"Kivi on kaiken menneen ja tulevan mitta. Se on ajan viimekätinen muoto. Nyt se kysyy, onko meillä uskallusta jättää pohjoisen mahdollisuus käyttämättä."
Karras on geologi, jonka näkökenttään ilmaantuu keväällä outo häiriö. Se pakottaa keski-ikäisen malminetsijän hakeutumaan tutkimuksiin ja palaamaan ensipuhelimesta haaveilevan lapsensa päiviin.
Kun Karraksen työ mustaliuskealueella keskeytyy, kanadalainen kilpailija paikantaa Keski-Lapista merkittävän akkumetalliesiintymän. Alkaa omaleimainen kilpajuoksu resursseista, joiden tulisi nostaa Suomi vihreän murroksen kärkimaaksi Euroopassa.
Kobolttiprinssit on kehon ja luonnon kauhuista ammentava kertomus kaivoskilpailusta, kuolemanpelosta ja saavuttamisen tarpeesta. Etsiessään yhtäläisyyksiä ihmisestä ja kivestä romaani kohdistaa katseensa löydöksiin, joiden vuoksi maata tai meitä ei voida jättää rauhaan.
Samalla esiin halkeilee moniääninen kertomus isästä, lapsesta ja ristikkäisistä haaveista, jotka kohtaavat kuormittavassa elämänvaiheessa. Kun elämä saavuttaa pimeimmät pisteensä, etsimisen on muututtava löytämiseksi.
Tykkään tosi paljon kirjoista, joissa se ilmiselvä tarinan taso on vain yksi monesta, ja kokonaisuudessa on paljon tulkittavaa ja pohdittavaa. Ja vieläpä kun kokonaisuus osuu sekä sydämeen että päähän niin todella hienoa. Tämä on sellainen kirja. Tässä on vaikka mitä, isän ja pojan suhdetta, uskon loppumista omaan elämäntyöhön, yritystä tehdä korjausliikkeitä ja paljon kiveä.
Hitaasti nautiskeltava, tarkka kuvaus perheestä, sairaudesta, sisäisistä ja ulkoisista taisteluista. Tässä kaivauduttiin syvälle maankuoren, ihon, silmän ja puhelimen kuoren alle.
Romaanin kieli on taitavan tuhlailevaa, samalla vieraannuttavaa. Eniten pidin tarkasta ja jollain tapaa vilpittömästä lapsen ja vanhemman suhteen kuvauksesta. Saako vielä mainita todella kauniin kansikuvan?