Lähtökohtaisesti en pidä turvonneista dekkareista. Isoveli tuntuu välillä lukiessa siltä, kuin kirjailija haluaisi aina vain taaksepäin kertaamalla pidentää sivumäärä, ja sivumäärä (528) on aivan liian pitkä sisällön kannalta, editointia olisi voinut tehdä jopa parinsadan sivun verran. Loppuvaiheessa lähdin jo laskemaan montako kertaa sama asia voidaan lukijalle uudestaan ja uudestaan kertoa.
Dekkarissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta kun hahmot ovat lähes yksi yhteen muiden satojen dekkarikertojien kanssa, ei lopputulos ole kovinkaan ainutlaatuinen. Pääosissa on nuori idealistinen toimittaja, jonka työtä isot rahamiehet haluavat estää. Kun toimittaja vielä tekee yhteistyötä eläkeiän kynnyksellä olevat reilun, mutta kyynisen poliisin kanssa, ollaan jo kliseeautomaatin äärillä. Toimittajalla on vielä hehkeä naisystävätoimittaja ja erikoislaatuinen, joskin kovin tutkimattomaksi jäävä yhteys murhaajaan. (Tämä siis ei ole juonen ja tarinan kannalta mitenkään merkityksellinen, eikä oleellinen yhteys.)
Kosto rikosten motiivina on hyvin yleinen, eikä tässäkään kovin kauaksi yleisistä syy-seuraus -suhteista dekkarijuonissa matkusteta. On tosin sanottava, että yhdessä kohtaa minua lukijana hieman harhautettiin, mutta koska tähän puolenvälin twistiin pääsemiseen piti kahlata 200 sivua toistoa, ei se kokonaisvaltaisesti auta asiaa.
Kustantajan kanteen painama "Palkittu Islannin parhaana dekkarina"- leima jää mietityttämään: ei tämä sellaista ansaitse missään mittakaavassa.