Mihail Šiškin avaa kirjassaan taiteen, kulttuurin ja uskonnon monimutkaista suhdetta valtaan ja vastarintaan Venäjällä
Mihail Šiškinin uusi esseekokoelma jatkaa Venäjän kansan ja valtaapitävien sokeiden pisteiden avaamista sekä pohtii, mikä merkitys taiteella ja kirjallisuudella voi olla tyrannian vastustamisessa.Šiškin kirjoittaa muun muassa Putinin sielunmaisemasta, natseja vastustaneen Thomas Mannin ajankohtaisuudesta, Venäjän hallitusvallan suhteesta taiteeseen ja kirjallisuuteen sekä Venäjän ortodoksikirkon roolista sodan oikeuttajana.
“..emme ole koskaan oivaltaneet suurten romaaniemme imperialistista pohjavirettä.”
Näissä esseissä Šiškin käsittelee venäläisiä klassikkokirjailijoita ja paria säveltäjää Venäjän sotaisan historian valossa. Hän ja ilmeisesti muutkaan venäläiset eivät ole kiinnittäneet erityisempää huomiota ihaillun ja rakastetun Dostojevskin räikeän vihamieliseen suhtautumiseen kaikkea ei-venäläistä kohtaan (aivan erityisen paljaana tämä sumeilematon rasismi on luettavissa hänen kirjeenvaihdostaan). Yhtä virheellistä on Tolstoin naiivi ihailu ”oppimattomia talonpoikia” kohtaan, joiden hän odotti rakentavan paremman yhteiskunnan, kunhan heitä ei ensin pilata sivistyksellä tai koulutuksella. Puškin ja Turgenev eivät lopulta onnistuneet sen paremmin.
Šiškinille suuret romaanit olivat lohtu ahdistavan neuvostoarjen keskellä, mutta Ukrainan sota ja opposition väkivaltainen tukahduttaminen herättivät hänet tarkastelemaan rakastamiaan klassikoita ja niiden kirjoittajia uusin silmin. Onko hänen kansansa lohtukirjoissa jotain, mikä osaltaan ajaa maata kerran toisensa jälkeen diktatuuriin ja verenvuodatukseen? Voisiko toisenlainen kirjallisuus ehkäistä tragedioita, ja jos voi, niin millaista sen tulisi olla? Ainakin Tsehov ja Rahmaninov kieltäytyivät uhraamasta taidettaan ideologian käsikassaraksi, minkä lisäksi molemmat käyttivät huomattavia summia tukeakseen uhreja ja parantaakseen köyhien oloja. Saisimmeko vielä nähdä rehellisen Ukrainan sotaa käsittelevän romaanin, jonka olisi kirjoittanut sodan kokenut venäläinen?
Šiškinin esseet eivät ole pelkästään täynnä kiinnostavaa tietoa kuuluisista henkilöistä ja teoksista. Sen lisäksi Šiškinin oma tuska ja häpeä maansa puolesta on ylitsevuotavaa. Kaiken toivon menettäneen kirjailijan viimeinen toive on, että nyky-Venäjä kokee täydellisen tappion ja vihdoin katsoo itseään peilistä: Se on oman itsensä uhri, orja ja orjuuttaja. Venäjä tarvitsee uusia, parempia klassikoita. Valitettavasti voidakseen kirjoittaa, kirjailija tarvitsee vapauden, ja sitä ei Venäjällä nyt ole.
Vähintää vahva nelonen, uskoisin että tästä sais enemmän irti jos ois lukenu venäläistä kirjallisuutta. Kokonaisuus on mun mielest toimiva mutta lueppa ite ja koe!
Šiškinin esseekokoelma Viha ja kauneus - Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta painottuu kahteen jälkimmäiseen. Ukrainan sotaa sivutaan muutamissa esseissä, mutta siihen keskittyviä esseitä lukijan kannattaa etsiä muualta. Teos on ennen kaikkea Venäjän identiteetin käsittelyä lukuisten klassikkokirjailijoiden, kuten Tolstoin ja Dostojevskin, teosten ja elämän kautta.
Kirja osoittautui itselleni vaikeasti avautuvaksi ja arvosteltavaksi siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole lukenut yhtäkään Dostojevskin, Tolstoin, Gogolin tai muiden kirjassa käsiteltyjen kirjailijoiden teoksia. Esseet käsittelevät näiden henkilöiden historiaa ja teoksia yksityiskohtaisesti ja monipuolisesti, mutta olettaa lukijan olevan etukäteen perehtynyt näihin. Tämä ei ole huono puoli, mutta itselleni se teki kirjasta vaikealukuisemman. Klassikoihin tutustuneelle lukijalle Viha ja kauneus voi helposti olla neljän tai viiden tähden kirja.
Šiškinin tapa kirjoittaa pitkiä polveilevia virkkeitä voi vaatia aluksi keskittymistä, mutta siihen totuttuaan kirjaa lukee mielellään. Aiheisiin vihkiytymättömällekin teos on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä katsaus Venäjän kirjalliseen historiaan ja herätti ainakin itsessäni mielenkiinnon tutustua edellä mainittujen kirjailijoiden teoksiin.
Mihail Šiškin tuli esseekokoelmansa Sota vai rauha myötä tunnetuksi itänaapurimme tuntojen kriittisenä tulkkina länsimaissa. Viha ja kauneus jatkaa samaa missiota, tällä kertaa venäläisen kulttuurin näkökulmasta käsin. Šiškin käy läpi venäläisen kirjallisuuden ja säveltaiteen klassikoita ja soittaa, kuinka kulttuuri ja valta ovat viimeisen parin vuosisadan aikana kietoutuneet toisiinsa.
Teos on ilmeisesti koottu ainakin osittain muualla jo aikaisemmin julkaistuista teksteistä, mikä selittää sen, ettei kokonaisuudesta tahdo muodostua yhtenäistä, koherenttia kokonaisuutta. Osa esseistä on enemmän kirjallisuustieteellistä analyysiä, osa puolestaan tuoretta Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyssodan kritiikkiä, kuten teksti Thomas Mannin suhtautumisesta natsi-Saksan aikaiseen saksalaiseen kirjallisuuteen.
Šiškin ei ole mikään helppoon ilmaisuun ja vaivattomaan lukukokemukseen pyrkivä kirjoittaja, vaan esseet vaativat hidastamista niiden monimutkaisen ajatusrakennelman ja haastavien lauserakenteiden äärelle. Se kuitenkin palkitsee, sillä esseiden joukosta löytyy myös oivalluttavia helmiä, jotka innostavat palaamaan sellaisten klassikoiden kuin Rikos ja rangaistus tai Kuolleet sielut äärelle tuorein silmin.
Masentava, lohduton ja älykäs. Kirjan läpi kulkee toivoton narratiivi Venäjästä ja sen kulttuurista, toivoa ei kuuri anneta. Hyvin kirjoitettu ja kantaaottava teos jota voi suositella Venäjästä, sen nykytilasta ja sielusta kiinnostuneille.
Oletin, että tämä uusi kirja ”Viha ja kauneus” olisi olut suoraa jatkoa Mikhail Shishkinin erinomaiselle ”Sota vai rauha - kirjoituksia Venäjästä ja lännestä”. Tämä on kokoelma kirjoittajansa aikaisemmin eri foorumeilla julkaistuja kirjoituksia ja aiheena ei ole pelkästään Venäjä ja sen barbaarinen sota eteläistä naapuriaan vastaan. Kuten kirjan alaotsikkokin kertoo, mukana on myös taidetta ja pohdiskelua ”Venäjän ideasta”. Hyvä kirja tämäkin on ja sen lukeminen lisää lukijan tietoa ja sen myötä myös tuskaa. Selväksi käy, että kirjallisuus ja muukin taide voi olla muutokseen johtava voima.
Yleensä on uskaliasta verrata aikakausia toisiinsa ja tehdä suoria johtopäätöksiä menneisyydestä nykyisyyteen. Artikkelissaan ”Natsi-Saksa ja nyky-Venäjä” kirjoittaja siteeraa Thomas Mannin kirjettä huhtikuulta 1943, jossa hän käsittelee Natsi-Saksan syntyä. Shishkin vaihtaa tekstiin Saksan Venäjäksi ja Hitlerin Putiniksi eikä eroa huomaa. Kumpikin käy sotaa muuta maailmaa vastaan. Todella pysäyttävää ja pelottavaa.
Yhteen kappaleeseen artikkelissa ”Liitossa Kristusta vastaan” tiivistyy kehityksen ketju Venäjä-Neuvostoliitto-Venäjä: ”Kun näennäissosialismi korvattiin näennäisdemokratialla, uskolliset, epäitsekkäät kommunistit muuttuivat yhdessä yössä mahtaviksi pankkiireiksi ja vakaumuksellisista ateisteista tuli hurskaita kirkossakävijöitä. Kirkko palasi mieluusti vanhaan tehtäväänsä vallan tukipilarina.” (s. 175).
Kulttuuria käsittelevät kirjoitukset ovat nekin enimmäkseen varsin antoisia. Uusia näkökulmia aukeaa sellaisiin nimiin kuin Tšehov, Rahmaninov ja Tolstoi. Nämä kirjoitukset auttavat osaltaan meitä ymmärtämään itäistä naapuriamme, mutta koskaan tuskin voimme ymmärtää sitä kokonaan. En lakkaa ihmettelemästä miten maa, joka on tuottanut sellaisia taiteilijoita kuin tässäkin kirjassa käsitellään, voi olla niin totaalisen epäinhimillinen. Nämä kirjoitukset avaavat taustoja, mutta ymmärtää ei voi niidenkään lukemisen jälkeen. Hyödyllistä luettavaa etenkin meille suomalaisille.
Šiškinin kirjat ovat aina tapauksia, eikä Viha ja kauneus muodosta poikkeusta. Lähestymiskulma Venäjään tehdään kirjallisuuden ja musiikin kautta, jotka ovat olleet viimeisen 200 vuoden aikana venäläisen taiteen ja imperialismin keskiössä. Kirjailijan tyyli on vetävä ja tämän teoksen jälkeen tekee mieli lähteä divariin penkomaan venäläisklassikoiden hyllyjä.
"Jo kauan sitten huomattiin, että Venäjän valta on verrattavissa kuningas Midaksen kosketukseen: kuten antiikin kuningas muutti kullaksi kaiken mitä kosketti, kaikki mitä täkäläinen valta koskettaa, muuttuu paskaksi ja vereksi. Se yrittää saada otteen kaikesta. Se haluaa hyödyntää Tolstoita, Rahmaninovia, Brodskya. Se harjoittaa vainajien palvontaa tietäen, että nämä eivät pysty panemaan vastaan, uskotellen itselleen, että klassikkojen loiste lankeaa silloin tällöin myös sen itsensä ylle, putinilaisvallan ylle, heidän 'erikoisoperaationsa' ylle."
Kirja on tässä ajassa mitä tärkein, ja sukeltaa venäläiseen hengenmaisemaan sielua raastavalla tavalla. Käännöstyö on erittäin onnistunut.
Kirjan essee "Nyt me olemme hänen toivonsa", joka käsittelee vankileirillä murhattua Putinin vastustajaa Navalnyitä on kirjan ainoa heikkous. On traagista, että kirjoittaja ei tunnista Navalyin käyttämässä politiikassa ja retoriikassa juuri niitä piirteitä, joita hän muuten venäläisissä ankarasti suomii ja tarkastelee.
Erittäin hyviä ja ajatuksia herättäviä esseitä. Edellyttää kuitenkin, että on lukenut Gogolia, Tolstoita ja Dostojevskin suuret romaanit. Harmillisesti Mihail Bulgakoville ei ole omistettu esseetä. Paikoin esseiden sanoma on hieman turhan pessimistinen: esimerkiksi Neuvostoliitto saavutti ongelmistaan huolimatta kuitenkin myös merkittäviä tieteellisiä ja taiteellisia saavutuksia.
”Nämä ihmiset ovat syntyneet saamaan korvapuusteja.” - N. Gogol.
Antoisia analyyseja venäläisten taiteilijoiden elämistä ja sielunmaisemista. Kirjoitusten pohjalta muodostuu kiinnostava kuva siitä, millainen vuorovaikutus venäläisellä kulttuurilla on ollut Venäjän tai Neuvostoliiton kanssa ja miten tämä heijastuu nykypäivään. Kirja on myös hyvä muistutus: venäläinen kulttuuri ei ole yhtä kuin Venäjän valtio.