Syyskuussa 1714 joukko Perämeren rannikon asukkaita pakenee venäläissotilaita Hailuotoon. Heidän on tarkoitus jatkaa Ruotsiin, mutta 200 kasakkaa ehtii rantautua saareen. Murhaperjantain myllynratas pyörii armotta, eikä rattaan läpi virtaa vesi vaan veri.
Meren ja veren liitto on hurja romaani nuoresta Christinasta, ristiriitojen repimästä rakkaudesta ja vilpittömästä uhrautumisesta.
Meren ja veren liitto oli mukaansa tempaavaa luettavaa. Kirja herätti useita erilaisia tunteita, jotka jäivät viipymään kehoon lukuhetken jälkeen pitkäksi aikaa.
Kiinnostava, jännittävä ja väkivaltainen kuvaus isovihan ajasta. Tarina tempasi mukaansa ensisivuilta lähtien, keskelle sodan myllerrystä ja siviileihin kohdistuvan silmittömän väkivallan keskelle. Tarinassa ehdottomasti kiinnostavinta oli nähdä, miten päähenkilö kasvaa kohdatessaan järkyttäviä asioita ja joutuessaan lähtemään kodistaan pakoon kohti Ruotsia. Hänestä kehittyy neuvokas, peloton ja omaa tietään uskaliaasti kulkeva nuori nainen. Samaan aikaan teksti tietysti kuvaa tilannetta Suomen alueella Ruotsin ja Venäjän taisteluissa ja miten konkreettisesti sotilaat pyrkivät alistamaan maan ja kaiken sillä olevan valtansa alle. Lopulta siis tarina tulee varsin lähelle todellisuutta, tälläkin hetkellä käytäviä sotia tuoden kauhut lukijan eteen.
Synkkien sävyjen lisäksi tarinassa käsitellään uskonnon merkitystä, onhan päähenkilömme Christina papin nuorin tyttäristä ja saanut siveän kasvatuksen. Toisaalta sivuhenkilöiden kautta käsitellään pakanallisuutta ja kristinuskon ulkopuolisia uskomuksia. Säätyjen erot näkyvät toki uskonnon ohella muillakin elämän osa-alueilla, vaikka lopulta niillä ei olekaan väliä henkiinjäämistaistelussa. Romantiikka on yksi osa juonta, ilokseni ei liian tilaa valtaava. Sinänsä luonteva tapa tarinaa kun Christina saa mahdollisuuden paeta tuoreen aviopuolisonsa kanssa, jonka kanssa he yhdessä tutustuvat avioelämään. Tavallaan romantiikka tasapainottaakin kirjan muita tapahtumia.
Pidin kirjailijan pieteetillä rakennetusta tekstistä, joka henki historiaa valittujen sanojenkin kautta. Kaikesta koukuttavuudestaan huolimatta tarina ei kolahtanut niin paljoa, en tiedä miksi. Hyvä kotimainen historiallinen romaani kaikesta huolimatta.
Luetut kirjat 63/2024: Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto, Gummerus 2024 ,⭐⭐⭐⭐. Tänään 11.10. ilmestyi mm Storytelissä sähkökirjana. Alkaen vauhdikkaasti, hyvinkin vauhdikkaasti ja realistisesti taistelukohtauksella, nyt puoliväliin luettuna sopii aikajanaltaan siihen Angelikan ja Muskettisoturia jälkeen tulevaan koloon ennen Humisevaa harjua, sillä tässä kirjassa ollaan 1700-luvulla. Onhan rokokoon ajanjakso juurikin ajankohtainen - Mozarthan julkaisi juuri uuden biisin! Mutta valtavasti ottaen, myös meidän kotiseudulla kasakat tekivät hirveitä, niin hirveitä asioita, joita ei pystytty kirjoittamaan edes muistiin. Samaa tekevät v€näläiset Ukrainassa. Eikö tämä voisi jo loppua. Kun Alasalmen kirjan 1700-luvulla kasakat kiduttavat häiriintyneesti ryöstääkseen suomalaisilta rahankätköjä, niin näinä kuukausina v€näläiset ovat kiduttaneet ja ryöstäneet Ukrainassa mm pesukoneita. Niin monin tavoin on kaikki päin helvettiä, ja historiaa toistetaan, koska diktaattorit haluavat pysyä vallassaan. Mitä tekevät ruåtsalaiset hönssonit kananpojat nyhveröt. Eivät mitään. Siis 1700-luvun alussa. Kirja muistuttaa, kuten Rosa Liksomin Väylä, kuinka usein suomalaiset ovat olleet pakolaisina. Sitähän nämä uusnatsit ja muut persut eivät tiedä, koska eivät osaa lukea esim historiaa, ja tuuttavat vain populistien tuubaa toimien pjutinin pussiin ja toistaen natsien retoriikkaa.
Mutta on tässä korskeaa romantiikkaa, kiehtovaa ajankuvaa ja naisten historiaa, valintoja.
Historiallinen romaani on dualistinen. On usko ja taikausko. Usko ja järki. Uskoa tarjoaa päähenkilö Tinan, Cristinan isä pappi, joka haluaa laumansa kirkkonsa sisälle turvaan. Entä sitten kun kasakat polttavat kirkon, kysyy Matthias, tunnollinen soturi. Taikauskoa eli pakanuutta edustaa Eero, renki, palvelija, jolla on suvussa näkemisen lahja. Hän näkee etiäisiä, josta onkin pakolaisille apua, kun pelätään kasakoiden seuraavaa hyökkäystä. Christinan äiti jää miehensä rinnalle. Kaiken se kestää? Dualismia ja ääripäitä on muitakin. Kuinka järkeviä osa ihmisistä on, ja osa taas ei, kuten Tinan aviopuoliso Frederik, joka ei osaa käyttää rahaa, tai olla tulematta höynäytetyksi. Nilkkansakin vielä nyrjäyttää kun leikkii houkkapäänä rantakivillä liukkailla. On pärjääjiä, on auttavia käsiä.
Isovihasta ja pikkuvihasta kuulin edellisen kerran Kansallisteatterin esityksessä Mauri Kunnaksen Suomen historiasta Koiramäen näkökulmasta... Hannu-Pekka Björkmanin hahmo kertoi lapsille isoviha nneksista ja pikkuviha nneksista. Pilkkoen nauriita ja porkkanoita. Ja se oli samalla hirvittävää ja kekseliästä. Miten kertoa lapsille sodista ja varsinkin naapurimaan hyökkäyksistä.
Kissat ja varsinkin hevoset sodassa ovat hyvin edustettuina näkökulmineen. Heitä kuvataan lämpimästi. Osin kuin luontodokumentissa. Mitä herkkävaistoiset saaliseläimet tekevät sodassa.
Elokuvateatteri Kino Reginassa näytetään Naiset ja sota -sarjaa. Ehdin käydä katsomassa Miia Tervon mainion, vuoteen 1984 sijoittuvan leffan Ohjus (2023) jossa tavallinen suomalainen nainen (yh-äiti) alkaa paikallislehteen tehdä juttua kun Inariin järveen lennähtää neuvostoliittolainen ohjus. Mitä tapahtui, alkaako ydinsota, miksi tästä vaietaan.
Monet muutkin naisten kokemat sodat, tarinat, näkökulmat kiinnostavat.
Luin loppuun 12.10.2024.
⭐⭐⭐⭐ 4/5 tähteä
Storytelissä 12 arvioitu ja keskiarvo 4,8. Ei paha ollenkaan. Hienoa on, että kirjailijoilla on työrauha, ja sitä ennen apuraha.
" Voimiensa tunnossa olevia miehiä riivasi sotimisen kiima, ja siinä sekasorrossa syyttömät naiset ja lapset jäivät heidän jalkoihinsa. Mutta eniten halveksin tsaareja ja kuninkaita, jotka tapattivat nuoria sotilaita kuin muurahaisia, ja istuivat itse turvassa jakamassa kuolettavia käskyjään. "
" Dramaattinen ja ajankohtainen romaani isovihan murhaperjantaista
Syyskuussa 1714 joukko Perämeren rannikon asukkaita pakenee venäläissotilaita Hailuotoon. Heidän on tarkoitus jatkaa Ruotsiin, mutta 200 kasakkaa ehtii rantautua saareen. Murhaperjantain myllynratas pyörii armotta, eikä rattaan läpi virtaa vesi vaan veri.
Meren ja veren liitto on hurja romaani nuoresta Christinasta, ristiriitojen repimästä rakkaudesta ja vilpittömästä uhrautumisesta.
Pohjois-Pohjanmaalla syntyneen Päivi Alasalmen kirjailijanura sisältää jo lähes 30 teosta. "
Hieno kirja. Taitavasti kirjoitettu ja erittäin mielenkiintoinen, hurja ja paikkapaikoin todella raaka. Tarinan protagonisti on nuori 17-v tyttö, joka joutuu muutaman päivän aikana kokemaan aivan järkyttäviä tapahtumia, jotka huipentuvat kauheana murhaperjantaina.
Raakuuksista huolimatta tämmöinen nynnylukija kuin minä pystyi hyvin lukemaan. Kirjailija oli myös ripotellut ryijyrakkautta useampaan kohtaan ja se tuntui varmaan sekä kirjan päähenkilöstä, Tinasta, samoin kuin mummulukijasta lämpimältä ja pehmeältä: maailmassa on sentään jotain kaunista, hartaasti ja rauhallisesti tehtyä ja pysyvää.
Luontokuvaukset aivan uskomattoman kauniita.
Ja kirja on rakennettu niin että jännitys kohoaa, katkeaa kun siirrytään toiseen paikkaan, taas Alasalmi rakentaa jännityksen huippuunsa ja siirtää meidät toiseen tilanteeseen.
Pappilan tytär christina (tina) Oulaisista menee naimisiin pikaisesti ylhäissäätyisen Fredrikin kanssa just ennenkuin venäläiset tulevat tappamaan ja kiduttamaan suomalaisia pitkin suomenlahden rannikkoa. tinan eno matthias erwast( karoliiniarmeija ratsusotilas) käy varoittamassa ka käskemässä lähteä pakoon ruotsiin. Eero renki lähti pakomatkaa turvaamaan nuorelle parille. fredrik- suloinen osoittautui tunariksi pikkupojaksi ja mutta eero- renki on käytännöllinen ja vahva. venäläiset tappaa Fredrikin, tina ja eero pääsevät hailuotoon, johon venäläiset tulevat perässä. tositapahtumiin perustuva, isonvihan aikainen 1700- luvun tarina. Mukaansa tempaava tarina; rakkautta, kovia kokemuksia, eri säätyisten arkea. Ahmin tämän vaikka ei ollutkaan mikään sanahienosteleva tai erityinen kirjataideteos. oli kiva lukea!!
Meren ja veren liitto on jännittävä, kauhistuttava ja otteessaan pitävä historiallinen romaani, joka kertoo isonvihan ajasta ja venäläisten suomalaisia siiviilejä kohtaan tekemistä hirmuteoista Pohjois-Pohjanmaalla ja Hailuodossa.
Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on nuori papintytär Christina Oulaisista, joka yhdessä vastavihityn aviomiehensä ja tämän rengin kanssa lähtee monien muiden suomalaisten tavoin vaaralliselle pakomatkalle kohti Ruotsia. Aina välillä kerrotaan tapahtumista myös Christinan enon, karoliiniarmeijaan kuuluvan ratsumiehen, Matthiaksen, kokemana.
Christinan pakomatkan vaiheista etenkin Hailuodossa on piinallisen pelottavaa lukea varsinkin, kun tietää isonvihan julmuuksien ja murhien todella myös oikeasti tapahtuneen.
Kylmäävä aihe ja hyvä että tätä kaameaa ajanjaksoa Suomen historiassa tuodaan kirjallisuudessa esiin. Sujuvasti kirjoitettu paitsi että alkupuolella oli hieman turhaa infodumppausta. Luvunlopetukset olivat hyviä ja tarina veti eteenpäin, mutta lopussa oli kiireen makua ja päähenkilön ratkaisu olisi kaivannut enemmän tilaa ja syventämistä. Kaipasin loppuun myös pari lukua lisää enon kohtalosta, hänen näkökulmansa tarinaan loppui kesken. 3,5 tähteä mutta pyöristän hövelisti ylöspäin.
Vakuuttava teos isovihan murhaperjantaista. Sota on julmaa eikä säästä ketään, hyvä että jotkut sentään pelastuivat. Olin iloinen Christinan ja Eeron löytäessä toisensa. Fredrikistä jäi varmaankin juuri sellainen kuva kuin oli tarkoituskin, hyväätarkoittava haihattelija tavallaan. Tarina etenee paria eri haaraa ja pitää hyvin otteessaan. Tavallaan olisin toivonut tarinan jatkuvan vielä toisen osan muodossa, pitää tutkia onko tämän tarkoitus saada jatko-osa vai jääkö yhteen kirjaan.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Ketäpä ei kiinnostaisi Hailuodon murhaperjantai? Luen paljon isonvihan ajasta ja olen käynyt katsomassa oletettua joukkomurhan paikkaa. Tiedän suunnilleen tapahtumat. Mutta lempityylilajini ei välttämättä ole romanttisen rakkausromaanin ja väkivaltapornon yhdistelmä. Plussat siitä, että sankarittarella oli silloin tällöin päässä joitain raikkaita ajatuksia.
Suunnittelin tätä kirjaa lukiessani juomapelin: Aina kun tekstissä tuli vastaan ”Sydämeni takoi kuin ruunan kaviot siltalankkuja vasten” -tyylinen vertaus, otin shotin.
Kolmannen luvun jälkeen heräsinkin sitten sairaalasta.
Mielenkiintoinen kehityskertomus, joka kuvaa ihmisen pahuutta ja raakuutta kiertelemättä ja kaunistelematta jäämättä kuitenkaan mässäilemään murheella.
Isovihan kuvausta. Hurjaa on ollut julmuus silloinkin. Luokkayhteiskunta oli voimissaan. Tarina vei mukanaan, vaikka en oikein tykännyt romanttisten suhteiden kuvauksista.
Päivi Alasalmen historiallinen romaani Meren ja veren liitto on raaka sotaromaani ja viehkeä rakkausromaani. Teos siis toisaalta kuvaa herkästi nuoria rakastavaisia mutta toisaalta vyöryttää lukijan silmille entisaikojen sotien kauheudet. Tarinassa eletään vuoden 1714 syyskuuta, ja tapahtumat sijoittuvat pääosin Pohjois-Pohjanmaalle.
Kirjan ensi sivuilla lukija temmataan keskelle veristä sotatannerta. Kokenut sotilas nimeltään Matthias taistelee urheasti ylivoimaista vihollista vastaan. Koska venäläisiä on moninkertainen määrä ja heillä on paljon paremmat aseet, moni Ruotsin joukkoihin kuuluva ottaa jalat alleen ja vielä useampi menettää henkensä. Matthias ei luovuta, koska “hänet on komennettu taistelemaan ja kuolemaan nuoren, vallanhimoisen kuninkaan sijasta”.
Alkutaistelun jälkeen kerronta hyppää Oulaisiin, jossa asuu Matthiaksen sisko perheineen. Siskon tytär, 17-vuotias Christina, on rakastunut ja onnensa kukkuloilla, sillä hän on menossa naimisiin. Koska kasakat lähestyvät, nuoripari määrätään matkustamaan Ruotsiin. Rengin hevoskyydissä nuoripari matkaa ensin Raaheen, ja lopulta koko kolmikko purjehtii Hailuotoon.
Hailuodossa on satoja pakolaisia, ja moni luulee saaren olevan hyvä turvapaikka. Totuus on toinen. Illan hämärtyessä rantaan tulee venäläinen sota-alus, ja parisataa kasakkaa alkaa sumeilematta teurastaa siviilejä. Christinasta tuntuukin, että hän on “vanhentunut vuosia tällä saarella, tänä yhtenä yönä ja päivänä”.
Christinan tarinan lomassa palataan ajoittain kuvaamaan Matthias-enon matkantekoa. Hevosmiehenä hän ei edes yritä Ruotsiin meriteitse vaan ratsastaa kohti Torniota. Matkalla hän kuulee ja näkee mitä kammottavimpia kohtaloita – ja nämä kasakoiden raakalaismaiset teot kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti. Vaikka kirjan kaikki kauheudet olisivat historiallisesti tosia, lukuisat sadistiset kidutuskuvaukset tuntuvat oksettavilta, jopa mässäileviltä. Hieman enemmän olisi historiallisessa romaanissa voinut jättää lukijan mielikuvituksen varaan.
Alasalmi kuvaa kuitenkin hienosti sitä, miten Venäjän ja Ruotsin välinen sodankäynti on vaikuttanut Pohjanmaan asukkaisiin. Hän tuo oivasti esille myös sen, kuinka 1700-luvulla säädyt ja luokkaerot ovat määritelleet elämänpolun ja kuinka ihminen ääriolosuhteissa kykenee tekoihin, joita ei olisi voinut edes kuvitella tekevänsä. Myös hevosen ja ihmisen ystävyydestä kirja antaa ihanan kuvan.
Kirjasta minulle jäi ristiriitaiset tuntemukset. Kirjan henkilöt ovat varsin yksiulotteisia, ja teos sisältää runsaasti raakuuksia, mutta silti ajoittain nautin kirjan lukemisesta. Alasalmen kieli on nimittäin paikoin henkeäsalpaavan kaunista. “Ajasta oli tullut hahmoton harso, joka eteni molempiin suuntiin ja liukeni näkymättömiin.” Välillä myös tarina koukutti, ja sivut kääntyilivät kuin itsestään. Toisin paikoin taas kerronta jäi polkemaan paikalleen: samoista asioista kerrottiin hieman eri sanoin ja hieman eri näkökulmasta. Lisäksi minua harmitti, että lopussa Matthiaksen tarinaa ei kerrota ollenkaan miehen itsensä näkökulmasta.
Alasalmi on tehnyt valtavan taustatyön. Paikoin jopa sanasto on sellaista, että jouduin kysymään apua Googlelta. Ainakaan minun sanavarastooni eivät kuuluneet seuraavat sanat: vuona, ruoja ja närimys. Kuten Myrskyluodon Maija -kirjasarjassa myös tässä teoksessa taikausko ja sen merkitys entisajan ihmisille tulevat hyvin ilmi. Osa tarinoista solahtaa juoneen somasti, osa ei. Etenkin merileijonien “soutuapu” sai minut kohottamaan kulmakarvojani ja miettimään, mitä oikeastaan juuri luin.
Kokonaisuutena Alasalmen uutuusteos on hyvä lukuromaani, viihdyttävä ja sivistävä. Suosittelen sitä erityisesti Pohjois-Pohjanmaan historiasta kiinnostuneille. Herkkien ei kirjaan kannata tarttua, sillä isonvihan aikaiset näyt saattavat hypätä Matthiaksen ja Christinan unista nykylukijankin uniin.
Isoviha on aiheena kiinnostanut minua jo jonkin aikaa, joten sukelsin tähän kirjaan innolla. Meren ja veren liitto on helppolukuinen, selkeästi rakkaudella kirjoitettu ja perustuu huolelliseen historialliseen tutkimustyöhön. Kirjan ajankuva ja tapahtumapaikat ovat mielenkiintoisia, ja ne saivat minut haluamaan lukea aiheesta lisää. Siihen ne kehut sitten oikeastaan loppuvatkin.
Eniten minua häiritsi Alasalmen kirjoitustyyli. Kirja on erittäin graafisen väkivaltainen eikä missään nimessä lapsille tarkoitettu. Se ei muuten olisi ollut ongelma, mutta kirjan kieli muistutti jatkuvasti ala-aste ikäisille suunnattua lasten seikkailuromaania. Proosa oli erittäin yksinkertaista, ja aivan kaikki väännettiin rautalangasta. Kerta toisensa jälkeen kirja selitti auki ilmiselviä asioita, jotka lukijat olisivat pystyneet itsekin päättelemään. Ymmärrän, että päähenkilö on nuori ja naiivi, mutta se ei minun mielestäni ole syy puhua lukijalle kuin hän olisi lapsi. Yhdistettynä kirjan aikuisiin teemoihin, kokonaisuus oli erittäin kummallinen.
Kieli ei kuitenkaan ollut kirjan ainoa ongelma. Tarinan hahmot olivat myös lastenkirja tyylillä hyvin yksinkertaisia, eikä päähenkilön suuri päätös kirjan lopussa ollut millään tavalla tarpeeksi pohjustettu. Draama oli pinnallista ja hahmot olivat yksiulotteisia. Myös päähenkilön sedän luvut, jotka olivat vähiten lastenkirjamainen osa kirjaa, toistivat itseään, ja hahmon tarina ei ollut kovin mielenkiintoinen.
Minua häiritsi myös tapa jolla kirja kuvasi kasakkajoukkoja. He olivat kuin mörköjä tai hirviöitä. Kirja ei tuntunut ollenkaan olevan kiinnostunut, miten ihan oikeat tavalliset ihmiset voivat tehdä tällaisia hirmutekoja, se vain esitti kaikki sotilaat satuolentoina. Kirja myös jatkuvasti korosti kasakkasotilaiden tummia ja "ei suomalaisia" piirteitä tavalla, joka oli melkein rodullistettu. Tätä mielikuvaa ei vähentänyt se, että ainoa kasakkasotilas, joka kuvataan millään tavalla edes hiukan nyanssisesti ihmiseksi oli vaaleasilmäinen blondi, ainoa lajiaan tummien kasakkapeikkojen joukossa. Siitä jäi minulle paha maku suuhun.
Kaiken kaikkiaan, historiallisesta näkökulmasta tämä oli mielenkiintoinen, mutta kirjana en voi sitä kovin kehua. Se sai minut lähinnä haluamaan lukea muita kirjoja aiheesta.