What do you think?
Rate this book
Noitarakastaja
Annika on taiteilija, joka on unohtanut, miltä vapaus tuntuu. Sitten hän rakastuu D:hen, muusikkoon, jolla on suuria suunnitelmia. Rakkaudesta juopuneena Annika sukeltaa uuteen elämään ja jättää hiipuvan avioliittonsa sekä pienen tyttärensä Leilan.
Kun Annika myöhemmin yrittää taas saada yhteyden Leilaan, on liian myöhäistä: hänen kirjeensä palautuvat avaamattomina. Hän jatkaa silti kirjoittamista, kurottaa siten tytärtään kohti etäisyyden ja poissaolon yli.
Vuosien kuluessa Annikan muistikirjoista ja kirjeistä rakentuu oma todellisuutensa, jossa toistuvat tarinat lähdöstä ja sen syistä. Annika on noitarakastaja: hän kertoo löytämästään rakkaudesta ja metsästä talonsa takana, mutta myös kokemastaan väkivallasta ja yksinäisyydestä. Hän puolustaa valintojaan silloinkin, kun ne tuottavat tuskaa.
Noitarakastaja kietoo lukijan kertomusten, toden ja kuvitelman tummaan kudelmaan. Se on tarina vääristä valinnoista, vaietuista traumoista ja niiden työntymisestä äidin ja tyttären väliin.
Kun Annika myöhemmin yrittää taas saada yhteyden Leilaan, on liian myöhäistä: hänen kirjeensä palautuvat avaamattomina. Hän jatkaa silti kirjoittamista, kurottaa siten tytärtään kohti etäisyyden ja poissaolon yli.
Vuosien kuluessa Annikan muistikirjoista ja kirjeistä rakentuu oma todellisuutensa, jossa toistuvat tarinat lähdöstä ja sen syistä. Annika on noitarakastaja: hän kertoo löytämästään rakkaudesta ja metsästä talonsa takana, mutta myös kokemastaan väkivallasta ja yksinäisyydestä. Hän puolustaa valintojaan silloinkin, kun ne tuottavat tuskaa.
Noitarakastaja kietoo lukijan kertomusten, toden ja kuvitelman tummaan kudelmaan. Se on tarina vääristä valinnoista, vaietuista traumoista ja niiden työntymisestä äidin ja tyttären väliin.
344 pages, Hardcover
Published August 1, 2024
3 people are currently reading
172 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 11 of 11 reviews
January 13, 2025
3.5
Runsas ja rikkonainen teos naisen paikasta, jättävästä äidistä, jäävästä tyttärestä. Aina en ollut varma, onko genrejen ja kerronnamuotojen villi yhdistely paikallaan ja parasta ja sitten seuraavassa hetkessä hurraan Swanin omalakiselle tavalle kirjoittaa romaania. Luulen, että tämä näyttää tekijältää, eli tinkimätön olisi ehkä sopiva sana. Lisäksi tässä on sellainen ensimmäisen romaanin pyörre ja vimma, joka minua taiteessa puhuttelee. En ehkä edes halua tietää, millaisen väitteen Swan haluaa kirjallaan heittää, vaan ajattelen, että se ei arvota tai kirjoita tragediaa, vaan tutkii päähenkilöidensä polkuja.
Runsas ja rikkonainen teos naisen paikasta, jättävästä äidistä, jäävästä tyttärestä. Aina en ollut varma, onko genrejen ja kerronnamuotojen villi yhdistely paikallaan ja parasta ja sitten seuraavassa hetkessä hurraan Swanin omalakiselle tavalle kirjoittaa romaania. Luulen, että tämä näyttää tekijältää, eli tinkimätön olisi ehkä sopiva sana. Lisäksi tässä on sellainen ensimmäisen romaanin pyörre ja vimma, joka minua taiteessa puhuttelee. En ehkä edes halua tietää, millaisen väitteen Swan haluaa kirjallaan heittää, vaan ajattelen, että se ei arvota tai kirjoita tragediaa, vaan tutkii päähenkilöidensä polkuja.
August 28, 2024
Olipa tämä positiivinen yllätys. Suhtaudun aina vähän ristiriitaisesti pyytämättä tulleisiin arvostelukappaleisiin (maailma on niin täynnä itse valitsemaanikin lukematonta kirjallisuutta!), mutta tämän kansi jo vangitsi.
Upea, täyteläinen ja rakenteeltaan rohkean rikkova ja silti taiten yhteen tuotu romaani äideistä ja tyttäristä sukupolvista toisiin. Kenen trauma siirtyy kehenkin, ja onko se edes trauma vai vain halu elää omannäköistä elämäänsä?
Swanin ensimmäinen kaunokirjallinen teos todella vakuuttaa, toivon, että häneltä saataisiin vielä lukea näitä lisääkin.
3,5 tähteä, mutta pyöristän ylös.
Upea, täyteläinen ja rakenteeltaan rohkean rikkova ja silti taiten yhteen tuotu romaani äideistä ja tyttäristä sukupolvista toisiin. Kenen trauma siirtyy kehenkin, ja onko se edes trauma vai vain halu elää omannäköistä elämäänsä?
Swanin ensimmäinen kaunokirjallinen teos todella vakuuttaa, toivon, että häneltä saataisiin vielä lukea näitä lisääkin.
3,5 tähteä, mutta pyöristän ylös.
October 20, 2024
Noitarakastaja on kunnianhimoinen teos, joka erottuu teemojen runsaudellaan. Ensimmäisenä vangitsee sen kaunis kansikuva, joka syvemmällä tarkastelulla paljastaa paljon muutakin kuin kauniin kuvan. Se kuvastaa teoksen syvintä olemusta minusta oivallisesti. Riippuu tulkitsijasta, mikä on se kiintopiste, mikä huomion kiinnittää.
Noitarakastaja oli minulle kertomus äiti-tytär-suhteesta ja äitiydestä sekä naiseudesta. Se oli myös kertomus lähisuhdeväkivallasta. Sillä nämä olivat teemoja, jotka tulivat lähelle itseä. Siksi sitä etsi tästä runsauden sarvesta juuri sanoja näistä asioista. Swanin tapa kertoa ja asettaa sanansa niin oivallisesti, että niiden edessä välillä mykistyy. Miten voikaan sanoja sijoittaa niin, että muistuttavat korua, vaikka sanat käsittelevät välillä jopa jotain niin rumaa. Mutta onko mikään vain pelkästään rumaa? Väkivaltaisessakin parisuhteessa on rakkautta ja lapsensa jättänyt vanhempi on muutakin kuin vanhempi.
Noitarakastaja käsittelee myös taiteilijuutta, niinkin enemmän metatasolla, mutta myös suoraan. Annika on kirjoittaja, runoilija ja yksi merkittävä puoli hänessä. Tälle tematiikalle en kuitenkaan antanut niin paljon painoarvoa, koska minun huomioni kiinnittivät enemmän yllä mainitsemani teemat sekä kerronta sekä kieli. Noitarakastajassa on paljon kaikkea, mutta yksikään langanpää ei jää roikkumaan vapaana, vaan kaikesta muodostuu eheä kokonaisuus. Kerronta on sirpaleista, mutta se maalaa silti selkeän kuvan kaikesta. Kiinnostavaa oli myös venyttää tapahtumien aikajana tulevaisuuteen asti, jolloin mukaan saadaan myös dystooppisia vivahteita. Tällä tasolla voidaankin lähteä jo penkomaan syvemmin yhteiskuntakriittisiä teemoja. Minusta oli kuitenkin kiinnostavampaa tässä Leenan, Annikan ja Leilan ylisukupolviset taakat, jotka tuovat oman mausteensa vanhemmuuden käsittelyyn.
Sirpaileinen kerronta, kansikuva ja teemojen runsaus kuvasi minusta upeasti kirjan keskushenkilön eli Annikan monikerroksellisuutta ja sitä miten hän taisteli eri puolien kanssa itsessään.
Hieno teos kerrassaan.
Noitarakastaja oli minulle kertomus äiti-tytär-suhteesta ja äitiydestä sekä naiseudesta. Se oli myös kertomus lähisuhdeväkivallasta. Sillä nämä olivat teemoja, jotka tulivat lähelle itseä. Siksi sitä etsi tästä runsauden sarvesta juuri sanoja näistä asioista. Swanin tapa kertoa ja asettaa sanansa niin oivallisesti, että niiden edessä välillä mykistyy. Miten voikaan sanoja sijoittaa niin, että muistuttavat korua, vaikka sanat käsittelevät välillä jopa jotain niin rumaa. Mutta onko mikään vain pelkästään rumaa? Väkivaltaisessakin parisuhteessa on rakkautta ja lapsensa jättänyt vanhempi on muutakin kuin vanhempi.
Noitarakastaja käsittelee myös taiteilijuutta, niinkin enemmän metatasolla, mutta myös suoraan. Annika on kirjoittaja, runoilija ja yksi merkittävä puoli hänessä. Tälle tematiikalle en kuitenkaan antanut niin paljon painoarvoa, koska minun huomioni kiinnittivät enemmän yllä mainitsemani teemat sekä kerronta sekä kieli. Noitarakastajassa on paljon kaikkea, mutta yksikään langanpää ei jää roikkumaan vapaana, vaan kaikesta muodostuu eheä kokonaisuus. Kerronta on sirpaleista, mutta se maalaa silti selkeän kuvan kaikesta. Kiinnostavaa oli myös venyttää tapahtumien aikajana tulevaisuuteen asti, jolloin mukaan saadaan myös dystooppisia vivahteita. Tällä tasolla voidaankin lähteä jo penkomaan syvemmin yhteiskuntakriittisiä teemoja. Minusta oli kuitenkin kiinnostavampaa tässä Leenan, Annikan ja Leilan ylisukupolviset taakat, jotka tuovat oman mausteensa vanhemmuuden käsittelyyn.
Sirpaileinen kerronta, kansikuva ja teemojen runsaus kuvasi minusta upeasti kirjan keskushenkilön eli Annikan monikerroksellisuutta ja sitä miten hän taisteli eri puolien kanssa itsessään.
Hieno teos kerrassaan.
September 22, 2024
Tartuin tähän mitään tietämättä, vain nimen ja kannen perusteella. Niiden pohjalta odotin jotain ruusuisempaa ja noh, paljon enemmän noitia. En oikein tiedä mitä sain. Äitiyden teema ei kiinnosta sitten yhtään, joten tää ei ollut mun kirja. Kiinnostaviakin teemoja oli (dystopia, taiteilijuus), mutta ne jäi kyllä äitiyden varjoon. Tykkäsin kerronnan pirstaleisuudesta ja kuitenkin isomman kuvan eheydestä sekä kirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen metatasosta.
Read
December 4, 2024Astrid Swanin Noitarakastaja on romaani, josta niin kovin aluksi pidin. Kuin lupaava ihmissuhde, hurmaantuminen ja äkkiä kamala tunne, kauhu suorastaan, että ei, ei sittenkään.
Jätin Noitarakastajan yöpöydälleni lepäämään. Oli vaikea tarttua siihen uudestaan. Ehkä en vain osannut lukea tätä romaania oikein. Ehkä olisi pitänyt löytää joku kulma, josta sitä tarkastella, mutta joka pysyi minulta salattuna.
Annika on äiti, toki paljon muutakin, muun muassa runokirjan kirjiottanut nainen, mutta nyt ja tässä ensisijaisesti äiti, joka jättää miehensä ja tyttärensä Leilan. Niin voi käydä, kun tutustuu mieheen, joka vie mukanaan. Vie tässä tapauksessa Kanadaan asti. Tuo sieltä myöhemmin takaisin, tuo taloon maalle. Taloon, jossa mies - D. - heittää Annikan muistikirjan seinään.
Se ei jää siihen, tulee pahempaa. Tietenkin tulee, se on parisuhdeväkivallan laki.
"Toivon, että mosauttaisit kerralla leukaluuni niin hirveään virneeseen, että valuisin melkein kaiken veren ambulanssin ovilla. Silloin olisi selvää, että näin ei voida jatkaa.
Näin ei voi jatkaa."
Juuri niin kuitenkin jatketaan. Annika pysyy D:n rinnalla.
Annika kirjoittaa kirjeitä Leilalle. Ex-mies etsii valtansa siitä, että ei anna äidin kirjeitä tyttärelle. Kosto, joka on ihan väärin suunnattu.
Swan käsittelee vaikeaa aihetta. Lapsensa hylkäävää äitiä ja sitä, mitä äidin teko tyttärelle aiheuttaa. Minkälaiset haavat ja mustelmat jättää. Miten äidin puuttuminen Leilan elämästä muuttuu syömishäiriöksi. Annika ei siitä tiedä, kuten ei mistään muustakaan tyttärensä elämässä.
Teos nostaa esiin kuuluvalla äänellä kysymyksen siitä, mihin äidillä on oikeus. Mitä äiti saa tehdä, mitä valita?
Annikan ja kirjailijan äänet sekoittuvat. Kun teoksessa kommentoidaan kirjoittamiseen liittyviä hankaluuksia maistuu autofiktiolta. Ja juuri tässä kohtaa lasken Noitarakastajan käsistäni pidemmäksi aikaa.
"Käsikirjoitukseni on liian hajanainen. Onko minulla edes romaanin kirjoittamiseen vaadittavaa pitkäjänteisyyttä?"
[...]
"Pahinta on silloin kun kirjoittamisen himo katoaa. Esseissä osaan jotenkin pysytellä oman todellisuuteni rajapinnalla."
[...]
"Kohta voisin lähettää luettavaa kustantamoon. Uskon, että siellä yllätyttäisiin."
Annikan ääni, kertojan ääni, Astrid Swanin ääni - jotenkin ne menevät päällekkäin ja limittäin.
Pohdinnalliset, esseekerrontaa kohti kurkottavat osuudet voisi kuitata käyttämällä tästä romaanista nimeä hybridi. En tee niin. Jään ihmettelemään, mitä kirjoittamispohdinnat ja mm. Chris Krausin teokseen I love Dick liittyvät pohdinnat tässä teoksessa tarkoittavat.
Kertoja - vaiko Swan - haluaa olla kuten Kraus. Kirjoittaa, kuten tämä.
"Haluan kirjoittaa yhtä hankalan kirjan. Siis jos tämä on hankalaa.
Haluan raivata itselleni mahdollisuuden. Näytän mihin pystyn."
En löydä Noitarakastajan tavasta olla olemassa yhteyksiä Krausin loistavaan I love Dickiin. Minulle kirjoittamiskommentaarit näyttäytyvät darglingseina, joita ei ole maltettu tappaa.
Noitarakastajan tarina on tarinana vahva ja ulotteinen. Miksi pohdinnat, jotka vaikuttavat lähinnä kasvaimilta itse tarinan lihassa?
Noitarakastajassa kuljetaan pitkälle tulevaisuuteen. Vuosiin, jotka ovat tästä hetkestä kaukana edessä päin ja jolloin kirjan henkilöt ovat jo paljon vanhempia. Vuodet kuluvat, ihmiset vanhenevat ja äkkiä onkin jo vuosi 2068. Sukupolvet vaipuvat unholaan.
Jätin Noitarakastajan yöpöydälleni lepäämään. Oli vaikea tarttua siihen uudestaan. Ehkä en vain osannut lukea tätä romaania oikein. Ehkä olisi pitänyt löytää joku kulma, josta sitä tarkastella, mutta joka pysyi minulta salattuna.
Annika on äiti, toki paljon muutakin, muun muassa runokirjan kirjiottanut nainen, mutta nyt ja tässä ensisijaisesti äiti, joka jättää miehensä ja tyttärensä Leilan. Niin voi käydä, kun tutustuu mieheen, joka vie mukanaan. Vie tässä tapauksessa Kanadaan asti. Tuo sieltä myöhemmin takaisin, tuo taloon maalle. Taloon, jossa mies - D. - heittää Annikan muistikirjan seinään.
Se ei jää siihen, tulee pahempaa. Tietenkin tulee, se on parisuhdeväkivallan laki.
"Toivon, että mosauttaisit kerralla leukaluuni niin hirveään virneeseen, että valuisin melkein kaiken veren ambulanssin ovilla. Silloin olisi selvää, että näin ei voida jatkaa.
Näin ei voi jatkaa."
Juuri niin kuitenkin jatketaan. Annika pysyy D:n rinnalla.
Annika kirjoittaa kirjeitä Leilalle. Ex-mies etsii valtansa siitä, että ei anna äidin kirjeitä tyttärelle. Kosto, joka on ihan väärin suunnattu.
Swan käsittelee vaikeaa aihetta. Lapsensa hylkäävää äitiä ja sitä, mitä äidin teko tyttärelle aiheuttaa. Minkälaiset haavat ja mustelmat jättää. Miten äidin puuttuminen Leilan elämästä muuttuu syömishäiriöksi. Annika ei siitä tiedä, kuten ei mistään muustakaan tyttärensä elämässä.
Teos nostaa esiin kuuluvalla äänellä kysymyksen siitä, mihin äidillä on oikeus. Mitä äiti saa tehdä, mitä valita?
Annikan ja kirjailijan äänet sekoittuvat. Kun teoksessa kommentoidaan kirjoittamiseen liittyviä hankaluuksia maistuu autofiktiolta. Ja juuri tässä kohtaa lasken Noitarakastajan käsistäni pidemmäksi aikaa.
"Käsikirjoitukseni on liian hajanainen. Onko minulla edes romaanin kirjoittamiseen vaadittavaa pitkäjänteisyyttä?"
[...]
"Pahinta on silloin kun kirjoittamisen himo katoaa. Esseissä osaan jotenkin pysytellä oman todellisuuteni rajapinnalla."
[...]
"Kohta voisin lähettää luettavaa kustantamoon. Uskon, että siellä yllätyttäisiin."
Annikan ääni, kertojan ääni, Astrid Swanin ääni - jotenkin ne menevät päällekkäin ja limittäin.
Pohdinnalliset, esseekerrontaa kohti kurkottavat osuudet voisi kuitata käyttämällä tästä romaanista nimeä hybridi. En tee niin. Jään ihmettelemään, mitä kirjoittamispohdinnat ja mm. Chris Krausin teokseen I love Dick liittyvät pohdinnat tässä teoksessa tarkoittavat.
Kertoja - vaiko Swan - haluaa olla kuten Kraus. Kirjoittaa, kuten tämä.
"Haluan kirjoittaa yhtä hankalan kirjan. Siis jos tämä on hankalaa.
Haluan raivata itselleni mahdollisuuden. Näytän mihin pystyn."
En löydä Noitarakastajan tavasta olla olemassa yhteyksiä Krausin loistavaan I love Dickiin. Minulle kirjoittamiskommentaarit näyttäytyvät darglingseina, joita ei ole maltettu tappaa.
Noitarakastajan tarina on tarinana vahva ja ulotteinen. Miksi pohdinnat, jotka vaikuttavat lähinnä kasvaimilta itse tarinan lihassa?
Noitarakastajassa kuljetaan pitkälle tulevaisuuteen. Vuosiin, jotka ovat tästä hetkestä kaukana edessä päin ja jolloin kirjan henkilöt ovat jo paljon vanhempia. Vuodet kuluvat, ihmiset vanhenevat ja äkkiä onkin jo vuosi 2068. Sukupolvet vaipuvat unholaan.
September 13, 2024
Syksyn most wanted listalta.
Kirja ei ole kovin helppo arvioitava, ja tasoltaan se on hieman vaihteleva. Mutta kunnianhimoinen ja hyvä se on ilman muuta. Pidin kirjasta paljon.
Tässä(kin) kirjassa on paljon asiaa ja teemoja, mutta langat pysyvät käsissä ja luinkin tätä rivakasti muiden kirjojen kustannuksella. Kirjailijan taitavuus piilee siinä, että monista teemoista huolimatta pysyn mukana tekstissä ja lukeminen on helppoa. Tämä eteni noin sadan sivun tuntinopeudella.
Kirjan voisi typistää (no ei, ei typistää koska sehän on paljon, mutta ehkä itseäni etäännyttävä aihe) äiti-tytär -kirjaksi, mutta kyseessä on paljon muutakin. Vähän sama kun sanoisi Hillin Wellnessiä pelkäksi parisuhdekirjaksi.
Joskus tapahtuu niin, kuin vahingossa, että äiti lähtee, side katkeaa. Ei traumaattista tapahtumaa taustalla. Siitä sitä pohdintaa loppuelämäksi vasta jääkin. Ei ole edes mitään konkreettista mikä auttaisi ymmärtämään. Jotenkin häiritsevä ajatus ja kirja kuvailee tätä hienosti.
Äitien ja tyttärien lisäksi keitokseen lisätään dystopiaa, naisen asemaa taiteessa, taiteilijuuden pyristelyä ja muutakin.
Kirja on jaettu kolmeen osaan ja ykkösessä vasta lämmitellään, tai näin ainakin tulkitsen. Teksti on hieman yksinkertaista, tässä ikäänkuin ladotaan tapahtumia. En ole aivan messissä, sellainen "ok kirja" vielä toistaiseksi.
Kakkososa nostaa tasoa ja ihan kuin proosakin paranisi? Voiko olla vai kuvittelenko vain? Tuskin kirjaa on kuitenkaan järjestyksessä kirjoitettu. Vai onko niin että tapahtui se kuuluisa imaisu kirjan rytmiin? Tai kakkososa resonoi enemmän? Joka tapauksessa tykkäsin mm. 'vihreästä muistikirjasta' hirveästi.
Luin yhteen menoon 239 sivua. Mahtavaa, että tähän on tungettu niin paljon kaikkea vaikka kirjassa metatasoisesti kustannustoimittaja ylenpalttisuudesta kritisoikin. Mut sen sanon, että olispa niitä noitia ollut. Mä niin tykkään noidista.
"Poltin melkein kaikki muistikirjatkin.
Tajusin että _kaikki_ jää kesken.
En ole sitten täällä selittämässä mitä tarkoitan."
Kirja ei ole kovin helppo arvioitava, ja tasoltaan se on hieman vaihteleva. Mutta kunnianhimoinen ja hyvä se on ilman muuta. Pidin kirjasta paljon.
Tässä(kin) kirjassa on paljon asiaa ja teemoja, mutta langat pysyvät käsissä ja luinkin tätä rivakasti muiden kirjojen kustannuksella. Kirjailijan taitavuus piilee siinä, että monista teemoista huolimatta pysyn mukana tekstissä ja lukeminen on helppoa. Tämä eteni noin sadan sivun tuntinopeudella.
Kirjan voisi typistää (no ei, ei typistää koska sehän on paljon, mutta ehkä itseäni etäännyttävä aihe) äiti-tytär -kirjaksi, mutta kyseessä on paljon muutakin. Vähän sama kun sanoisi Hillin Wellnessiä pelkäksi parisuhdekirjaksi.
Joskus tapahtuu niin, kuin vahingossa, että äiti lähtee, side katkeaa. Ei traumaattista tapahtumaa taustalla. Siitä sitä pohdintaa loppuelämäksi vasta jääkin. Ei ole edes mitään konkreettista mikä auttaisi ymmärtämään. Jotenkin häiritsevä ajatus ja kirja kuvailee tätä hienosti.
Äitien ja tyttärien lisäksi keitokseen lisätään dystopiaa, naisen asemaa taiteessa, taiteilijuuden pyristelyä ja muutakin.
Kirja on jaettu kolmeen osaan ja ykkösessä vasta lämmitellään, tai näin ainakin tulkitsen. Teksti on hieman yksinkertaista, tässä ikäänkuin ladotaan tapahtumia. En ole aivan messissä, sellainen "ok kirja" vielä toistaiseksi.
Kakkososa nostaa tasoa ja ihan kuin proosakin paranisi? Voiko olla vai kuvittelenko vain? Tuskin kirjaa on kuitenkaan järjestyksessä kirjoitettu. Vai onko niin että tapahtui se kuuluisa imaisu kirjan rytmiin? Tai kakkososa resonoi enemmän? Joka tapauksessa tykkäsin mm. 'vihreästä muistikirjasta' hirveästi.
Luin yhteen menoon 239 sivua. Mahtavaa, että tähän on tungettu niin paljon kaikkea vaikka kirjassa metatasoisesti kustannustoimittaja ylenpalttisuudesta kritisoikin. Mut sen sanon, että olispa niitä noitia ollut. Mä niin tykkään noidista.
"Poltin melkein kaikki muistikirjatkin.
Tajusin että _kaikki_ jää kesken.
En ole sitten täällä selittämässä mitä tarkoitan."
July 6, 2025
Otteessaan pitävä, lumoava, vaikka loppua kohden vähän jännite kirpoaa (ehkä aikuisen Leilan kokemukset eivät enää tuoneet tarinaan uutta?). Hämmentävää miten lapsensa hylkäävä äiti voi silti olla jotenkin samastuttava, ja lukijana häntä kohtaan voi kokea jopa hellyyttäviä tunteita - olkoonkin että hänet näkee myös siinä kaikessa itsekkyydessä mitä hän on.
November 25, 2024
Kummallinen ja kiinnostava tarina elämästä, valinnoista ja minuudesta.
January 18, 2025
Lumoavat hahmot ja paljon hyvin kirjoitettua kipeää ihmissuhteista. Kokonaisuus monimutkainen ja härö, etenkään loppua kohti ei ollut enää koukuttava.
November 15, 2025
Turhan korkealentoista tekstiä, tulevaisuudenkuvaukset mielenkiintoisia.
December 29, 2024
Luin Swärdin teoksen Pihla Hintikan kanssa parina (koska Helsingin Kirjamessut ja Ylen Kultuuricocktail Kirjat-ohjelma, jossa kirjailijat olivat yhdessä puhumassa teoksistaan).
Astrid Swärdin teos kurkottaaa perheromaanin, kasvu-ja kahityskertomuksen genren sisällä uusiin suuntiin.
Erityisesti poikkeavaa on lapsensa jättäneen äidin näkökulma.
Äiti jättää perheensä - miehensä ja lapsensa ja muuttaa Kanadaan rakastajansa luo. Hän, tämä äiti, valitsee oman taitelijuutensa, oman rakkauselämänsä, seksin, intohimon, ei konservatiivisen äitiroolin elämisen, pienimuotoisen ennalta-arvattavan perhe-elämän täyttämistä ja hän päätyy rakastamansa miehen luo.
Myöhemmin he kuitenkn palaavat Suomeen. Valitettavasti mies osoittautuu väkivaltaiseksi ja suhde on kaoottinen. Ja vaikka äiti on lapsensa kanssa samassa maassa, he eivät tapaa, tämä noitaäiti ja lapsi, mutta äiti jatkaa äitiyttään, äitimistään, kirjoittamalla vuosikymmenet kirjeitä aikuistuvalle lapselleen, joka ei äidin kirjeitä lue.
Tyttären elämä ei mene myöskään ruusuilla tanssien ( tai ehkä juuri siten) ja syömishäiriökuvaukset ja sairaalajaksit olivat kirjan ’parasta ’ antia.
Pidin vaikka lukiessa olikin tuskallisia tunteita, erityisesti väkivaltainen rakkaussuhde oli hankalaa luettavaa. Tyttärelläkään ei aina mennyt hyvin, joten lukiessa kyllä sydän käpristeli.
Taas kirjannimi, joka ei ollut mielestäni onnistunut ja ohjasi lukukokemuksen painopistettä harhaan.
Astrid Swärdin teos kurkottaaa perheromaanin, kasvu-ja kahityskertomuksen genren sisällä uusiin suuntiin.
Erityisesti poikkeavaa on lapsensa jättäneen äidin näkökulma.
Äiti jättää perheensä - miehensä ja lapsensa ja muuttaa Kanadaan rakastajansa luo. Hän, tämä äiti, valitsee oman taitelijuutensa, oman rakkauselämänsä, seksin, intohimon, ei konservatiivisen äitiroolin elämisen, pienimuotoisen ennalta-arvattavan perhe-elämän täyttämistä ja hän päätyy rakastamansa miehen luo.
Myöhemmin he kuitenkn palaavat Suomeen. Valitettavasti mies osoittautuu väkivaltaiseksi ja suhde on kaoottinen. Ja vaikka äiti on lapsensa kanssa samassa maassa, he eivät tapaa, tämä noitaäiti ja lapsi, mutta äiti jatkaa äitiyttään, äitimistään, kirjoittamalla vuosikymmenet kirjeitä aikuistuvalle lapselleen, joka ei äidin kirjeitä lue.
Tyttären elämä ei mene myöskään ruusuilla tanssien ( tai ehkä juuri siten) ja syömishäiriökuvaukset ja sairaalajaksit olivat kirjan ’parasta ’ antia.
Pidin vaikka lukiessa olikin tuskallisia tunteita, erityisesti väkivaltainen rakkaussuhde oli hankalaa luettavaa. Tyttärelläkään ei aina mennyt hyvin, joten lukiessa kyllä sydän käpristeli.
Taas kirjannimi, joka ei ollut mielestäni onnistunut ja ohjasi lukukokemuksen painopistettä harhaan.
Displaying 1 - 11 of 11 reviews