Dinosaureeni

by Sami Oskari Lahtinen

Miten voi päästää irti jostain, mistä ei ole osannut pitää kiinni?

Isän kuoltua Jussi huomaa, ettei osaa surra. Ajatus jää vaivaamaan, ja Jussi ryhtyy etsimään isäänsä kirjoittamalla lapsuudenmuistoistaan novelleja. Yritys uhkaa kuitenkin kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun kirjoittamisesta käynnistynyt itsetutkiskelun kierre on peittää alleen kaiken muun.

Dinosaureeni on tinkimättömän omaääninen kirjallinen pyörremyrsky, joka kertoo kädestä pitämättä kuolemasta, muistista, anteeksiannosta, itseinhosta, kaiken ylittävästä rakkaudesta, ja kysymyksistä, joiden vastauksia ei voi etsimällä löytää.

Sami Oskari Lahtinen on vuonna 1981 syntynyt helsinkiläinen esikoiskirjailija.

"[Elokuu 2022]
Kirjoitin novellien nimet post-it lapuille, jotka liimasin makuuhuoneen seinälle. Katselin lappuja huoneen ovelta, mahdollisimman kaukaa, jotta näkisin niiden välisen yhteyden. Kuvittelin punaisen viivan, joka kulkisi näiden tarinoiden läpi. Ehkä niille pitäisi vain löytää oikea järjestys. Olisiko minulla sitten seinälläni omakuva?"

Genres: Finnish Literature, Fiction

302 pages, Hardcover

First published July 31, 2024

Reviews

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Jussin isä kuolee, eikä Jussi osaa surra tätä. Tuhkien sirottelun Kymijokeen pitäisi olla kaunis hetki, mutta se ei tunnu miltään. Jussi alkaa kirjoittamaan novelleja etsiäkseen isäänsä lapsuudenmuistoistaan. Naapurista löytyy kirjailija, joka arvioi Jussin tekstejä ja kannustaa tätä kulkemaan kohti sitä romaania, jota Jussi kirjailijan mielestä todellisuudessa kirjoittaa. Tätä prosessia Dinosaureeni kuvaa. Eri aikatasoilla liikkuva romaani koostuu pienistä päiväkirjamaisista katkelmista ja Jussin kirjoittamista novelleista.

Jussin suhde isäänsä on vaikea. Isä, Onde, on ollut toisaalta esikuva, toisaalta liikaa poissa. Ensiluokkainen tarinankertoja ja siksikin tyystin epäluotettava. Kohtaamiset isän kanssa ovat toistuvasti pettymyksiä, kun isä ei pysty pitämään tärkeimpiäkään lupauksia.

Esikoiskirjailija Sami Oskari Lahtinen on laittanut kirjailijanaapurin suuhun kommentin siitä, miten valtaosa kustantamoille tarjotuista romaanikäsikirjoituksista käsittelee kirjoittamista, vaikka aihe ei oikeastaan kiinnosta lukijoita. Tällainen vaara Dinosaureenissakin on; kirjat kirjoittamisesta ovat usein puisevia, etenkin jos kirjailija valittaa kirjoittamisen vaikeudesta. Lahtinen selviää kuitenkin hyvin: Dinosaureeni onnistuu olemaan siinä määrin monipuolinen kuvaus hukassa olevasta isäsuhteesta ja metafiktiiviset elementit toimivat, ettei valittamista ole.

Kirjoitan ehkä etsiäkseni elämästäni – sen osista – jotain suurta, kaiken yhdistävää narratiivia. Uskon elämäni tapahtumien liittyvän yhteen kuin junan vaunut. Ajattelen, että kaikki kokemani on johtanut minut tähän enkä olisi itseni ilman kokemuksiani.

Tästä kai lopulta on kyse. Miten rakentaa oman elämän vähän hatarista palasista mielekäs narratiivi? Voiko omiin muistoihinsa luottaa, kuinka paljon muistetussa on kyse tarinoista, joita muut ovat toistelleet niin kauan, että ne ottaa kiistattomina tosiasioina? Jussin itsetutkiskelu ja romaanin kirjoittaminen kietoutuvat toisiinsa ja lukijakin kietoutuu mukaan, sillä novelleineen kaikkineen Dinosaureeni muistuttaa kovasti Jussin teosta – mutta kovin autofiktiivinen tulkinta lienee kuitenkin turhan pitkälle vietyä.

Dinosaureeni edustaa lähtökohdiltaan kirjallisuutta, josta en ole jaksanut olla erityisen kiinnostunut viime vuosina. Kirjaan tarttumiseen tarvitsin Lahtisen esikoiskirjailijakollega Vehka Kurjenmiekan vankan suosituksen Instagramissa. Kannatti tarttua: Dinosaureeni nousee kekseliäillä rakenneratkaisuillaan tavanomaisten lapsuus- ja vanhempisuhdemuisteloiden yläpuolelle.

[Anne Dahl · Rating 3 out of 5]

” Minulle on nyt lopultakin yhdentekevää, onko kertomukseni totta. Tärkeää ei ole enää tieto siitä, mikä tosiasioiden joukko minut tähän toi, vaan se, mihin päätän tästä jatkaa. Isäni oli luontainen tarinankertoja. Ellei hänen sielunsa olisi ollut niin levoton, olisi hänestä voinut tulla kirjailija, ehkä hyväkin. Ja jos häneltä jotain opin, niin sen, ettei tosiasioita tule pitää hyvää tarinaa tärkeämpänä. Fiktion kirjoittaminen tarkoittaa sitä, ettei ole todellisuudelle mitään velkaa. Ja isästäni kirjoittaessa yritän nyt pitää mielessä, että vaikka hän jätti jälkeensä mittavat velat, ei Historiaa tai Totuutta kirjattu perunkirjoihin saajaksi.”

Ollaan autofiktiossa tai sen rajamailla, tämän syksyn esikoiskirjailijoiden trendikkäimmässä genressä.
Sami Oskari Lahtisen teos kertoo kirjan minän vaikeasta suhteesta isään ja myös vaikeasta suhteesta autofiktioon, fiktion kirjoittamiseen tai ennemminkin autofiktiivisen ja fiktiivisen tarinan kirjoittamiseen.
Teoksessa on hyvää itsereflektiota, näppärä rakenne (ne novellit) ja oivaa pohdintaa isyydestä, masennuksesta ja kirjoittamisesta mutta ennen kaikkea kirjailijaystävän rehellisenoloiset kommentit kirjoittamisesta.

Teoksessa sanotaan - minä-kertojan tämän Samin taikka novellien Jussin - kirjailijakaveri sanoo, että lukijalle (ja kustantamoille) rasittavinta kirjallisuudenlajia ovat kirjat, joissa päähenkilö kirjoittaa kirjaa ja tuskailee kirjoittamisensa kanssa. En rasittunut vaikkakin rajoilla oli.

Kirja oli hyvä.
Tarinat isän ja pojan -aikuistuvan ja aikuisen pojan kohtaamisissa olivat kiinnostavia mutta lopussa alkoi puuduttamaan. Ehkä se ei pelkästään ole tämän kirjan ongelma, sillä huomaan, että minulle käy kirjojen kanssa näin. En jatksa vetkuttelua ja vatulointia ja jotenkin itselle näyttäytyy loput venytettyinä lisäsivuina, joita ilmankin tematiikka olisi voinut olla jo täysi ja täyteläinenkin.
My bad, siis.
Ihan kaikille teokseen upotettuihin novelleihin en löytänyt tarvetta (ja oman kustannustoimittaajani sanoin olisin sanonut ”haluaisitko miettiä tätä, onko mielestäsi tarpeellinen tarinan kannalta”. Usein vastaus - ainakin loppunovelleissa, olisi voinut olla vaikka ”ei”, tätä tarina ei tarvitse, tämä ei tuo lisää, ei anna lukijalle uutta (mutta toki kirjalle tuli lisämittaa…)

[Heini | lokikirjoituksia · Rating 4 out of 5]

Nautin Dinosaureenissa eniten sen rakenteesta, sen sirpaleisuudesta ja kuinka se sekoittui novellien kanssa – ja kuinka samaan aikaan seikkailtiin kirjoittamisen eri tasoilla, kun keskusteltiin kirjan kirjoittamisen, itsensä sekoittamisesta kirjaan, siis autofiktion ja kai biofiktion, ja kaunokirjallisuuden suhteesta toisiinsa. Lisäksi aivan kirjan ensikohtaus oli mieleenpainuva kuin myös tarina kirjan nimen takana.

[Virva Lehto · Rating 3 out of 5]

Aluksi oli tosi vaikea hahmottaa tarinaa, tarinaa ja tarinan tarinaa. Itselle kuukaudet ja vuodet oli tavallaan turhia näin lukijana, mutta varmaan kirjailijalle tärkeitä sinällään.