirjan kädestäni ja jättää leikin kesken. Mutta sitä en kuitenkaan tee, vaikka kokemus ei ole pelkkää riemua ja nautintoa koko ajan. Mikä on se taiteilijan valta yleisöönsä? Miksi minä jatkan lukemista? Nautitko kuitenkin? Mistä? Jos et kaikesta, niin mistä?
Viimeiset ehkä sata sivua tuntui kuitenkin jo enemmän pakkopullalta ja saman teeman toistamiselta, mutta urakoin loppuun. Puolivälissä olin varma siitä, että vahva neljän tähden kirja, mutta loppua kohden melkein teki mieli tiputtaa yksi pois. Ehkä tiivistää olisi voinut vielä vähän.
February 11, 2026
Jos teosta on kuvattu ”kokeelliseksi antiromaaniksi”, tuskin tarvitsee yllättyä kirjan haastavasta muodosta.
Ehkä on viisasta, etten edes yritä purkaa tätä omaperäistä, aika hämmentävää ja metatasoilla liikkuvaa kokonaisuutta kerronnan, teemojen tai juonen tasolla. Joku toinen arvioija osaa varmasti tehdä sen paremmin.
Mutta sen sanon, että kirjaan sisältyvät Bergman-elokuvien kuvailukohtaukset ja tulkinnat ovat pitkään aikaan riemastuttavinta lukemaani taidekirjoittamisesta.
”Ingmarin elokuvissa sanat ja eleet ovat usein ristiriidassa, kasvot kertovat totuutta, sanat toistavat valheita, joihin uskomme. Siksi peilejä on kaikkialla Ingmarin elokuvissa, ne ovat hirvittäviä, ne seuraavat meitä, eivät anna meidän elää totuutemme kanssa rauhassa.”
Ainakin yhden Bergman-katselupiirin tiedän lähipiirissäni alkaneen tämän kirjan inspiroimana.
Marraseliö ansaitsisi samankaltaista absoluuttista omistautumista kuin sen kertojalla on Bergmanin elokuviin. Itsellä ei ollut antaa aivan tätä. Luku-urakka venyi turhan pitkäksi, mikä sirpaloi kokonaisuutta entisestään. Vaikuttava lukukokemus kaikesta huolimatta.
Ehkä on viisasta, etten edes yritä purkaa tätä omaperäistä, aika hämmentävää ja metatasoilla liikkuvaa kokonaisuutta kerronnan, teemojen tai juonen tasolla. Joku toinen arvioija osaa varmasti tehdä sen paremmin.
Mutta sen sanon, että kirjaan sisältyvät Bergman-elokuvien kuvailukohtaukset ja tulkinnat ovat pitkään aikaan riemastuttavinta lukemaani taidekirjoittamisesta.
”Ingmarin elokuvissa sanat ja eleet ovat usein ristiriidassa, kasvot kertovat totuutta, sanat toistavat valheita, joihin uskomme. Siksi peilejä on kaikkialla Ingmarin elokuvissa, ne ovat hirvittäviä, ne seuraavat meitä, eivät anna meidän elää totuutemme kanssa rauhassa.”
Ainakin yhden Bergman-katselupiirin tiedän lähipiirissäni alkaneen tämän kirjan inspiroimana.
Marraseliö ansaitsisi samankaltaista absoluuttista omistautumista kuin sen kertojalla on Bergmanin elokuviin. Itsellä ei ollut antaa aivan tätä. Luku-urakka venyi turhan pitkäksi, mikä sirpaloi kokonaisuutta entisestään. Vaikuttava lukukokemus kaikesta huolimatta.
Read
April 29, 2025A whirlwind of passion, trying to decipher the world and its stage with all of its characters, telling how stories and films and art is and are more real than our world.
I love Bergman and I love Persona, I love writing and analysing and reading and therefore this was an absolute pleasure. So many layers, so much wind and breath.
This should've one the Finlandia prize it was nominated to. Nothing wrong with the winner, but this was such a force of nature and a display of power that I've never experienced anything quite like this. A never-ending whirl of analysis, so deep and wide, yet very controlled and holding its gaze in its centre the hold time: the man, the myth, the legend. The funny thing about this is that when writing about the genius of these people Hakkarainen is only displaying her geniosity. Absolutely devastatingly magnificent.
I love Bergman and I love Persona, I love writing and analysing and reading and therefore this was an absolute pleasure. So many layers, so much wind and breath.
This should've one the Finlandia prize it was nominated to. Nothing wrong with the winner, but this was such a force of nature and a display of power that I've never experienced anything quite like this. A never-ending whirl of analysis, so deep and wide, yet very controlled and holding its gaze in its centre the hold time: the man, the myth, the legend. The funny thing about this is that when writing about the genius of these people Hakkarainen is only displaying her geniosity. Absolutely devastatingly magnificent.
February 4, 2026
Marraseliö jäi kummittelemaan mua myös sivujensa ulkopuolelle. Se on tullut mun uniini, availlut vanhoja haavoja ja inspiroinut mua.
Mua kiehtoo valtavasti teemat tässä kirjassa. Persona elokuva iski mulle niin syvästi ja tuntuu monella tapaa et tän kirjan kautta saan syventyä siihen elokuvaan toistamiseen mut sit niinkun tän rehellisen naishahmon kautta ja sen elämän ja sen taiteen kautta JOKA ON VITUN COOL! Kirja oli mulle siis herkku joka antaa antamistaan JA SIT SE VAAN YHTÄKKII LOPPU!
Emmätiiä ihmisen monet eri puolet, taiteilijuus (ja niinku taiteilijoiden suhde omiin teoksiinsa, hahmoihinsa ja yleisöön), himo, naiseus, meta jutut kaikki tollaset kiinnostaa mua valtavasti ja sellanen epämääräisyys ja salaperäisyys ja tulkinnanvaraisuus aighsgeh voisimpa tehä maalauksen, joka tarkkaan kertoo miltä musta tuntu lukee tätä kun sanat ei oikeesti riitä.
Mua kiehtoo valtavasti teemat tässä kirjassa. Persona elokuva iski mulle niin syvästi ja tuntuu monella tapaa et tän kirjan kautta saan syventyä siihen elokuvaan toistamiseen mut sit niinkun tän rehellisen naishahmon kautta ja sen elämän ja sen taiteen kautta JOKA ON VITUN COOL! Kirja oli mulle siis herkku joka antaa antamistaan JA SIT SE VAAN YHTÄKKII LOPPU!
Emmätiiä ihmisen monet eri puolet, taiteilijuus (ja niinku taiteilijoiden suhde omiin teoksiinsa, hahmoihinsa ja yleisöön), himo, naiseus, meta jutut kaikki tollaset kiinnostaa mua valtavasti ja sellanen epämääräisyys ja salaperäisyys ja tulkinnanvaraisuus aighsgeh voisimpa tehä maalauksen, joka tarkkaan kertoo miltä musta tuntu lukee tätä kun sanat ei oikeesti riitä.
September 2, 2024
Huhheijaa. Mitä mä just luin? Jotain todella herkullista kaikessa arvoituksellisuudessaan, koukuttavan psykedeelistä, kutkuttavan kerroksellista ja ah, niin upeaa kieltä. Tämä teos vaatii lukijalta paljon, ja vastineeksi kyllä antaakin. Ajatuksia, kysymyksiä, kuhinaa aivoissa.
Ensimmäisissä arvosteluissa kirjoitustyyliä on kuvattu omaleimaiseksi, mutta ainakin minulle tämä vimmainen, hivenen absurdi ja hullu kerronta jatkuvine ristiviitteineen on tuttu. Tuntuu, että juuri viime aikoina olen lukenut paljonkin tällaista tarkoituksellista tajunnanvirtaa, joka minulle kyllä toimii ja pitää hyvin otteessaan, hypnotisoi ja kuljettaa eteenpäin niin, että yhtäkkiä olen tullut nauttineeksi yli 600 sivuisen romaanin. Olipa hieno matka!
Myönnän, että välillä myös ärsyttää ja kaikessa älykkyydessään jokin tuntuu elitistisen etäännyttävältä. Onko teos kuitenkin niin hieno, ettei sitä ole tällaiselle tavikselle kirjoitettukaan?
Ensimmäisissä arvosteluissa kirjoitustyyliä on kuvattu omaleimaiseksi, mutta ainakin minulle tämä vimmainen, hivenen absurdi ja hullu kerronta jatkuvine ristiviitteineen on tuttu. Tuntuu, että juuri viime aikoina olen lukenut paljonkin tällaista tarkoituksellista tajunnanvirtaa, joka minulle kyllä toimii ja pitää hyvin otteessaan, hypnotisoi ja kuljettaa eteenpäin niin, että yhtäkkiä olen tullut nauttineeksi yli 600 sivuisen romaanin. Olipa hieno matka!
Myönnän, että välillä myös ärsyttää ja kaikessa älykkyydessään jokin tuntuu elitistisen etäännyttävältä. Onko teos kuitenkin niin hieno, ettei sitä ole tällaiselle tavikselle kirjoitettukaan?
February 17, 2025
Mikä Marraseliö oikein on? Kertomus väkivaltaisesta suhteesta ja sellaisesta toipumisesta? Tutkielma Ingmar Bergmanin elämästä ja hänen elokuviensa keskeisistä teemoista? Filosofinen essee ihmisluonnon kaksijakoisuudesta ja minuuden eri puolien yhteensovittamisesta? Kirja romaanin kirjoittamisesta? Romaani? En tiedä, mutta sen tiedän, että jotain erityistä sain juuri lukea.
Teoksen juonta tai teemaa on turha muutaman kappaleen nettitekstissä avata, sillä ei se aukene. Teokseen pitää vain sukeltaa ensimmäiseltä sivulta niin syvälle kuin pääsee ja antaa tajunnanvirtamaisten tekstifragmenttien viedä mukanaan. Aina välillä kuva terävöityy kuin kaleidoskoopissa, kun palaset heilahtavat hetkeksi paikoilleen, ja sitten tilanne taas muuttuu. joistain fragmenteista kasvaa pitempiä säikeitä, ehkä.
Hakkaraisen kirjoittama teksti on ihmeen kevyttä lukea vaikka kirjan muoto haastaakin lukijan olemaan koko ajan valppaana. Itse en ole Bergmanin elokuvista nähnyt yhtäkään, mutta kirjan luettuani tuntuu kuin olisin. Niin elokuvat, tunnelmat kuin maisematkin tulevat hyvin eläviksi. Helppoa tämän teoksen lukeminen ei ollut, enkä olisi sen halunnutkaan olevan. Nautinnollinen ja palkitseva lukuelämys!
Teoksen juonta tai teemaa on turha muutaman kappaleen nettitekstissä avata, sillä ei se aukene. Teokseen pitää vain sukeltaa ensimmäiseltä sivulta niin syvälle kuin pääsee ja antaa tajunnanvirtamaisten tekstifragmenttien viedä mukanaan. Aina välillä kuva terävöityy kuin kaleidoskoopissa, kun palaset heilahtavat hetkeksi paikoilleen, ja sitten tilanne taas muuttuu. joistain fragmenteista kasvaa pitempiä säikeitä, ehkä.
Hakkaraisen kirjoittama teksti on ihmeen kevyttä lukea vaikka kirjan muoto haastaakin lukijan olemaan koko ajan valppaana. Itse en ole Bergmanin elokuvista nähnyt yhtäkään, mutta kirjan luettuani tuntuu kuin olisin. Niin elokuvat, tunnelmat kuin maisematkin tulevat hyvin eläviksi. Helppoa tämän teoksen lukeminen ei ollut, enkä olisi sen halunnutkaan olevan. Nautinnollinen ja palkitseva lukuelämys!
December 31, 2024
4.25 tähteä. - - korotettu vitoseen 31.12.2025 koska en saa tätä mielestäni.
Mieleni ei osaa erottaa kirjailijaa päähenkilöstä, päähenkilöä toisesta, naista naisesta. Onko tarpeenkaan? Vai kuuluko osata erottaa? kuka on kuka, onko yksi vai kaksi, milloin hän on hän ja milloin joku muu? Tapahtuuko tämä oikeasti?
Konkretiaan taipuvaiset aivoni ovat haasteen edessä. Vasta myöhemmin tajuan tämän olleen tarkoituksellista, niinkuin kirjan henkilöille käy, niinkuin Almalle ja Elizabethille käy.
Saako sanoa taiteeksi? Oloni on kuin olisin rypenyt päivätolkulla korkeataiteen (mitä se on?) kuplivassa altaassa, fiksuuntunut, hämmästynyt, antanut jotain tarttua minuun. Marraseliö, haluan sanoa sanan ääneen samalla tavalla kuin haluan koskea ravintolapöydän kukkaa, pakko.
Kirjaa ei voi lokeroida, mutta kyllä kirja tietysti jostain kertoo, no hirmu monesta asiasta kyllä. On exceleitä töikseen pyörittävä päähenkilönainen. On hänen pakkomielteensä Ingmar Bergmaniin (miksi just tää äijä, miksi? Jos kysyn tätä minäkin, niin päähenkilö kipuilee asian kanssa myös. Kutsuu häntä mm. myrkyllisen heteronormatiiviseksi, ajattelen, että ehkä jälkiviisaana).
Pakkomielle on yksi kirjan isoista teemoista. Se saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että Eeva? Julia? analysoi jopa konservaattorin ajatuksia joka restauroi taulun saarelta jolla Bergman asui.
Sitten on hänen raju ja pahaksi kääntyvä parisuhteensa, kehenpä muuhunkaan kuin taiteilijahurmuriin.
Peilimaailma, kaksostrooppi, binääri, persoonan jakautuminen, päättymätön riemu, 24, Iiris ja Edith (keitä ovat Iiris ja Edith? Kirjan luettuakin mulla on vain harmaa aavistus).
Ihmettelen eniten kirjan ilmavuutta. Suorastaan tuntuu kuin olisin liidellyt jalat hiukan maanpinnan yläpuolella. Liihotan menemään. Se meemi sillä ihmekameralla joka on edestäpäin kuvattu, kädet sivuilla kiinni katselen oikealle ja vasemmalle silmät ymmyrkäisinä ja siellä täällä hihkaisen. Muutama pieni seinätörmäyskin matkalla kolahtaa, kunnes taas kohoan ja liihotan.
Jos vointiani kysytään kirjan lukemisen jälkeen, vastaan sen olevan riehakkaan ylevöitynyt.
Mieleni ei osaa erottaa kirjailijaa päähenkilöstä, päähenkilöä toisesta, naista naisesta. Onko tarpeenkaan? Vai kuuluko osata erottaa? kuka on kuka, onko yksi vai kaksi, milloin hän on hän ja milloin joku muu? Tapahtuuko tämä oikeasti?
Konkretiaan taipuvaiset aivoni ovat haasteen edessä. Vasta myöhemmin tajuan tämän olleen tarkoituksellista, niinkuin kirjan henkilöille käy, niinkuin Almalle ja Elizabethille käy.
Saako sanoa taiteeksi? Oloni on kuin olisin rypenyt päivätolkulla korkeataiteen (mitä se on?) kuplivassa altaassa, fiksuuntunut, hämmästynyt, antanut jotain tarttua minuun. Marraseliö, haluan sanoa sanan ääneen samalla tavalla kuin haluan koskea ravintolapöydän kukkaa, pakko.
Kirjaa ei voi lokeroida, mutta kyllä kirja tietysti jostain kertoo, no hirmu monesta asiasta kyllä. On exceleitä töikseen pyörittävä päähenkilönainen. On hänen pakkomielteensä Ingmar Bergmaniin (miksi just tää äijä, miksi? Jos kysyn tätä minäkin, niin päähenkilö kipuilee asian kanssa myös. Kutsuu häntä mm. myrkyllisen heteronormatiiviseksi, ajattelen, että ehkä jälkiviisaana).
Pakkomielle on yksi kirjan isoista teemoista. Se saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että Eeva? Julia? analysoi jopa konservaattorin ajatuksia joka restauroi taulun saarelta jolla Bergman asui.
Sitten on hänen raju ja pahaksi kääntyvä parisuhteensa, kehenpä muuhunkaan kuin taiteilijahurmuriin.
Peilimaailma, kaksostrooppi, binääri, persoonan jakautuminen, päättymätön riemu, 24, Iiris ja Edith (keitä ovat Iiris ja Edith? Kirjan luettuakin mulla on vain harmaa aavistus).
Ihmettelen eniten kirjan ilmavuutta. Suorastaan tuntuu kuin olisin liidellyt jalat hiukan maanpinnan yläpuolella. Liihotan menemään. Se meemi sillä ihmekameralla joka on edestäpäin kuvattu, kädet sivuilla kiinni katselen oikealle ja vasemmalle silmät ymmyrkäisinä ja siellä täällä hihkaisen. Muutama pieni seinätörmäyskin matkalla kolahtaa, kunnes taas kohoan ja liihotan.
Jos vointiani kysytään kirjan lukemisen jälkeen, vastaan sen olevan riehakkaan ylevöitynyt.
December 5, 2024
Miten kirjoittaa Marraseliöstä, kun kirjoitus on lineaarista ja Marraseliötä pitäisi lähestyä useista suunnista yhtä aikaa?
En tiedä. Olen hapuilun tilassa. Olen yksityisellä, pääni sisäisellä saarella. Aallot huuhtovat rajojani, suolainen tuuli, liukastelun kieltä kuiskuttavat sileät kivet, kippuraiset männyt.
Se on sellaista, kun on rakastunut ja mehuja täynnä ja haluaisi julistaa rakkautensa koko maailmalle, mutta tietää, että kieli ei siihen riitä. Kun kulkee hohtavin kasvoin, typertyneenä. Hymyilee itsekseen ja maailma on järkyttävällä tavalla auki. Loppumaton ja mahdollisuuksia täynnä.
Marraseliötä ei lueta, vaan siinä eletään. Omalla kohdallani se tarkoitti myös paluuta menneisyyteen. Aikoihin, jolloin katsoin paljon Ingmar Bergmanin elokuvia ja sitä hemmetin Personaa, joka Hakkaraisen kirjassa on keskeisessä roolissa. Mysteeri, joka ei ratkea.
Marraseliön lukeminen merkitsi paluuta myös ihmissuhteeseen, jonka jo olisin mieluummin unohtanut. Marraseliössä on hän, jolla on vihreät maihinnousukengät, punainen tukka ja siniset silmät. Hänen viereensä lasken omani. Merimiehen, oikealta nimeltään Hän, joka muutti meren musiikiksi.
"ja minä panin peliin koko elämän". Olin saari, Merimies vettä. Ei venettä näkyvissä, katkenneet airot uivat hänen aallokossaan.
Takaisin. Nyt takaisin. (miksi nyt tähän suuntaan lähdin)
Marraseliö on romaani vallasta, kirjoittamisesta, mutta myös rakkaudesta. Moi Eros ja sinun katkeransuloisuutesi.
Vallan ulkopuolista paikkaa ei ole. Joskus valta on näkyvää, mutta usein myös piilossa niin, että sitä mitä tapahtuu ei ensimmäiseksi tule mieleen tarkastella vallan kautta. (onko tämä liian ilmiselvää, poistanko tämän kappaleen?)
Hakkarainen tekee näkyväksi kirjoittamiseen liittyvän vallan. Miten valta on aina tekstin tuottamisessa läsnä. Miten vallan ulkopuolista paikkaa ei ole. Miten jokainen valinta on vallalle alisteinen.
Mitä tekstiin ylipäänsä ottaa mukaan, mitä karsii, minkä jättää mykäksi.
Marraseliössä valtaa hajotetaan kerronnallisten ratkaisujen kautta. Kertoja on Julia, kertoja on Eva, kertoja on romaanin sisäistekijä. Ollaan kauimpana omissa korkeuksissaan pönöttävästä röyhtäilevästä kaikkitietävästä kertojasta.
Oma lukunsa on kirjoittajan elämä, joka ei voi olla tunkeutumatta tekstiin. Usein huijaamme itseämme uskottelemalla, että luemme fiktiota. Sanaton sopimus teoksen ja lukijan välillä, joka ei kestä lähempää tarkastelua.
Tekstiin vuotaa kaikki eletty: kokemamme ja lukemamme, ystävät, tuttavat ja satunnaiskohdatut. Oman elämän ulkopuolelta kirjoittaminen on mahdotonta.
"Miten pystyn kirjoittamaan ilman omaelämäkerrallista ainesta, ilman että rakastamistani ihmisistä ja heihin liittyvistä muistoista ja tunteista tulee minulle raaka-ainetta, ainakin maustetta, ominaisväriä. Symboliikkaa."
Valta ja halu kietoutuvat toisiinsa, rakastavaiset. Kipinät kohti rakastettua ja takaisin. Aukko, josta halu kohti poissaolevaa kasvaa.
Personassa on Alma ja Elisabet - samannäköisyydessään päällekkäin menevät naiset.
Persona on vallankäyttäjä. Se häiritsee lukemistani, työntyy sen osaksi. Elokuvan alussa poika (Ingmar lapsena?) lasin takana. Hänen kädenliikkeensä kertojien sukua. Luoko hän Alman ja Elisabetin? Ovatko nämä naiset hänen eri puolensa? Sielu ja Ruumis, irti kiskottuina.
Alma=sisäinen, persona=ulkoinen. Jungin mukaan.
"Se miten elokuva hylkii auktoriteettiä, yhden näkökulman valtaa: subjektiivisuutta, rajaa, rajoja, toiseutta." (vaihda sanan elokuva tilalle romaani)
"Se miten Personan kerronta on jatkuvassa dialogissa eri suuntiin, eri äänet mittelevät ja sekoittuvat, mikään niistä ei ole toista vahvempi, valta etsiytyy jatkuvasti uusi uomiin."
(vaihda Personan tilalle Marraseliö)
"Se miten Ingmar hajottaa, rikkoo, tekee säröjä ja rakentaa uudelleen."
(vaihda Ingmarin tilalle Anna-Kaari)
Marraseliössä on paljon nuppuluita. Imeskeltäviksi jätettyjä.
Hakkarainen siteeraa Taneli Viljasta, joka kirjoittaa teoksessaan Varjoja, usvaa:
"Tietäminen on haltuunottoa. Kaikilla tunteilla ei ole nimeä. Parhaita esityksiä ei voi käsittää."
Viljasen sanat vapauttavat. Kokeminen riittää, ei tarvitse preparoida. Ei tehdä pieniä sieviä tulkintoja, jotka työntää minigrip-pusseihin, joiden päälle kirjoittaa, mitä ne sisältävät ennen kuin laittaa ne pakastimeen.
Ja se, että onko olemassa kieltä, jolla olisi oma sanansa sille pelolle, kun joutuu pelkäämään entistä rakastettuaan?
Ja se, että suurin nautinto ei suostu sanoiksi.
Voisin kuvata sen, mitä Marraseliön seurassa koen hyvin pitkälti sitaateilla Taneli Viljasen teoksista.
Sukulaisuus pysähtymättömyyden, liminaalisuuden, heijastumisen, peilaantumisen, piirtymisen, usvaisen huokoisuuden painon jne. jne. jne. kautta.
(mene pois Ingmar, nyt ei ole oikea hetki eikä paikka. Sitä paitsi sinä olet kuollut)
Marraseliön rytmi tarttuu minuun niin, että kun sen jälkeen aloitan toisen kirjan, yritän lukea sitä Marraseliön rytmissä. On pidettävä taukoa.
Ja ne demonit. Kai nekin on mainittava. Kesken tämän tekstin kirjoittamisen katson Mia Hansen-Løven elokuvan Bergman Island (2021), jossa pariskunta matkustaa Fårön saarelle. Kumpikin heistä Bergman-faneja. Tietenkin.
Kiinnostavinta elokuvassa on, että sen kertomaan tarinaan syntyy toinen tarina, jonka henkilöhahmot ovat osin samoja kuin varsinaisessa tarinassa. Tämä on Bergmanin vaikutusta ja vahvistaa näkemystä siitä, että persoonan (kahdella o:lla tässä tapauksessa) jakautuminen on hänen elokuviensa keskeistä kuvastoa.
Alma ja Elisabet. Fanny ja Aleksander. Myös he. Esimerkiksi.
Marraseliön tekstuaalinen ominaislaatu. Ryhdyn epätoivoiseen yritykseen. Otetaan pari lausetta:
Marraseliö on avosydänleikkaus. Veitsi, jonka terässä on menneisyyden verta. Mutta.
Aivan.
Se tapahtuu sanojen mutta ja aivan välillä. En tiedä, olenko kopioinut mutan ja aivanin Hakkaraiselta. En muista, mutta se mitä niiden välillä tapahtuu on nyt oleellisempaa. Mutta on Alma, aivan on Elisabet. Ehkä. (tämän hämärämmäksi tämä teksti ei voi enää mennä)
Miten tahansa. Liike kahden erillisen välillä. Liikahdus, joka pakenee ja on juuri sen vuoksi niin tyrmäävä ja rakkauden makuinen.
En haluaisi luopua tämän tekstin kirjoittamisesta, sillä en ole saanut kiinni sitä, mitä jahtaan. Ehkä on niin, että kaikkein tärkeimmän kuuluukin paeta. Että se pysyisi houkutuksena ja poissaolona, jonka pariin voin alati tuntea halua.
Tämä kaikki menee liian pitkälle. Niin pitkälle, että tarjoan jo läppärini salasanaksikin Marraseliötä. Tämä romaani, ihmeellisen huumeen kaltainen. Selvänäköiseksi tekevä.
To love without trying to seize and possess, to love without suffocating or reducing the other to oneself, that is the art of loving. (Luce Irigaray: I love to you)
Kiitos Luce. Minä luovun nyt yrityksestä omistaa Marraseliö. Käyttää sitä omiin tarpeisiini, alistaa ja kuljetella minne ikinä nyt saankin päähäni sitä viedä. Lupaan. Ei enempää kuin yksi lause.
Marraseliö on juhlat, joiden aamuyö ei lopu.
En tiedä. Olen hapuilun tilassa. Olen yksityisellä, pääni sisäisellä saarella. Aallot huuhtovat rajojani, suolainen tuuli, liukastelun kieltä kuiskuttavat sileät kivet, kippuraiset männyt.
Se on sellaista, kun on rakastunut ja mehuja täynnä ja haluaisi julistaa rakkautensa koko maailmalle, mutta tietää, että kieli ei siihen riitä. Kun kulkee hohtavin kasvoin, typertyneenä. Hymyilee itsekseen ja maailma on järkyttävällä tavalla auki. Loppumaton ja mahdollisuuksia täynnä.
Marraseliötä ei lueta, vaan siinä eletään. Omalla kohdallani se tarkoitti myös paluuta menneisyyteen. Aikoihin, jolloin katsoin paljon Ingmar Bergmanin elokuvia ja sitä hemmetin Personaa, joka Hakkaraisen kirjassa on keskeisessä roolissa. Mysteeri, joka ei ratkea.
Marraseliön lukeminen merkitsi paluuta myös ihmissuhteeseen, jonka jo olisin mieluummin unohtanut. Marraseliössä on hän, jolla on vihreät maihinnousukengät, punainen tukka ja siniset silmät. Hänen viereensä lasken omani. Merimiehen, oikealta nimeltään Hän, joka muutti meren musiikiksi.
"ja minä panin peliin koko elämän". Olin saari, Merimies vettä. Ei venettä näkyvissä, katkenneet airot uivat hänen aallokossaan.
Takaisin. Nyt takaisin. (miksi nyt tähän suuntaan lähdin)
Marraseliö on romaani vallasta, kirjoittamisesta, mutta myös rakkaudesta. Moi Eros ja sinun katkeransuloisuutesi.
Vallan ulkopuolista paikkaa ei ole. Joskus valta on näkyvää, mutta usein myös piilossa niin, että sitä mitä tapahtuu ei ensimmäiseksi tule mieleen tarkastella vallan kautta. (onko tämä liian ilmiselvää, poistanko tämän kappaleen?)
Hakkarainen tekee näkyväksi kirjoittamiseen liittyvän vallan. Miten valta on aina tekstin tuottamisessa läsnä. Miten vallan ulkopuolista paikkaa ei ole. Miten jokainen valinta on vallalle alisteinen.
Mitä tekstiin ylipäänsä ottaa mukaan, mitä karsii, minkä jättää mykäksi.
Marraseliössä valtaa hajotetaan kerronnallisten ratkaisujen kautta. Kertoja on Julia, kertoja on Eva, kertoja on romaanin sisäistekijä. Ollaan kauimpana omissa korkeuksissaan pönöttävästä röyhtäilevästä kaikkitietävästä kertojasta.
Oma lukunsa on kirjoittajan elämä, joka ei voi olla tunkeutumatta tekstiin. Usein huijaamme itseämme uskottelemalla, että luemme fiktiota. Sanaton sopimus teoksen ja lukijan välillä, joka ei kestä lähempää tarkastelua.
Tekstiin vuotaa kaikki eletty: kokemamme ja lukemamme, ystävät, tuttavat ja satunnaiskohdatut. Oman elämän ulkopuolelta kirjoittaminen on mahdotonta.
"Miten pystyn kirjoittamaan ilman omaelämäkerrallista ainesta, ilman että rakastamistani ihmisistä ja heihin liittyvistä muistoista ja tunteista tulee minulle raaka-ainetta, ainakin maustetta, ominaisväriä. Symboliikkaa."
Valta ja halu kietoutuvat toisiinsa, rakastavaiset. Kipinät kohti rakastettua ja takaisin. Aukko, josta halu kohti poissaolevaa kasvaa.
Personassa on Alma ja Elisabet - samannäköisyydessään päällekkäin menevät naiset.
Persona on vallankäyttäjä. Se häiritsee lukemistani, työntyy sen osaksi. Elokuvan alussa poika (Ingmar lapsena?) lasin takana. Hänen kädenliikkeensä kertojien sukua. Luoko hän Alman ja Elisabetin? Ovatko nämä naiset hänen eri puolensa? Sielu ja Ruumis, irti kiskottuina.
Alma=sisäinen, persona=ulkoinen. Jungin mukaan.
"Se miten elokuva hylkii auktoriteettiä, yhden näkökulman valtaa: subjektiivisuutta, rajaa, rajoja, toiseutta." (vaihda sanan elokuva tilalle romaani)
"Se miten Personan kerronta on jatkuvassa dialogissa eri suuntiin, eri äänet mittelevät ja sekoittuvat, mikään niistä ei ole toista vahvempi, valta etsiytyy jatkuvasti uusi uomiin."
(vaihda Personan tilalle Marraseliö)
"Se miten Ingmar hajottaa, rikkoo, tekee säröjä ja rakentaa uudelleen."
(vaihda Ingmarin tilalle Anna-Kaari)
Marraseliössä on paljon nuppuluita. Imeskeltäviksi jätettyjä.
Hakkarainen siteeraa Taneli Viljasta, joka kirjoittaa teoksessaan Varjoja, usvaa:
"Tietäminen on haltuunottoa. Kaikilla tunteilla ei ole nimeä. Parhaita esityksiä ei voi käsittää."
Viljasen sanat vapauttavat. Kokeminen riittää, ei tarvitse preparoida. Ei tehdä pieniä sieviä tulkintoja, jotka työntää minigrip-pusseihin, joiden päälle kirjoittaa, mitä ne sisältävät ennen kuin laittaa ne pakastimeen.
Ja se, että onko olemassa kieltä, jolla olisi oma sanansa sille pelolle, kun joutuu pelkäämään entistä rakastettuaan?
Ja se, että suurin nautinto ei suostu sanoiksi.
Voisin kuvata sen, mitä Marraseliön seurassa koen hyvin pitkälti sitaateilla Taneli Viljasen teoksista.
Sukulaisuus pysähtymättömyyden, liminaalisuuden, heijastumisen, peilaantumisen, piirtymisen, usvaisen huokoisuuden painon jne. jne. jne. kautta.
(mene pois Ingmar, nyt ei ole oikea hetki eikä paikka. Sitä paitsi sinä olet kuollut)
Marraseliön rytmi tarttuu minuun niin, että kun sen jälkeen aloitan toisen kirjan, yritän lukea sitä Marraseliön rytmissä. On pidettävä taukoa.
Ja ne demonit. Kai nekin on mainittava. Kesken tämän tekstin kirjoittamisen katson Mia Hansen-Løven elokuvan Bergman Island (2021), jossa pariskunta matkustaa Fårön saarelle. Kumpikin heistä Bergman-faneja. Tietenkin.
Kiinnostavinta elokuvassa on, että sen kertomaan tarinaan syntyy toinen tarina, jonka henkilöhahmot ovat osin samoja kuin varsinaisessa tarinassa. Tämä on Bergmanin vaikutusta ja vahvistaa näkemystä siitä, että persoonan (kahdella o:lla tässä tapauksessa) jakautuminen on hänen elokuviensa keskeistä kuvastoa.
Alma ja Elisabet. Fanny ja Aleksander. Myös he. Esimerkiksi.
Marraseliön tekstuaalinen ominaislaatu. Ryhdyn epätoivoiseen yritykseen. Otetaan pari lausetta:
Marraseliö on avosydänleikkaus. Veitsi, jonka terässä on menneisyyden verta. Mutta.
Aivan.
Se tapahtuu sanojen mutta ja aivan välillä. En tiedä, olenko kopioinut mutan ja aivanin Hakkaraiselta. En muista, mutta se mitä niiden välillä tapahtuu on nyt oleellisempaa. Mutta on Alma, aivan on Elisabet. Ehkä. (tämän hämärämmäksi tämä teksti ei voi enää mennä)
Miten tahansa. Liike kahden erillisen välillä. Liikahdus, joka pakenee ja on juuri sen vuoksi niin tyrmäävä ja rakkauden makuinen.
En haluaisi luopua tämän tekstin kirjoittamisesta, sillä en ole saanut kiinni sitä, mitä jahtaan. Ehkä on niin, että kaikkein tärkeimmän kuuluukin paeta. Että se pysyisi houkutuksena ja poissaolona, jonka pariin voin alati tuntea halua.
Tämä kaikki menee liian pitkälle. Niin pitkälle, että tarjoan jo läppärini salasanaksikin Marraseliötä. Tämä romaani, ihmeellisen huumeen kaltainen. Selvänäköiseksi tekevä.
To love without trying to seize and possess, to love without suffocating or reducing the other to oneself, that is the art of loving. (Luce Irigaray: I love to you)
Kiitos Luce. Minä luovun nyt yrityksestä omistaa Marraseliö. Käyttää sitä omiin tarpeisiini, alistaa ja kuljetella minne ikinä nyt saankin päähäni sitä viedä. Lupaan. Ei enempää kuin yksi lause.
Marraseliö on juhlat, joiden aamuyö ei lopu.
Read
May 4, 2025Annan itselleni neljä tähteä, että sain tämän kaleidoskooppisen järkäleen loppuun. Paikoitellen pidin kovastikin, mutta välillä odotin kirjan loppua tai harkitsin luovuttamista. Hieno kirja. Minulle ehkä liian täynnä.
Read
October 31, 2024Todella monitasoinen ja moneen suuntaan verkottuva tarina Ingmar Bergmanista, intohimosta, saaresta, lähisuhdeväkivallasta, tarinoista, taiteesta ja taiteen tekemisestä. Kirja oli kerronnallisesti vaativa - turhauduin välillä pitkiin numerolistoihin, joiden funktiota ei selitetty - mutta samalla nautin kokeilevasta kertojaäänestä. Oli ihanaa pohdiskelua sukupuolen, halun ja vallan käsitteistä. Lukiessa aivoissa oikein poksahteli laajalle ulottuva viittausten rihmasto, joka sisälsi kirjallisuutta, elokuvia, kuvataidetta, psykologiaa ja historiaa.
Tarina oli kokeilevuudestaan huolimatta ihmeen kevyt ja sujuva lukea. Kirja jäi mieleen useaksi päiväksi ja herätti tarpeen katsoa Persona uudestaan (uskallankohan?)
Tarina oli kokeilevuudestaan huolimatta ihmeen kevyt ja sujuva lukea. Kirja jäi mieleen useaksi päiväksi ja herätti tarpeen katsoa Persona uudestaan (uskallankohan?)
Read
December 28, 2024Marraseliö on romaani, jolle en keksi verrokkia. En oikeastaan tiedä virkistävämpää kirjallisuutta kuin sellainen, jollaista en ole aiemmin lukenut. Marraseliön takakansiteksti kuvaa teosta ”romaanin ruumiinavaukseksi, hybridiksi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat”, ja se kaikki on helppoa uskoa. Marraseliö on romaani ja metaromaani, itsestään tietoinen silloinkin kun sen henkilöt eivät sitä ole. Se on taideromaani, tutkielma ja ihmissuhdekuvaus.
Adjektiivia haastava tulee usein yliviljeltyä, mutta Marraseliön kohdalla sitä voi käyttää — ja juuri tällä tavalla, tällaista kirjaa lukemalla, haluankin tulla haastetuksi.
Adjektiivia haastava tulee usein yliviljeltyä, mutta Marraseliön kohdalla sitä voi käyttää — ja juuri tällä tavalla, tällaista kirjaa lukemalla, haluankin tulla haastetuksi.
March 11, 2025
Vaikka takakannen perusteella arvelinkin teoksen olevan erikoinen, en osannut odottaakaan, miten henkeäsalpaavalla tavalla se onnistuisi siinä. Hakkaraisen teos sekoittaa erilaisia tekstejä, ääniä ja kuvia tavalla, jolla on suorastaan sielua riepotteleva ja värisyttävä vaikutus.
Erityisesti pidin teoksessa siitä, miten teksti tekee itsensä jotenkin paljaaksi metatasolla - lukijan ohjaaminen, käskeminen ja asetelman kääntäminen toisinpäin aina silloin tällöin kyseenalaistaa tekijän ja lukijan suhdetta, ja tekee myös näkyväksi kirjoittamiseen ja lukemiseen piiloutuvat valta-asetelmat.
Toinen lempiasioistani teoksessa oli onnistunut intertekstuaalisuus ja myös sen näkyväksi tekeminen - teoksen perinpohjainen ymmärtäminen kuitenkin tuntuu siksi vaativan ahkeruutta lukijaltaan muilla median saroilla, ja myönnettäköön, että turhankin moni viittaus karkasi minulta. Se ei kuitenkaan haitannut omaa lukukokemustani.
Summa summarum: ehdottomasti suosittelen! Lukeminen saattaa tosin aiheuttaa hinkua perehtyä Ingmar Bergmanin elokuviin, jos ei niitä jo tunne.
Erityisesti pidin teoksessa siitä, miten teksti tekee itsensä jotenkin paljaaksi metatasolla - lukijan ohjaaminen, käskeminen ja asetelman kääntäminen toisinpäin aina silloin tällöin kyseenalaistaa tekijän ja lukijan suhdetta, ja tekee myös näkyväksi kirjoittamiseen ja lukemiseen piiloutuvat valta-asetelmat.
Toinen lempiasioistani teoksessa oli onnistunut intertekstuaalisuus ja myös sen näkyväksi tekeminen - teoksen perinpohjainen ymmärtäminen kuitenkin tuntuu siksi vaativan ahkeruutta lukijaltaan muilla median saroilla, ja myönnettäköön, että turhankin moni viittaus karkasi minulta. Se ei kuitenkaan haitannut omaa lukukokemustani.
Summa summarum: ehdottomasti suosittelen! Lukeminen saattaa tosin aiheuttaa hinkua perehtyä Ingmar Bergmanin elokuviin, jos ei niitä jo tunne.
September 13, 2025
Marraseliö tuntuu lällätellen voittavan lukijan kilpailussa, jossa ei tiennyt olevansa mukana.
Osallistumispalkinto on kuitenkin vääjäämättömän häviön veroinen.
Teos on herkullisesti tursuava tuhattahokas, joka hieroo avoimia korttejaan naamaasi, käyttää valtaansa ja suostuu vallankäytön kohteeksi, ratkeaa loputtomasti kahdeksi sulautuakseen jälleen yhteen, ja aina aukeaa uusi kenttä metatasohyppelyssä, jossa sinä olet lopulta NPC.
Osallistumispalkinto on kuitenkin vääjäämättömän häviön veroinen.
Teos on herkullisesti tursuava tuhattahokas, joka hieroo avoimia korttejaan naamaasi, käyttää valtaansa ja suostuu vallankäytön kohteeksi, ratkeaa loputtomasti kahdeksi sulautuakseen jälleen yhteen, ja aina aukeaa uusi kenttä metatasohyppelyssä, jossa sinä olet lopulta NPC.
June 1, 2025
Todella hieno ja kiinnostava, romaani, essee, tutkielma... Ehkä Bergmanin tuotannon parempi tunteminen olis avannut vielä jonkun tason, joka nyt tuntui mulle välillä vähän päälleliimatulta. (Väki)vallan, halun, trauman ja niistä kirjoittamisen tutkiminen sen sijaan! Niin hieno. Yleensä vihaan metatekstiä, tässä rakastin sitä.
September 7, 2025
Samanaikaisesti ärsytti ja ihmetytti. Miksi ärsytti? Minusta tässä katsottiin viereen, ei kohti. Mutta, miksi se on ärsyttävää minusta? Tämä ihmetytti.
July 31, 2025
(4.5 salee jos ollaan tarkkoi) tää oli kyl tosi hieno öö en jotenki jaksanu keskittyy vikan 30 sivun aikan mut oon ehk vaa ollu liikaa puhelimel lool mut joo tää teksti tuntu silt ku kelluis ja ois silmät kiinni ja sit ne sanat on se mis kelluu ja kun tulee aaltoi tapahtuu asioita suosittelen
November 27, 2024
Anna-Kaari Hakkarainen kirjoittaa uskomattoman kauniisti. Sanat ja lauseet kuitenkin soljuivat lävitseni jäämättä asumaan tajuntaani. Kenties samasta syystä, jonka takia ole koskaan saanut kiinni Ingmar Bergmanin elokuvista.
Marraseliön alku ylistää Bergmania. Minun on vaikea antaa sitä anteeksi ja olen jo vähällä jättää lukemisen kesken. Onneksi Hakkarainen alkaa pikkuhiljaa ujuttaa tekstiinsä myös kritiikkiä. Bergman on monta kertaa saanut anteeksi misogyniansa ja elokuviensa seksistiset sekä yksioikoiset naisroolit, mutta Hakkaraisen kynsissä nämä epäkohdat ikään kuin kirjoitetaan uudestaan. Millaisia Bergmanin naishahmot olisivat voineet olla, jos heille olisi annettu oma ääni?
Hakkarainen luo Marraseliöön Irisin ja Editin, jotka ovat Bergmanin elokuvan yksioikoisiksi jäävien ja fetisoivasti kuvattujen naishahmojen vastapainoksi luodut henkilöt, joiden pääasiallinen pyrkimys näyttää olevan oman olemassaolonsa eksistentiaalinen pohdinta. Toisaalta teoksessa kuitenkin pyritään jatkuvasti etsimään selityksiä Bergmanin ratkaisuihin, koetetaan astua ristiriitaisen taiteilijan saappaisiin ja ymmärtää häntä.
Samalla kaiken rinnalla kulkee paitsi parikin erilaista romanssikertomusta, myös yhtä männävuosien miestaiteilijaa suurempi keskustelu taiteesta, jonka ripustus ohjaa liikaa, käskee ajattelemaan, kertoo miten tuntea. Hakkarainen ehdottaa, että tällainen taide on patriarkaalista. Millaista on sitten aidosti feministinen taide? Huokoista, virtaavampaa ja eriävät tulkinnat sallivaa. Kenties sen takia Hakkarainen kuvailee ihmisiä, asioita ja tilanteita kirjassaan useilla, keskenään ristiriitaisilla tavoilla. Lukijalle tarjoillaan ikään kuin vaihtoehtoja, joiden kautta teosta ja sen tapahtumia tulkita.
Marraseliö ei ole romaani, vaan pikemminkin esseististä sanataidetta. Hakkarainen päästää lukijansa sisälle kirjailijan luomisprosessiin ja sisäiseen dialogiin. Tämä oli hengästyttävä ja hapottava lukukokemus, vaikka teksti onkin henkäyksen kevyttä. Kenties todellisuutta alati hapuileva ja vain ajoittain sen tavoittava muoto vaikutti kokemukseen.
Marraseliön alku ylistää Bergmania. Minun on vaikea antaa sitä anteeksi ja olen jo vähällä jättää lukemisen kesken. Onneksi Hakkarainen alkaa pikkuhiljaa ujuttaa tekstiinsä myös kritiikkiä. Bergman on monta kertaa saanut anteeksi misogyniansa ja elokuviensa seksistiset sekä yksioikoiset naisroolit, mutta Hakkaraisen kynsissä nämä epäkohdat ikään kuin kirjoitetaan uudestaan. Millaisia Bergmanin naishahmot olisivat voineet olla, jos heille olisi annettu oma ääni?
Hakkarainen luo Marraseliöön Irisin ja Editin, jotka ovat Bergmanin elokuvan yksioikoisiksi jäävien ja fetisoivasti kuvattujen naishahmojen vastapainoksi luodut henkilöt, joiden pääasiallinen pyrkimys näyttää olevan oman olemassaolonsa eksistentiaalinen pohdinta. Toisaalta teoksessa kuitenkin pyritään jatkuvasti etsimään selityksiä Bergmanin ratkaisuihin, koetetaan astua ristiriitaisen taiteilijan saappaisiin ja ymmärtää häntä.
Samalla kaiken rinnalla kulkee paitsi parikin erilaista romanssikertomusta, myös yhtä männävuosien miestaiteilijaa suurempi keskustelu taiteesta, jonka ripustus ohjaa liikaa, käskee ajattelemaan, kertoo miten tuntea. Hakkarainen ehdottaa, että tällainen taide on patriarkaalista. Millaista on sitten aidosti feministinen taide? Huokoista, virtaavampaa ja eriävät tulkinnat sallivaa. Kenties sen takia Hakkarainen kuvailee ihmisiä, asioita ja tilanteita kirjassaan useilla, keskenään ristiriitaisilla tavoilla. Lukijalle tarjoillaan ikään kuin vaihtoehtoja, joiden kautta teosta ja sen tapahtumia tulkita.
Marraseliö ei ole romaani, vaan pikemminkin esseististä sanataidetta. Hakkarainen päästää lukijansa sisälle kirjailijan luomisprosessiin ja sisäiseen dialogiin. Tämä oli hengästyttävä ja hapottava lukukokemus, vaikka teksti onkin henkäyksen kevyttä. Kenties todellisuutta alati hapuileva ja vain ajoittain sen tavoittava muoto vaikutti kokemukseen.
July 18, 2025
monisäikeinen tarina fanittamisesta
May 23, 2025
5☆
Miten tätä kirjaa edes voi kuvailla, kun se on kaikkea? Se on tarina, se on totta, se on sanoja, lauseita, siinä ei ole ollenkaan järkeä, siinä on enemmän järkeä kuin missään kirjassa aiemmin. Se avautuu hitaasti, levittää terälehtiään, mutta on silti mysteeri.
Teksti pyörii enimmäkseen, loppujen lopuksi, kolmen asian ympärillä: halun, vallan ja elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin ja hänen elokuviensa. Teksti on suurimman osan ajasta kuumeista, sanoja virtaa toisistaan erillisinä, mutta silti samasta asiasta kertoen. Lukijan täytyy tulkita kaikkea, jokainen sana tarkoittaa jotain muuta kuin sanaa itseään, on metaforia ja vertauskuvia, tarinoita jotka eivät liity aiheeseen, ei, silti ne ovat aihe, liittyvät siihen kaikin tavoin, sekoittuvat toisiinsa.
Se, miten tekstissä puhutaan vallasta niin useasta näkökulmasta, on todella kiinnostavaa. En usko ikinä unohtavani asioita, joista tässä kirjassa luin. En voi olla ajattelematta kirjan tekstikohtia kirjoittajan vallankäytöstä lukijaa kohtaan, miettimättä, kuinka suurta vallankäyttöä minuun on kohdistettu, mitä minun piti tajuta tekstistä ja mitä ei, olivatko huomiot seurausta päättelystäni vai siitä, että kirjoittaja halusi minun tajuavan ne.
Ei ole selvää, kuka on kuka. On Edit ja Iris, Alma ja Elisabeth, Julia ja Magnus. Eva. Arvasin osan, ehkä minun, lukijan, oli tarkoituskin. Heidän tarinansa etenevät kirjan aikana, eivät tunnu liittyvän aiheeseen, mutta liittyvät silti, kaikin tavoin. Kuka on Hän? Valehteleva, manipuloiva paskakasa, ehkä juuri koko romaanille, vaikka se ei olekaan mieluisin ajatus.
Teksti on uskomattoman rikasta. Miten on mahdollista omistaa noin paljon tietoa, kerätä sitä ja vielä käyttää tällä tavalla? Aluksi tekstiä on vaikeaa ja hankalaa lukea, tuntuu että pää räjähtää, siinä ei ole mitään järkeä, mutta kun tajuaa vihdoin, ei voi olla rakastamatta sanojen sekamelskaa, omaa tulkintavaraa.
Tätä on kirjallisuus. Tuntuu tyhmältä ajatella, kuinka on uskonut hyvän tekstin olevan viihdyttävä. Ei. Hyvä teksti laittaa ajattelemaan, ei päästä helpolla. Juuri sellainen Marraseliö on. Oli suorastaan päihdyttävää huomata ymmärtäneensä, mitä jollakin asialla tarkoitetaan, mitä sillä halutaan kertoa.
On aivan uskomatonta, kuinka taitava tällaisen tekstin kirjoittajan täytyy olla. Marraseliö on valtava kokonaisuus, kaunis ja unohtumaton. Ihailen Hakkaraista suuresti, unelmoin osaavani jonain päivänä kirjoittaa yhtä hyvin, yhtä unohtumattomasti. En voi sanoin kuvailla, mitä Marraseliö teki minulle. Ja sehän oli tarkoituskin, eikö ollutkin?
Miten tätä kirjaa edes voi kuvailla, kun se on kaikkea? Se on tarina, se on totta, se on sanoja, lauseita, siinä ei ole ollenkaan järkeä, siinä on enemmän järkeä kuin missään kirjassa aiemmin. Se avautuu hitaasti, levittää terälehtiään, mutta on silti mysteeri.
Teksti pyörii enimmäkseen, loppujen lopuksi, kolmen asian ympärillä: halun, vallan ja elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin ja hänen elokuviensa. Teksti on suurimman osan ajasta kuumeista, sanoja virtaa toisistaan erillisinä, mutta silti samasta asiasta kertoen. Lukijan täytyy tulkita kaikkea, jokainen sana tarkoittaa jotain muuta kuin sanaa itseään, on metaforia ja vertauskuvia, tarinoita jotka eivät liity aiheeseen, ei, silti ne ovat aihe, liittyvät siihen kaikin tavoin, sekoittuvat toisiinsa.
Se, miten tekstissä puhutaan vallasta niin useasta näkökulmasta, on todella kiinnostavaa. En usko ikinä unohtavani asioita, joista tässä kirjassa luin. En voi olla ajattelematta kirjan tekstikohtia kirjoittajan vallankäytöstä lukijaa kohtaan, miettimättä, kuinka suurta vallankäyttöä minuun on kohdistettu, mitä minun piti tajuta tekstistä ja mitä ei, olivatko huomiot seurausta päättelystäni vai siitä, että kirjoittaja halusi minun tajuavan ne.
Ei ole selvää, kuka on kuka. On Edit ja Iris, Alma ja Elisabeth, Julia ja Magnus. Eva. Arvasin osan, ehkä minun, lukijan, oli tarkoituskin. Heidän tarinansa etenevät kirjan aikana, eivät tunnu liittyvän aiheeseen, mutta liittyvät silti, kaikin tavoin. Kuka on Hän? Valehteleva, manipuloiva paskakasa, ehkä juuri koko romaanille, vaikka se ei olekaan mieluisin ajatus.
Teksti on uskomattoman rikasta. Miten on mahdollista omistaa noin paljon tietoa, kerätä sitä ja vielä käyttää tällä tavalla? Aluksi tekstiä on vaikeaa ja hankalaa lukea, tuntuu että pää räjähtää, siinä ei ole mitään järkeä, mutta kun tajuaa vihdoin, ei voi olla rakastamatta sanojen sekamelskaa, omaa tulkintavaraa.
Tätä on kirjallisuus. Tuntuu tyhmältä ajatella, kuinka on uskonut hyvän tekstin olevan viihdyttävä. Ei. Hyvä teksti laittaa ajattelemaan, ei päästä helpolla. Juuri sellainen Marraseliö on. Oli suorastaan päihdyttävää huomata ymmärtäneensä, mitä jollakin asialla tarkoitetaan, mitä sillä halutaan kertoa.
On aivan uskomatonta, kuinka taitava tällaisen tekstin kirjoittajan täytyy olla. Marraseliö on valtava kokonaisuus, kaunis ja unohtumaton. Ihailen Hakkaraista suuresti, unelmoin osaavani jonain päivänä kirjoittaa yhtä hyvin, yhtä unohtumattomasti. En voi sanoin kuvailla, mitä Marraseliö teki minulle. Ja sehän oli tarkoituskin, eikö ollutkin?
Currently reading
December 15, 2024Lukukeskissä 09/2024: Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö, Tammi 2024.
Aloitin uuden kirjan, jossa kerrotaan kuinka Bergman olisi halunnut kuvata Orkney saarella, mutta "joutui" tyytymään Fåröhön. Rakkautta ja anarkiaa festareilla oli minulle ensimmäisenä leffana aika selkie filmi The Outrun, joka osin sijoittui Orkneylle. Mia Hansen-Løven leffa Kohtauksia eräältä saarelta (Bergman Island, 2021) sijoittui tuonne Bergmanin saarelle Fåröhön.
Joka joulu Tukholmassa näyteikkuna somistetaan Fanny & Alexander teemoin. Miten tämä kirja lähtee Bergmanista. 21.09.2024.
#AnnaKaariHakkarainen #Marraseliö #Kaunokirjallisuus #Modernikirjallisuus #nykykirjallisuus #vallankäyttö #kirjailijat #elokuvaohjaajat #saaret #kirjavuosi2024 #kirjavuoReni2024 #kirjavuoteni2024 #books #reading #kirjat #lukeminen #lukujono2024 #lukukeskissä2024
Esittelyteksti
" Hengästyttävä romaani vallasta, kirjoittamisesta ja Ingmar Bergmanista.
Saari. Kirjailija. Kaksi naista. Ingmar Bergman. Elokuvan päähenkilöt jotka suunnittelevat pakoa.
"Marraseliössä on kaikki, mitä kirjallisuudessa rakastan: elävä taidesuhde, vaihteleva muoto, tekstiä eteenpäin vievä energia. Romaani on valtavan runsas ja silti ihmeen kevyt lukea. Marraseliön lukeminen on häiritsevää ja ravitsevaa."
- Helsingin Sanomat
Marraseliö on hypnoottinen tutkielma vallasta ja kirjoittamisesta. Se on romaanin ruumiinavaus, hybridi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat. Se kertoo Ingmar Bergmanin elokuvista, halusta, joka ei tottele, eräästä saaresta ja siitä, kuinka helppoa on kadottaa itsensä toiseen ihmiseen ja kuinka vaikeaa on löytää takaisin. "
Aloitin uuden kirjan, jossa kerrotaan kuinka Bergman olisi halunnut kuvata Orkney saarella, mutta "joutui" tyytymään Fåröhön. Rakkautta ja anarkiaa festareilla oli minulle ensimmäisenä leffana aika selkie filmi The Outrun, joka osin sijoittui Orkneylle. Mia Hansen-Løven leffa Kohtauksia eräältä saarelta (Bergman Island, 2021) sijoittui tuonne Bergmanin saarelle Fåröhön.
Joka joulu Tukholmassa näyteikkuna somistetaan Fanny & Alexander teemoin. Miten tämä kirja lähtee Bergmanista. 21.09.2024.
#AnnaKaariHakkarainen #Marraseliö #Kaunokirjallisuus #Modernikirjallisuus #nykykirjallisuus #vallankäyttö #kirjailijat #elokuvaohjaajat #saaret #kirjavuosi2024 #kirjavuoReni2024 #kirjavuoteni2024 #books #reading #kirjat #lukeminen #lukujono2024 #lukukeskissä2024
Esittelyteksti
" Hengästyttävä romaani vallasta, kirjoittamisesta ja Ingmar Bergmanista.
Saari. Kirjailija. Kaksi naista. Ingmar Bergman. Elokuvan päähenkilöt jotka suunnittelevat pakoa.
"Marraseliössä on kaikki, mitä kirjallisuudessa rakastan: elävä taidesuhde, vaihteleva muoto, tekstiä eteenpäin vievä energia. Romaani on valtavan runsas ja silti ihmeen kevyt lukea. Marraseliön lukeminen on häiritsevää ja ravitsevaa."
- Helsingin Sanomat
Marraseliö on hypnoottinen tutkielma vallasta ja kirjoittamisesta. Se on romaanin ruumiinavaus, hybridi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat. Se kertoo Ingmar Bergmanin elokuvista, halusta, joka ei tottele, eräästä saaresta ja siitä, kuinka helppoa on kadottaa itsensä toiseen ihmiseen ja kuinka vaikeaa on löytää takaisin. "
Displaying 1 - 30 of 45 reviews