Viimeinen yhteinen leikki

by Riikka Pulkkinen

Taiturimaisen kiehtova romaani lääketieteen vallasta, ystävyydestä ja ihmismielestä.

Nuori perheenisä Eelis sanoo lähtevänsä päivystykseen huimauksen vuoksi, mutta katoaa jäljettömiin. Puoliso Mai ei voi käsittää mitä on tapahtunut, kunnes ovelle ilmaantuu nainen, joka kertoo tuntevansa Eeliksen. Nainen kantaa mukanaan Eeliksen tarinaa siitä, mitä heille ja heidän ystävilleen tapahtui, kun he olivat lapsia.

Alkaa kahden naisen roadtrip, joka johtaa huoltoasemille, lentokenttähotellin hääsviittiin ja sairaalaan, jonka kesäleireillä lapset kerran leikkivät rakkautta ja kuolemaa.

Viimeinen yhteinen leikki on upea romaani ihmisen toiveesta löytää parannuskeino paitsi sairauksiin myös elämään.

Genres: Fiction, Finnish Literature

411 pages, Hardcover

First published August 21, 2024

About the author

Riikka Pulkkinen was born in 1980 and spent her youth in Oulu, a town on Finland’s northwest coast, with her father (a lawyer), mother (a doctor), and two sisters. During that time, she was also a very talented athlete. Nowadays she studies literature and philosophy at the University of Helsinki, and does her jogging without a stopwatch.

The Border, Pulkkinen's first novel, was published in 2006 and got positive reviews and immediate sales success.

Her second novel, True, came out in 2010 and was shortlisted for the Finlandia Prize, the most prestigious literary award in Finland. The film rights of True have been sold to Vertigo Productions (Finland), and its adaptation for the stage premiered at Helsinki KOM Theatre in November 2011.

Pulkkinen’s third novel, The Book of Strangers, was published in September 2012.

The publishing rights for Pulkkinen’s novels have been sold to publishers all around the world. Current rights sold and published translations for each of her books can be viewed in the books section.

See more at: http://riikkapulkkinen.com/author?lan...

Reviews

[Laura Walin · Rating 2 out of 5]

Riikka Pulkkinen on lyyrinen kertoja, joka on tällä kertaa ottanut aiheekseen ihmisen mielen. Viimeinen yhteinen leikki kertoo kaveruksista, jotka ovat olleet kokeellisen traumahoidon kohteena lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Nyt, noin kymmenen vuoden jälkeen hoidon päättymisestä paljon pinnan alle patoutunutta pulppuaa pintaan.

Tapahtumia seurataan kahden päähenkilön, Main, Eeliksen vaimon, ja Novan, Eeliksen lapsuudenystävän kertomana. Menneisyys kiertyy auki Eeliksen muistiinpanoista, jotka ovat jääneet naisten luettavaksi. Tarinan jännitys syntyy menneisyyden vuotamisesta nykyisyyteen ja Mai yrityksestä löytää Eelis, puoliso, joka eräänä päivänä vain käveli pois kotoa.

Kirjan teema on mielenkiintoinen, sillä se kysyy, mistä kaikesta ihminen voi parantua ja millä keinoilla. Ihmissuhteiden ja ajan merkitys niin toipumiselle kuin muistoillekin nousee esiin. Itselleni ongelmaksi muodostui Pulkkisen loputtoman maalaileva kirjoitustyyli, jonka en kokenut sopivan kirjan henkilöiden persoonaan. Pulkkisen oma ääni oli niin voimakas, ettei edes tarkoituksella erilaisiksi valitut valittu persoonat ja aikamuodot erottaneet heitä toisistaan.

[Maija · Rating 3 out of 5]

Imeydyin Pulkkisen kerrontaan ja jännärimäinen juoni veti mukanaan ihan viimeisille sivuille asti. Näissä kansissa on monta tarinaa: jännäri, dystopia, lapsuuden kuvaus ja psykiatrian kritiikki. Minusta pohdinta lääkärien vallankäytöstä ja esim. potilaskertomuksista oli oikein ansiokasta ja laittoi omatkin ajatukset liikkeelle – (puoli)dystooppisena lisänä pysähdyttiin vielä tekoälyn rooliin terveydenhuollossa. Päähenkilöiden kiire ja ajoittainen pakokauhu ja arvoituksen ympärille kietoutuva rakenne kuitenkin kannusti lukijaa juoksemaan romaanin läpi ja aikaa sulatella lukemaansa ei oikein ollut.

Pulkkiselle tyypillisesti romaanissa pyöritään tunnistettavissa paikoissa, tällä kertaa Helsingin kantakaupungin lisäksi Paimiossa, Turussa ja Münchenissa.

Viihdyin ja viihdytyin, mutta minusta aineksia olisi ollut johonkin viestiltään vieläkin vavisuttavampaan. Dystopia kutistui taustahälyksi ja tiukka rytmi ei tarjonnut mahdollisuutta upota kerronnan syvyyksiin.

[Aino · Rating 4 out of 5]

Kirjan premise (lähtökohta?) oli oikein lupaava, ja eri aikapisteiden sekä henkilönäkökulmien välillä hyppeleminen oli toimivaa ja koukuttavaa. Kirjassa oli alusta loppuun synkkä, toisinaan jopa ahdistavakin tunnelma, mistä paradoksaalisesti nautin. Loppuratkaisu jäi kuitenkin vähän laimeaksi eikä lunastanut aivan täysin niitä odotuksia ja mahdollisuuksia, joita väläyteltiin pitkin kirjaa.

[tititih · Rating 4 out of 5]

Taattua Pulkkista, mutta teema oli mielestäni hyvin erilainen aiempiin kirjoihinsa verrattuna. Teksti oli yhtä maalailevan upeaa kuin aina. Varmasti sellainen teos, jonka teemoja jää miettimään tästä eteenpäinkin.

[Emilia · Rating 4 out of 5]

Tää oli ennen kaikkea tosi kiinnostava ja omalla tavallaan aika nerokas. Vähän jännärimäisesti etenevä rakenne, keskiössä kuitenkin ihmisen mieli ja sen hoitaminen lääketieteen keinoin ja ylipäänsä tällaisen hoidon mielekkyyden rajat. Tykkäsin kyllä!

[Readerwhy]

"Kun Mai tajuaa, että Eelis todella on kadonnut, on kulunut viisitoista tuntia siitä, kun hän näki Eeliksen viimeksi."

Näin alkaa Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki. Heti alussa teokseen pingottuu dekkarinomainen jännite. Mihin Eelis on lähtenyt? Missä hän on? Onko edes elossa?

Mia ja Eelis ovat aviopari, joilla on kaksi lasta. Elämää on perushyvää, toki pikkulapsiarjen rankkuuden kuormittamaa, mutta turvallista ja taattua. Kunnes ei enää ole, kunnes Eelis katoaa.

Viimeinen yhteinen leikki on tarina medikalisaatiosta ja vallankäytöstä. Teos etenee kahdella aikatasolla. Nykyajassa Mai etsii kadonnutta miestään. Menneisyyden aikajanalla kuvataan Eeliksen lapsuutta ja nuoruusvuosia.

Eeliksellä oli lapsena pakkomielteitä, OCD-tyyppistä oirehdintaa, neuroepätyypillisyyttä. Ratkaisun Eeliksen ongelmiin lupasi tarjota uusi kokeellinen rehabilitaatio-ohjelma, johon niin Eeliksen kuin hänen muutamien ikätoveriensakin vanhemmat päätyivät lapsensa laittamaan.

Pulkkisen romaanin keskeistematiikka käsittelee diagnooseja ja niiden hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä ja menetelmiä. Aihe on sekä tärkeä että ajankohtainen, kun elämme yhteiskunnassa, jossa ADHD ja vastaavat luokittelut ovat väliin hyvinkin heppoisin perustein käytettyjä leimasimia.

Pulkkisen romaani kysyy, missä kulkevat lääketieteen eettiset rajat.

Viimeinen yhteinen leikki tapahtuu maailmassa, joka on edessämme jo huomenna. Se laajenee lasten ja nuorten aivojen syvästimulaatiosta ja neuromodulaatiohoidoista kysymykseksi ihmisen jalostamisesta. Mistä olemme valmiita luopumaan, minkä hinnan maksamaan ollaksemme vähemmän ongelmallisia, jaksavampia, älyllisesti terävämpiä uusihmisiä?



Lasten viettäessä leirikesiä entisen keuhkosairaalan ympäristössä kaikkea sattuu ja tapahtuu. On yö ja pahaenteinen pimeys. On entisen sairaalarakennuksen seiniltä ja käytäviltä nouseva kauhu, sairastaneiden ja kuolleiden potilaiden huokaukset ja veriset yskökset, kuoleman askelten kaiku. Lapsissa asuva pelko ja kaikki se, mistä ei voi ääneen puhua heijastuu hylättyjen ja paikoilleen jätettyjen välineiden ja instrumenttien kautta.


On lähentymisen ja melkein uskaltamisen, toista kohti kurkottumisen hetkiä.

"Sanat olivat askelia, yksi sana paljasti toisen, poimin sanoja kuin pieniä kiviä .."

Mutta uskaltaako kiviä heittää? Uskaltaako omaa mieltä kuristavinta kipua paljastaa?



Vimeinen yhteinen leikki on tunnelmiensa puolesta tiheä ja erityisesti keuhkosairaalaan sijoittuvat kuvaukset saavat sydämen läpättämään. Kirjoitan muistivihkooni, että tässä romaanissa käytävä ei ole vain käytävä, vaan se on käytävä, jolla hetkenä minä hyvänsä voi tapahtua jotakin pahaa. Lukiessa mieleeni tulevat dekkaristi Inger Frimanssonin romaanit, joista vuosia sitten olin aivan lääpälläni. Tälle mielleyhtymälle en löydä muuta selitystä kuin sen, että Frimanssonin tapaan Pulkkinen kirjoittaa päivämaailman takaista, hiipivää sumua ja alitajunnasta nousevaa uhkaa,



Main arjen rikkoo paitsi Eeliksen katoaminen myös se, että hänen ovelleen ilmaantuu Nova, joka oli Eeliksen tapaan yksi lapsista, joka osallistui rehabilitaatio-ohjelmaan.

Nova on levoton ja kiihkeä sielu. Kapinallinen, joka voi kokea rauhaa vain ollessaan liikkeellä. Yhdessä Main kanssa hän aloittaa Eeliksen ja tämän ystävän Maxin etsinnän. Mai tietää, että Nova tietää, mitä hän itse ei tiedä. Main ja Novan maailmat niin erilaiset ja erilliset. Niiden välissä lautturina Eelis, joka ei vastaa Main soittoihin. Eelis, jonka puhelin on enimmäkseen pois päältä.



Pulkkisen kuvauksessa nuorten kasvuvuosista on korkea resoluutio. Miten yksikin vuosi muuttaa. Miten se, joka vielä viime kesänä oli tyypillistä ja kivaa näyttäytyy seuraavana kesänä lapsellisena ja auttamatta ohitettuna vaiheena. On mahdotonta tietää, mikä nuorten oireilusta kuuluu teini-ikään, mikä on tulosta hoito-ohjelmaan osallistumisesta. Auttaako hoito vai tuottaako se vain uudenlaisia ongelmia?

Vimeisen yhteisen leikin teksti on liukuvaa, se valuu lääkkeen lailla lukijansa suoneen. Aikatasojen ja -muotojen sekä näkökulmien käyttö on luontevaa ja jännitettä luovaa. Myös kielellistä hyvää on tässä teoksessa paljon. Kysymykset, joita teos esittää, eivät ole ohitettavissa.

[Jaana Angeria · Rating 4 out of 5]

“Avoimen dialogin malli, Nova huusi. Halvin, parantavin! Mutta mitä tekivät psykiatrit ja päättäjät /–/ Lapset otettiin huostaan – josko lastensuojelu hoitaisi homman niin sanotusti kotiin?”

Teos sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ohjelmoidut virkailijat ottavat asiakkaat vastaan hotelleissa ja lentokentillä ja droonit toimivat ruokalähetteinä. Muutoin maailma on kuitenkin hyvin pitkälti samanlainen kuin tämä, missä me elämme.

Kirjassa on kolme keskeistä henkilöä: Mai, Eelis ja Nova. Eelis ja Nova ovat tutustuneet toisiinsa lapsina rehabilitointileireillä. Sinne heidät ja monet muutkin ongelmalapset on lähetetty saamaan uudenlaista hoitoa. Toisessa aikatasossa Eelis on naimisissa Main kanssa, ja pariskunnalla on kaksi lasta. Perhe-elämän tasapaino järkkyy, kun Eelis-isä yhtäkkiä katoaa. Pian Nova tulee Main luokse, ja kaksi aikatasoa alkaa limittyä. Hiljalleen paljastuu, mistä on kyse.

Vaikka kirja sijoittuu “huomiseen”, se on hyvin ajankohtainen. Teos kritisoi voimakkaasti nykyistä tapaa hoitaa psyykkisiä oireita ja sairauksia lääkkein. Kun lääkäreillä ei ole aikaa kohdata potilasta aidosti, helpointa on turruttaa tämän tunteet lääkkeillä. Sairastunut taas jää liukuhihnasysteemin rattaisiin, eikä hän saa kerrottua omaa tarinaansa. Joka kerta sairaalassa on vastassa eri ihminen, ja tämä uskoo sen, mitä lukee sairaskertomuksesta – ja kirjassa sairaskertomusten yhteenvedot on tehnyt tekoäly.

Kirja osoittaa, kuinka paljon lääkäreillä, etenkin psykiatreilla, on valtaa ja kuinka helposti he käyttävät sitä väärin, joko tahallisesti tai tahattomasti. Kirja kuvaa myös sitä, kuinka rahakkaat sijoittajat ja lääkefirmat teettävät tutkimuksia. Rahalla saa myös lakaistua jäljet piiloon. Kirja heittää ilmaan kysymyksen, mitä kaikkea ollaan valmiita testaamaan ja millä hinnalla.

Toisaalta Pulkkinen kuvaa ihanasti hyvää ja turvallista lapsuutta ja vanhemmuutta. Kirjan pikkulasten leikit ja aidoilta tuntuvat tokaisut tuovat hienosti kirjoitettuun mutta perussävyltään synkkään tarinaan lämpöä. Ne saavat hymyn huulille, ja Mai ja Eelis ovat kyllä esimerkillisiä vanhempia. Tuli tunne, että olisinpa itsekin osannut toimia noin...

Kirja on kuitenkin ennen kaikkea kantaa ottava lääkäriromaani. Paikoin kerronta on dekkarimaisen jännittävää, paikoin taas dystooppisen kauheaa. Ajoittain kuitenkin jännite lopahtaa, ja olinpa jättää kirjan kesken jossain 20 %:n tietämillä. Onneksi jatkoin ja loppuosan ahmin.

[KatRi · Rating 4 out of 5]

Pulkkisen uusin romaani käsittelee ihmismieltä ja sen haavoja yllättävällä kokeilevan lääketieteen tvistillä, mutta myös perhe-elämää ja ystävyyttä. Pulkkisen kieli on jälleen lempeää ja soljuvaa, ja tarina etenee hyvässä vauhdissa.

[Riikka · Rating 5 out of 5]

Olen lukenut ja tulen lukemaan kaiken mitä Riikka Pulkkinen kirjoittaa. En pysty käsittämään miten kukaan voi olla niin taitava kirjoittaja. Tämä kirja kestäisi monta lukemiskertaa, koska kerroksia on niin paljon. Tämän ekan kerran luin kirjan ahmimalla vain saadakseni tietää mitä pintatarinan lopussa tapahtuu, mutta tällälailla jäi hirveästi vielä tutkimatta, analysoimatta ja tulkitsematta. Kirja on kuin aarrearkku. Kunpa olisin yhä Suomen kirjallisuuden opiskelija Tampereen yliopistossa ja saisin taitavien opettajien ja muiden opiskelijoiden kanssa kahlata tätä eestaas jollain kurssilla.

[Susa · Rating 2 out of 5]

Tavallaan tykkäsin tästä, tavallaan en. Pulkkisen runollinen ilmaisu yhdistettynä dekkarimaiseen tarinaan oli aivan ihastuttava ja imevä yhdistelmä, mutta kokonaisuus olisi kaivannut napakkuutta. Nyt haahuiltiin vähän liikaa, homma olisi käynyt selväksi sata sivua lyhyemmässä muodossa.

Nautin perhe-elämän kuvauksesta, se oli realistista mutta kaunista, lohduttavaa, rakastettavaa.

[Elina Pohja · Rating 5 out of 5]

Riikka Pulkkinen ei kyllä petä koskaan. Koskettava kertomus taas kerran. Pistää ajattelemaan.

[Reetta · Rating 3 out of 5]

Liikaa kertojia, liikaa aikakerroksia.

[Rini · Rating 4 out of 5]

Koukuttava! Pakko lukea melkein yhdeltä istumalta loppuun.

[Riikka Istolahti · Rating 4 out of 5]

Jännärimäinen kirja, joka piti hyvin otteessaan. Aihe oli kyllä rankka, jonka vuoksi ei mitään kevyttä luettavaa.

[Kaisa · Rating 5 out of 5]

Olipa ihana! Sujuvasti etenevä romaani, uskottavat hahmot, hurja tarina. Sujuvuuteen auttoi varmasti se, että luin kirjan vain muutamassa päivässä, ihanaa sekin.

Samastuttavaa pienten lasten perheen arjen kuvaamista, kuten tässä, joka erityisesti näin lomakauden loppupuolella kosketti:

”Sillä on niin, että äitiys on päivittäistä itsensä lahjoittamista pois. Ja vaikka useimpina päivinä lahjan antaa mielellään, on hetkiä, joina tuntuu kohtuulliselta saada säilyttää ihonsa rajat.” (s. 210)

[Riitta · Rating 1 out of 5]

Olipa työlästä luettavaa. Pakotin itseni vaan kahlaamaan läpi kun aiheen piti olla lääketieteellinenkin.
Jännäriä tästä ei saa, dystopisesta kirjallisuudesta en tiedä mitään, mutta pitkästyttävistä ja jankkaavista kirjoista on kokemusta. En oikeasti voi suositella tätä, en, kun maailmassa riittää hyvää ja mielenkiintoista luettavaa.
Annan yhden pisteen, ja senkin itselleni ja sille että en luovuta vaan odotan että ehkä tää vielä vie mukanaan. Vaan ei vienyt.

[Mika · Rating 3 out of 5]

Luin tämän äänikirjana, mutta sitä ei vielä löydy täältä, niin pitää arvioida näin.

Oli muuten ensimmäinen suomalainen äänikirjani. Typerä geo-aitaus estää tilaukset, mutta onneksi Aamulehden digitilauksen kautta saa nyt ainakin kerran kuussa yhden. Valinnanmahdollisuus olisi toki kiva, mutta tehdään mitä voi.

En ollut kovin innostunut suomenkielisestä äänikirjaelämyksestä. Lukija kuulosti siltä, kuin olisi lukenut vakuutusyhtiön radiomainosta. Toivon, että tämä on poikkeus.

Kirje itse oli sinänsä mielenkiintoinen idearomaani. Teemat olivat ehkä vähän kuluneita, ja kuten Hesarin arvio mainitsi, liian monta teemaa ja genreä sekaisin: lääketieteen etiikan ja minuuden filosofinen pohdiskelma, salapoliisiromaani, jahti, ystävien kasvukertomus. Ihmissuhdedraamaksi henkilöt jäivät kasvustaan huolimatta kehittymättä; he olivat enemmänkin filosofisten ajatusleikkien tyyppejä kuin eläviä henkilöitä. Pääosin ytimekäs proosa välillä kaatui kliseiden, välillä ylityöstettyjen metaforien alle.

Ja sitten ihan puhdas makuasia: minä en koskaan pidä nimettömistä paikoista. Minua eivät fiktiiviset paikat häiritse, mutta Paimion Parantolan ja Helsingin jääminen nimettömiksi ehkä pyrki kansainvälisyyttä helpottavaan geneerisyyteen, mutta toimi päinvastoin. Jos henkilöt tapaavat "tavaratalon kellon alla", niin kaikki Helsingin tuntevat tunnistavat heti Stockan kellon, mutta muut lukijat haluaisivat ehkä siitä kuvauksen. Samaa pseudokansainvälisyyttä ehkä tavoittelivat henkilöiden nimet, jotka olivat pääosin (vaikkeivat täysin) hieman enemmän yleiseurooppalaisia kuin satunnaisvalitusta suomalaisjoukosta voisi odottaa. Vaikka yllättävää oli, että romaanin lähitulevaisuuden Suomessa oli robotteja, muttei yhtään euroopanulkopuolisia maahanmuuttajia tai -taustaisia ainakaan nimien perusteella. Varsin valkoinen tuo Pulkkisen Suomi.

[Jaana V · Rating 4 out of 5]

Pulkkisen uusin romaani on vahvasti ja vinhasti tässä ajassa kiinni. Kieleltään taiturimaisen lumoava, tunnelmaltaan tiheän jännitteinen ja paikoin mystinenkin romaani kysyy ja tutkii erittäin olennaisia ja oivaltavia kysymyksiä siitä, mistä kaikesta ihminen voi parantua lääketieteen avulla, mitä kaikkea voi tai pitää diagnosoida, ja kuka on lopulta vastuussa oikeiden hoitokeinojen valitsemisesta, etsimisestä ja löytämisestä. Lääketieteen etiikkaa ja kykyä sekä haavoittaa että parantaa sivutaan ja avataan monien henkilöiden, sivujuonien ja kysymysten kautta.

Näkökulmatekniikka eri aika- ja persoonamuotoineen tekee teoksesta ilmavan ja toimivan, kuin hienostuneen jännityskertomuksen, joka vie syvempiikin vesiin. Vieläkin syvemmälle olisin halunnut tässä tematiikassa mennä ja vaipua.

Romaani kertoo samalla myös painavan tarinan ihmissuhteista, rakastamisesta, ja toiseen ihmiseen (tai toisiin ihmisiin) kiinnittymisestä. Teos ammentaa alati kiinnostavasta mielen diagnostiikasta ja sen monimutkaisuudesta, ja saa lukijan pohtimaan, millaisia haavoja ihmisessä voidaan lopulta parantaa, täytyy parantaa tai on tarpeen parantaa. Onko vastaus lopulta elämässä itsessään? Teos herättää ja esittää paljon kysymyksiä, mutta varoo vastaamasta niihin yksiselitteisesti. Sen varaan rakentuukin pitkälti myös teoksen viehättävyys: lukijan tulkinnoille jää tilaa.

Tähän teokseen ja näihin teemoihin tulen varmasti vielä palaamaan.

[Liisa Hoffman · Rating 3 out of 5]

Helsingin Sanomat tarjosi lehden tilaajille Riikka Pulkkisen uusimman HS:n marraskuun kirjana, kuunneltavaksi.
Enpä usko että olisin tullut tarttuneeksi tähän kirjaan, mutta nyt päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kuunnella tämän, vaikken varsinaisesti äänikirjaihminen olekaan.
Kirja oli mielenkiintoinen, mutta vähän jäi vaivaamaan se että tavallaan tapahtumat olivat tulevaisuudessa, mutta silti kaikki asiat olivat samoin kuin nykyisinkin. Olisin toivonut että jos
sijoitetaan tapahtumat tulevaisuuteen, niin silloin ne myös kirjoitetaan niin. No, ehkä pyydän liikaa.
Toinen seikka joka mielestäni häiritsi, oli ne jatkuvat takaumat sinne lapsuuden keuhkotautisairaalan leireihin.
Kirjan vika ei ole se, että minun vaan on helpompi ja jäsennellympää LUKEA eikä kuunnella. Eli luulen että arvosteluni olisi parempi, siis kirja saisi varmaankin ehkä neljä tähteä, jos sen olisin itse lukenut.

[Mona · Rating 4 out of 5]

Perusvahvaa Pulkkista, jossa tarinallisuus yhdistyy upeaan kieleen ja taustalla on äärimmäisen kiinnostava näkökulmatematiikka. Miten traumatisoinut, mieleltään rikkimennyt lapsi voidaan korjata ja mikä rooli siinä on lääketieteellä? Kertojaratkaisut ovat onnistuneita ja tekevät tarinasta kiehtovan kudelman. Salapoliisimainen juoni piilottaa itseensä korkeatasoista elämänfilosofista pohdintaa.

Jokin tässä kuitenkin jäi yhden tähden päähän täydellisestä. Ehkäpä tiivis ja kuljettava jännitysjuoni kuitenkin vähän lässähti loppuratkaisussa, kun maailmaa syleilevät isot eettiset kysymykset eivät (tietenkään) saa vastauksia.

Lisäpisteet sekä Pulkkiselle että kustantajalle siitä, että romaani ilmestyy ensin paperilla ja vasta myöhemmin digitaalisena sekä julkisesta puheesta äänikirjabisneksen vaikutuksista lukemiskulttuuriin. Kukkahattutäti ja henkinen mummo kiittää.

[Eija Toiviala · Rating 2 out of 5]

Jos hahmottaisin tästä teoksesta synopsiksen, juonilyhennelmän niin odottaisin saavani hyvän lukukokemuksen. Mutta jokin kerronnan ja kielenkäytön tavassa on pinnallista ja kokemus ei syvene elämykseksi. Kirjailija ei anna tarinan kantaa. Tarinan pitäisi tuntua. Rakkaus ja tunteet ovat ajoittain liian suuressa osassa ja syövät kirjan teemaa.

Ihmisen pitäisi muuttua. Lapsia yritetään muuttaa leirillä. Tieteen etiikan perään tarina oikein huutaa. Käytetty terapiamenetelmä on ollut ihan oikea menetelmä luin haastattelusta, mutta menetelmää ei todellakaan pohjusteta tarinassa kunnolla.

Minusta tämä oli keskeneräinen kirja.

[Anni · Rating 3 out of 5]

3.5 tähteä. Pulkkisen kyky käsitellä sanoja on ihailtava, ja hän luo vaivattomia maailmoja mokimutkaisistakin aiheista. Tässäkin kirjassa oli herkullisia teemoja: psykiatrian ja lääketieteen toiminta (ja toimivuus), mielen rakenteet ja mielenterveyshäiriöt lapsuudessa ja nuoruudessa, ihmisen vimmasta ratkoa ja ymmärtää itseään. En itse niin syttynyt mysteeri- ja pakomatka-rakenteesta, vaan se oli jopa paradoksaalisesti romaania tylsistyttävä osa. Ehkä teemaa olisi voinut käsitellä - jännittävästikin! - ilman että yrittää pitää lukijaa jännityksessä ja pimennossa? Mutta ahmin kirjan silti, oiva lukukokemus.

[Heli Pekkarinen · Rating 5 out of 5]

Realistisista yksityiskohdista huolimatta Pulkkisen kirja sijoittuu määrittelemättömään aikaan, henkilöiden nimetkään (Nova, Mai, Eelis, Leoni) eivät ole nimipäiväkalenterin nimiä. Silti se liikkuu monen kertojan voimin eri aikatasoilla. "Viimeinen yhteinen leikki" tuo mieleen Ishiguron. Sinä-kertoja oli minusta huono valinta (ehkä sillä haluttiin korostaa ulkopuolisuuden tunnetta?) mutta muuten pidin paljon.

[Päivi P. · Rating 5 out of 5]

Hieno fiktiivinen kuvaus lasten ja nuorten mielenterveysongelmista, niiden tutkimuksesta ja kokeellisten hoitomenetelmien problematiikasta. Psykoosikuvaukset sekä lasten ja nuorten väliset suhteet ovat todentuntuisia. Eeliksen tarinaan, Main hätään ja Novan hapuilevaan otteeseen elämästä liittyvät osiot imaisevat yhtä lailla mukaansa. Intensiivinen lukuelämys, jonka henkilöhahmot jäivät mietityttämään. Mahtavaa lapsiperheen, vanhemmuuden ja pienten lasten ajatusmaailman kuvausta.

[Jenni Rissanen · Rating 4 out of 5]

"Tajusin, että jokainen tyttö kantoi sisällään toista tyttöä, joka oli aivan erilainen kuin ensimmäinen ja ilmeisempi. Ehkä tyttöjä oli jokaisessa tytössä vielä enemmän, kolme, kuusi, yhdeksän. Ajatus teki minut levottomaksi. Vasta myöhemmin oivalsin, että tajuamisen tunne, joka minut valtasi, oli rakastumisen ensimmäinen vaihe: nähdä toisessa monta, haluta oppia moneus vaihtuvissa tilanteissa, ajan kuluessa, koululuokassa kemiankokeen aikana, talvisessa metsässä, villasukat täynnä lumen muodostamia helmiä, heinäkuina, aurinkojen laskiessa, sormet pyörän sarvien ympärillä tahmeina mehujäästä."

[Inka Partanen · Rating 3 out of 5]

En ole ihan varma, pääsinkö tämän kirjan vauhtiin. Pidän Pulkkisesta kovasti ja arvostin tämän kirjan mietittyä juonta, kevyttä dystooppista otetta ja hyvin rakennettua jännitettä. Ehkä se pienesti häiritsevä puoli olikin sitten se, että kirja kertoo käytännössä lääketieteellisistä kokeista lapsilla. Se tuntui aika lennokkaalta ja jotenkin oli vaikea päästä asetelmaan mukaan.

[Satu Huovinen · Rating 3 out of 5]

Olen lukenut Pulkkisen kolme ensimmäistä kirjaa, eikä tämä mielestäni yltänyt ihan samalle tasolle. Jotenkin aihe oli liian epäuskottava ja loppu yllätyksetön. Pulkkisen teksti on helppoa luettavaa ja imaisee mukaansa, mutta jotenkin tämä kirja ei vain luonut sellaista tunnelmaa, että sitä olisi mahdotonta päästää käsistään.

[Leevi Lauttaanaho · Rating 3 out of 5]

Kiehtova tarina rakkaudesta, ystävyydestä, mielenterveydestä, lääketieteen vallasta, elämästä ja kuolemasta. Tarina eteni mielenkiintoisella tavalla, jossa kaksi rinnakkaista tarinaa kietoutuivat lopulta yhteen. Paikoittain kirja oli hieman vaikeasti seurattava, mikä voi toki myös johtua äänikirjamuodosta.

[Eija · Rating 4 out of 5]

3,5

Lääketieteen epävarmuus. Potilaskertomusten toinen, määräävämpi todellisuus. Osa teemoista olisi voinut mennä syvemmälle. Aluksi häiritsi lapsen äänen liiallinen aikuisuus, kunnes ymmärsin sen aikuisen muisteluksi.

[Henbbbs · Rating 2 out of 5]

luojan kiitos tää on ohi 😭 alku vaikutti mielenkiintoselta mutta tuli aika rymisten alas. pään päällä välkkyi liikaa kysymysmerkkejä aina kun yritin saada selvää missä mennään. liikaa aikahyppyjä. tuntui että pyörin ympyrää. oon jo unohtanut koko kirjan.