Kuolemansairaan lapsen isä etsii elämän ja sen lopun merkitystä
Huugo kuolee hieman ennen nelivuotispäiväänsä. Pojan lyhyt ja kivinen polku maan päällä pakottaa uskonnonfilosofiasta väitelleen isän vaikeiden kysymysten eteen.
Milloin elämä on enemmän taakka kuin lahja? Onko lisääntymisessä järkeä, jos tunnustamme ihmiselämään liittyvät riskit? Saako lapsen kärsimykselle etsiä tarkoitusta? Entä onko taivaassa vammaisuutta? Tunneviileä isä kipuilee myös surunsa pinnallisuuden kanssa.
Tarinallinen teos itkettää, naurattaa ja pistää lukijan ajattelemaan. Se sivuaa myös yhteiskunnallisia aiheita, kuten lapsettomuutta, eutanasiaa ja koronakriisin repimiä ihmissuhteita.
Koskettava, puhutteleva ja samaistuttava. Oli helpottavaa lukee toisten elämästä asioita, joita oon myös ite saanut kokea. Muun muassa Uuden lastensairaalan käytävät ja peg-napin käyttö on ollut mullekkin tuttua isosiskon näkökulmasta. Myös oman surun käsittely sai uutta näkökulmaa tän kirjan kautta. Oli tosi hyvin ja rehellisesti kirjotettu. Yllätyin kuinka paljon tässä oli myös teologista puolta. Kaikin puolin hyvä teos!
On luonnollisesti mahdotonta antaa kirjalle vähemmän kuin neljä tähteä, kun isä kirjoittaa oman lapsensa syntymästä, sairaudesta ja kuolemasta. Nyt sen voi hyvillä mielin antaa myös kirjallisista ansioista; on selvää, että Launosella on ollut kynä kädessä aiemminkin, ja taito ajatella selkeästi ja jäsennellysti.
Törmäsin Launosten tarinaan ja suloiseen pikku-Hugoon instagramissa. Hugo oli jo kuollut, ja päätös kirjan kirjoittamisesta oli tehty. Päivitykset kertoivat pala palalta siitä, millaista oli ollut saada lapsi, jonka sairaus osoittautui pian synnytyksen jälkeen kuolemaan johtavaksi. Päätin, että haluan lukea kirjan, ja toivon, että motiivini olivat ja ovat sekä ammatilliset että inhimilliset pikemmin kuin tirkistelynhaluiset. No, kaikki nämä tulevat täytetyiksi. Kirja on rakenteellisesti kiinnostava, ajattelullisesti syvä ja raikas ja täynnä inhimillistä lämpöä. Kirjailija keskittyy pääasiassa omaan kokemukseensa sairaan lapsen isyydestä, ja pohtii erityisen kiinnostavasti sitä, rakastiko tarpeeksi, suriko ja sureeko oikein. Tyylikästä on olla sanoittamatta toisten tunteita ja ajatuksia; äidin ajatuksista kuulemme vähän, mutta näemme hänen (sankarillisen?) toimintansa perheenäitinä. Samoin isovanhemmat ovat mukana näyttämöllä, mutta heidän pään sisäistä maailmaansa ei yritetäkään kuvitella eikä kuvailla.
Maallikolle kiinnostavaa oli Launosen kuvaus omasta uskosta ja sen vaikutuksista oman tilanteen kokemiseen. Kirjassa ei ole mitään, ei puolta lausetta, tuputtavaa asennetta, sen sijaan valtavan kiinnostava arkinen tarkastelukulma siihen, millaista on elää uskovassa perheessä ja parisuhteessa. Launonen on uskonnonfilosofian tutkijatohtori, väitteli ilmeiseseti heti Hugon kuoleman jälkeen. Uskomattominta tavallisen lapsiperheen äitinä onkin Launosen ja puolison toimintakyky lapsen sairastaessa - mitään (ammatillisesti tärkeää) ei vaikuta jääneen tekemättä, väitöskirjakin etenee ”siinä sivussa” vaikka velvollisuuksia on myriadi.
Ammatillisesti kiinnostavaa oli seurata terveydenhuollon ammattilaisten toimintaa potilaan puolelta sänkyä. Sitä oli kuvattu taitavasti, ymmärtäväisesti, kiittäen ja syyllistämättä. Pandemia-ajan sairaalan käytännöt tuntuvat jo nyt parin vuoden jälkeen hyytäviltä.
Kirjailija miettii moneen kertaan sitä, miksi ei ”tuntenut””enempää”. Rakastiko hän poikaa tarpeeksi, sureeko oikein? Miksei tunnu pahemmalta, että hän kuoli? Miksi itku ei tule? Oma kysymykseni on: miten pystyit laulamaan niitä lauluja, joita lauloit Hugolle, miten pystyit edes ajattelemaan niitä, kun minulta lukijana meinasi aivot sulaa suruun ja liikutukseen? Lukijanakin mietin moneen kertaan sitä, miten isä pystyi säilymään niin ”viileänä” - ei tunnekylmänä, mutta toimintakykyisenä, ja miten kaikki tämä erittely on mahdollista jo näin pian pojan kuoleman jälkeen. Ehkä on turvallista todeta, että ihmiset ovat erilaisia (todellako?) tässäkin asiassa. Ja tätä kirjallista helmeä ei olisi voinut syntyä, jos isä olisi jäänyt uimaan syvälle suruun. Ehkä ei olisi syntynyt myöskään Eloa, pikkuveljeä, jolla toivottavasti kaikki on hyvin. Kiitos kauniista kirjasta ja mahdollisuudesta tutustua sairaan lapsen arkeen ja perheeseen.
Helmet 44/2025 Kirjassa hoidetaan ihmistä (Suomen Sairaanhoitajat 100 vuotta) => 🎧 Lari Launonen, Poikani elä vielä ensi talvi 👍
Tämä Lari Launosen kirja, Poikani elä vielä ensi talvi 👍 oli lukupiirissäni kuukauden kirjana huhtikuussa. Minua ahdisti jo etukäteen kirjan nimi, tuskin olisin siihen tarttunut ilman lukupiiriä.
Kovin pitkälle kirjaa ei tarvinnut kuunnella, kun ensimmäiset kyyneleet jo tirahti. Mietin kuinka kauan itkisin tuosta noin 12 tunnin kirjasta? Yllätyin itsekin, miten hyvin onnistuin pitämään kuitenkin itseni kasassa ja kirjan kuuntelu sujui hyvin, ilman sen kummempia tunnekuohuja.
Huugon tarina oli koskettava kertomus pienen kuolemansairaan pojan elämästä, jonka tiedettiin pian jo heti syntymän jälkeen jäävän lyhyeksi. Huugo sairasti harvinaista aineenvaihduntatautia ja sen tiimoilta perheelle lastensairaala ja sen hoitohenkilökunta tuli hyvin tutuksi. Huugon jengi WhatsApp ryhmässä johon kuului vanhemmat ja isovanhemmat vaihdettiin kuulumisia Huugon tilanteesta. Viestit olivat todella liikuttavia ja oli ilo huomata, kuinka paljon kaikki puuhasivat Huugon kanssa ja ennenkaikkea olivat läsnä. Näitä yhdessäolon hetkiä oli mukava kuunnella.
Kirjailija käsitteli kirjan kautta omaa suruaan, hän on teologi ja työsti samaan aikaan väitöskirjaansa. Teoksessa käsitellään paljon uskontoa ja se piti sisällään filosofisia pohdintoja, jotka olivat omaan makuun aika puuduttavaa kuunneltavaa.
🎧 Lari Launonen, Poikani elä vielä ensi talvi 👍
Sopii Helmet lukuhaasteessa 2025 kohtiin: 4 Kirjassa valvotaan yöllä 21 Kirjassa on muusikko 34 Kirjassa on tunnettu rakennus 35 Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto 44 Kirjassa hoidetaan ihmistä (Suomen Sairaanhoitajat 100 vuotta)
Sain kirjan käteeni saatesanoilla, jotka lupasivat teoksen olevan kevyt luettava. Ihmettelin adjektiivivalintaa, mutta nyt kirja luettuani olen samaa mieltä. Kirja on yllättävän kevyt käsitelläkseen todella vakavia teemoja. Se sisältää myös paljon filosofista ja teologista pohdintaa, mikä ei mielestäni helposti lisää keveyttä. Mielestäni keveys tulee siitä, miten hyvin teoksessa on tasapainotettu elämänkerrallinen ja teoreeettinen osuus. Loppuvaiheessa meinasi ihan hiukan tulla väsy, mutta sivujen vähäisyys kannusti jatkamaan loppuun. Suurimmaksi osaksi siis väsy oli poissa, koska teoreettiset pätkät olivat juuri oikean pituisia minun aivoilleni. Olen myös valmis antamaan anteeksi pienet kieleen liittyvät virheet, kuten sanan operaatio käyttö sellaisista asioista kuten röntgenkuva, joka ei kyllä ole operaatio vaan tutkimus. Saako Lari toivoa että joskus tulevaisuudessa kirjoitat kirjan vanhemmuudesta jossa mietit, miksi koet olevasi vajavainen Huugon vanhempana? Kirjasi on mielestäni rakkauskirje kuolleelle pojallesi, konkreettinen osoitus välittämisesi määrästä. Kaikki vanhemmat ovat vajavaisia, koska lapsemme (Huugokin!), ovat omia persoonia ja sen vuoksi esim. pitävät eri asioista kuin me vanhemmat, jotka emme aina käsitä kuinka paljon he pitävät Nutellasta. Näiden eroavaisuuksien vuoksi vanhemmuus ei koskaan ole täydellistä ja toivon sinulle rauhaa omaan vanhemmuuteesi jatkossa; se on riittävän hyvää 😊
"En kuitenkaan ole varma, kohtaanko Huugoani enää koskaan. Tuntuu oudolta ajatella, että voisin vielä kerran kuulla hänen naurunsa, aistia hänen vatsansa lämmön tai katsoa hänen suuriin siniharmaisiin silmiinsä. --- En osaa sanoa tarkalleen, kuinka todennäköisenä pidän sitä, että perheemme saisi vielä joskus olla yhdessä. Se riippuu vähän päivästä ja siitä, kenen tarinoita elämästä ja kuolemasta olen kulloinkin lukenut tai kuunnellut."
Huugon tarina oli minulle joiltain osin tuttu jo ennen kirjan lukemista, joten osasin odottaa riipaisevaa lukukokemusta. Mielestäni oli kirjallisesti hyvä valinta vuorotella Huugon elämäntarinan sekä Launosen omien filosofisten pohdintojen välillä. Kumpikin toi kaivatun hengähdystauon toisesta.
Kuten Launonen kirjoittaa, kirjan tekeminen on varmasti ollut tärkeä osa surutyötä. Arvostan suuresti, että hän avaa omia kysymyksiään ja pohdintojaan elämästä, kuolemasta ja kärsimyksestä suuren yleisön luettavaksi. En usko, että olen aiemmin lukenut näin raatorehellistä pohdintaa kärsimyksen ongelmasta, Jumalan hyvyydestä ja elämän merkityksellisyydestä. Eniten minua kirjassa lohdutti se, että toivo elää, vaikkei mitään lopullisia vastauksia matkan aikana löytyisikään.
Lukeminen on miun keino ottaa maailmaa haltuun, pieniä paloja kerrallaan. Keino ymmärtää ihmistä, maailmaa, tätä kaikkea. Tää ajatus oli tosi voimakkaana, kun luin tarinaa Huugosta ja perheestään.
Itkin itselleni tuntemattomia ihmisiä.
Mutta tarina ei ole niin synkeä ja surullinen, kuin arvata saattaa. Lopputuloksen tiedämme: Huugo kuoli alle neljän vuoden ikäisenä vakavaan sairauteen. Lari Launonen onnistuu kuitenkin kirjoittamaan sekä Huugosta että kuolemasta niin, että ihminen saa välineitä pohtia omaakin suhtautumistaan. Tarinassa lomittuu kauniisti filosofinen & uskonnollinen pohdinta ja Huugon elämänvaiheista kertominen. Huumoriakin joukkoon mahtuu.
Tämä oli hyvin raskas kirja lukea, omien pintaan tulevien muistojen sekä lopputuleman takia, meinasin alun jälkeen jättää tämän kesken. Onneksi en, sillä oli mielenkiintoista lukea isän näkökulmaa lapsen erityisyyden takaa, tykkäsin myös kirjailijan mustasta huumorista, joka auttaa jaksamaan ja varmasti ymmärtämään kaikkea koettua. Rehellistä ja avointa pohdintaa vanhemmuudesta, sikiöseulonnoista, isovanhempien mukana olosta, uskonnosta, kärsimyksestä sekä kuolemasta.
”Joku voisi huomauttaa, ettei koskaan tule murehtia ihmisen syntymää sinänsä vaan ainoastaan hänen sairauttaan tai ulkoisia olosuhteita, jotka tekevät elämästä tuskaa. Yhtäältä joissain tapauksissa onkin mielekästä tehdä ero lapsen sairauden ja sen välille, kuka hän yksilönä on.”
Kiinnostava, mutta paikoin hieman liiankin jäykkä. Parasta antia arjen ja siinä selviytymisen ja siltä turpaan ottamisen kuvaukset, filosofiset pohdinnat teorioineen tuntuvat kuuluvan jonnekin muualle. Tässä on melkein kaksi kirjaa samassa?
Voiko olla vaikeampaa isälle kuin kirjoittaa oman pienen poikansa väistämättömästä kuolemasta? Teos on riipaisevan rehellinen ja samalla käsittelee kauniisti vaikeita uskontofilosofisia kysymyksiä.
Huugo syntyy vaikeasti sairaana. Hän ei ehdi nähdä neljättä syntymäpäiväänsä. Tässä teoksessa isä pohtii, oliko Huugon elämä hyvää ja merkityksellistä, ja mikä elämästä tekee hyvän ja merkityksellisen. Onko elämän pituudella siihen mitään vaikutusta?
Tykkään lukea elämäkertoja ja muistelmia. Liikutun usein ja itkeä pillitän koskettavissa kohdissa. Tämä kirja poikkeaa muista siinä, että siinä ei niinkään keskitytä kuvaamaan Huugon elämää, vaan suurin osa kirjasta käsittelee uskonnollisfilosofisia kysymyksiä. Se sai minut ajattelemaan, että miksi yleensä luen riipaisevia muistelmia? Tyydyttääkö se jotain tirkistelynhaluani? Ehkä. Tämä kirja osoitti kuitenkin, että ei siinä pelkästä tirkistelystä voi kyse olla.
En yleensä lue filosofisia teoksia, en jotenkin saa niistä otetta. Launosen kirjaa oli, aiheestaan huolimatta, miellyttävää luettavaa. Hänellä on taustat hallussa ja teksti on soljuvaa. Mielestäni tekstissä ei ollut mitään turhaa enkä koe, että siitä olisi mitään puuttunut.
Mielestäni tämän vuoden parhaimpia teoksia, ehkä jopa paras. Vähän odotin, että olisi ehkä päätynyt Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi. Ehkä ne muut vaan sitten oli parempia, en tiedä, kun en ole lukenut niitä vielä (pari teosta varauksessa). Suosittelen tutustumaan!