Eräänlainen perhe matkustaa joulun alla syrjäiselle saarelle, joka on joko Utö tai Skomvær. Risto on kuvataiteilija, Ylva kirjallisuustieteilijä, Tomas pyörittää matkailuyritystä suvun majakalla. Niko on kilpapyöräilijä, Anton elokuvaopiskelija, Kukka vasta yläkoululainen. Sisaruksia ja puolisisaruksia yhdistää isä Håkon, joka on kylvänyt eri tavoin tuhoa heidän elämässään.
Kolmen viikon aikana avautuu kunkin oma todellisuuden haara: Risto ja Ylva käyvät pitkiä keskusteluja taiteesta, jota kumpikin sekä rakastaa että vihaa. Tomas vetää sukelluskursseja turisteille, vaikka pelkää sukeltamista. Toisella puolella maailmaa, Atacaman autiomaassa, Santeri tutkii maailmankaikkeuden rakennetta observatoriossa, joka on kuin käänteinen majakka.
Ylva tarkkailee muita ja miettii kirjallisuutta, tiedettä, ajattelua ja ihmisten tuhoisia käytösmalleja. Häntä vaivaa kysymys siitä, miten tuntea empatiaa ilman, että ryhtyy itse tuhon mahdollistajaksi.
Majakka (työnimi) on määrittelyjä pakeneva ensyklopedinen runsaudensarvi W. G. Sebaldin hengessä. Se on moniaalle haarautuva maailmanselitys, joka havainnoi jatkuvasti myös itseään. Romaanin rikas ja laaja maailma imaisee sisäänsä mutta saa lukijan myös pohtimaan, kenen käsiin tämä on valmis luottamaan tarinankerronnan aseen.
Lukija on Sebaldinsa lukenut. Tässä yhteydessä lause tarkoittaa sitä, että lukija ei aio lukea Sebaldia lisää enää koskaan, sillä hän ei pitänyt tämän kirjoista. Siksi Henni Kitin Majakkaan (työnimi) tarttuminen oli lukijalle pelottavaa, sillä kirjaa on kuvattu sebaldimaiseksi.
Majakka (työnimi) paljastui pelottavaksi aivan muista syistä: "Tää oli ihan karmiva kokemus. Mä en tajuu mitä täällä tapahtuu. Ihanku tää kirjailija ois jotenki päässy mun pään sisään ja poiminu sieltä mun mielenkiinnonkohteet ja ajatukset ja kokemukset ja rakentanu tän kirjansa niiden päälle ja tehny niistä jotain ihme vääristyneitä rautalankaversioitaan." Majakassa näin sanoo Santeri-niminen hahmo, mutta vitsihän on siinä, että lukija koki näin lukiessaan Majakkaa. Oliko lukija siis itsekin Majakan (työnimi) roolihahmo?
Majakka (työnimi) on tajunnanvirtamainen olemalla samaan aikaan täsmällisin kuvaus sisäisestä loogisesta ajatusvirrasta, jonka lukija on koskaan lukenut. Se on täynnä luonnontiedettä, hämmästyttäviä yksityiskohtia ja sellaista yksityisyyttä, jonka lukija luuli omistavansa vain yksin. Lukija on jo viikkoja miettinyt, miksi edes yrittäisi kirjoittaa, kun se yksi kirjoituskurssin kommentoija totesi, että lukijan kirjoittama teksti on aivan liian sekavaa ja siinä ei tapahdu mitään ja "sinuna tiivistäisin". Henni Kitin lähes viisisataa romaanisivua antoivat lukijalle rohkaisua myös kirjoittajana: tätäkin tarvitaan, tällaistakin julkaistaan, tällaistakin rakastetaan. Lukija ainakin.
Kirjoittaja (lukija päätti vaihtaa roolia kesken tämän tekstin) ei koskaan kirjoita juonikuvauksia teksteihinsä, sillä juonet ovat hänestä erittäin epäkiinnostavia. Hän ei koskaan lue muidenkaan teksteistä juonikuvauksia. Kirjoittaja iloitsee, että Majakasta (työnimi) kirjoittaessa ei juonelle tarvitse uhrata minkäänlaista ajatusta. Elämäkin on juoneton, syy- ja seurausketjut ovat kuin hermosolujen verkosto. Romaani liukui osaksi lukija-kirjoittajan elämää kevyesti, ahmittavasti.
Majakka (työnimi) on myös vihainen romaani. Viha on vuotanut ulos myös kirjan ulkopuolisessa maailmassa, ja ottanut vääriä suuntia ja kohteita. Lukija pohtii, että on suuri vahinko, jos Majakka (työnimi) jää tämän vuoksi monilta löytämättä. Matka majakkasaarella oli poikkeuksellisen hieno ja vaikuttava, jotakin sellaista, jota lukija ei ole koskaan ennen kokenut.
nautin majakan taiteen ja tieteen määritelmistä (ja määritelmien paoista), datadumppauksista, moraalisista dilemmoista, graniittiin piilotetuista purukumeista.
kirjaan ujutettu plagiaattivihjailu tuntuu kiusalliselta (myönnän: myös mehukkaalta), mutta sen intouttamana hahmojen kokeelliset tempaukset mielyttäviltä. parhautta onkin hahmojen ja formaatin vikurointi, rajojen häilyvyys.
kannattaa tätä ennen tarttua (erinomaiseen) teokseen elävän näköiset, koska majakan voi tulkita sen osittaisena jatkumona.
Tää oli kyllä tosiaankin kirjottajuuden ja ajattelun taidonnäyte!
Rakastan joka suuntaan kurottavia runsaudensarvia, intertekstuaalisia rihmastoja ja aiiiivan vitun herkkuja jotenkin häpeilemättömällä pieteetillä aukikirjotettuja ajatus-/assosiaatioketjuja. Mun aivot oli kokoajan sellaisessa tyytyväisen hyrinän tilassa kun tätä luin.
”Määrittelyä pakeneva runsaudensarvi” ja ”moniaalle haarautuva maailmanselitys” lukee 458-sivuisen kirjan kuvauksessa.
Kaikesta kyllä näkee, että kirja pyrkii olemaan maailmanselitys. Jokaiseen suuntaan, mihin voidaan, haaraudutaan. Yleistietoa (kirjailijan, arvatenkin) ja marginaalisempaa nippelitietoa esitellään.
Loppuvaiheessa pyritään ilmeisesti pääsemään lukijan ihon alle yhtäkkisellä tyylilloikalla intertekstuaalisuuteen, kirjoittajan kommentteihin ja hahmojen yrityksiin murtautua ulos kirjan sivulta.
Vaikka kuinka yritän, minä en pysty tätä maailmanselitystä ostamaan. Kuten yleensäkin, kirjoissa, joita kuvaillaan tällä termillä, kaadutaan siihen ongelmaan, että maailmaa nyt ei vain voi selittää yhdellä kirjalla. Lopputuloksena on, noh, selitystä.
Kirja ei kuvaile, hengitä tai elä. Tämä tekee luetusta täysin esitelmämäisen. Hahmot ovat ärsyttäviä, silti onnistuen jotenkin myös olemaan suurimmaksi osaksi epäuskottavia.
Sana ”sietämätön” käy kohtuullisen määrän kertoja mielessäni. Pakko kuitenkin myöntää esitelmämäisyyden tuovan myös kirjaan ne syyt, jotka saavat minut lukemaan teoksen loppuun, vaikka en kykenekään Kitin loppuvaiheen tekstiratkaisuihin tai välillä ollenkaan tapaan kirjoittaa. Kiinnostavat osiot ovat kiinnostavia, saaristo tai Chilen vuoristo ympäristönä miellyttävät.
Annan Kitille myös pisteitä rohkeudesta yrittää ja luoda uutta. Kunpa vaan hän olisi yrittänyt jotain muuta.
Kunnianhimoinen ja monitasoinen kokeellinen romaani kirjoittamisesta; hämmentävä ja ristiriitainen yhdistelmä keskenään erilaisia tyylejä ja tekstijaksoja Wikipedia-faktoista luonnontieteeseen, taiteentutkimukseen sekä terapiatekstimäiseen vuodatukseen. Välillä tempasi mukaansa, välillä taas vieraannutti.
(Tuleva) moderni klassikko. Ekassa 10 sivussa on enemmän elämästä ku jossain Edith Södergranin aforismikirjassa. Todistaa kirjaimellisesti ja käytännössä, että “romaanit ovat parhaita paikkoja joihin mahduttaa ihmisen ajatuksen laajuus ja vapaus”; toisaalta myös kuinka “taiteilijat ovat olevinaan maansa terävimmät mielet, mutta juoksevat tunnereaktioidensa vietävinä aivan niinku kaikki muutkin” – biiffi Rauman kanssa sementoi viestin. Chile on varmaan tärkeä diptyykin, kaksoisvalotuksen, mittakaavojen jne. vinkkelistä, mutta imo ko. sata sivua olis voinu ditsaa, tuntu vähän ekstralta... Itelle merkityksellisempää kaksoisvalotusta on oikeastaan siinä kuinka hienosti kuvataitelija kirjoittaa taiteesta. IVK.