Timo kuunteli puhelimessa, kuinka Pian puhe lakkasi. Tuli muuten hiljaista, mutta tuuli suhisi linjalla. Sinä yönä oli tuulista ja sateista, jopa myrskyistä. Puhelu jäi auki, eikä Pia enää vastannut Timon huuteluihin. Taustalta ei kuulunut mitään muita ääniä. Timo ei kuullut kenenkään toisen henkilön puhetta, eikä kuulostanut siltä, että Pia olisi esimerkiksi kaatunut.
Hän katkaisi puhelun ja soitti vaimolleen uudelleen. Pia ei enää koskaan vastannut.
Käräjäoikeus toteaa tekijän syylliseksi henkirikokseen, mutta jättää tuomitsematta hänet vankeusrangaistukseen syyntakeettomuuden takia. Mitä tämä oikein tarkoittaa? Miten tuomioistuin voi jättää henkirikoksen tekijän tuomitsematta vankeuteen?
Turkulainen lääkäri ja Murhan anatomia -podcastista tunnettu Elli Lahtinen käsittelee esikoisteoksessaan syyntakeettomuuden syitä ja seurauksia. Lähes aina syyntakeettomuuden taustalla on vakava mielenterveyden häiriö. Vankilan sijaan henkirikoksen tekijän määränpää on tahdosta riippumaton hoito. Tarinat ammuskelusta Punavuoren ampumaradalla, Tesoman vuosiksi pimeäksi jääneeksi henkirikoksesta ja kuuluisasta Niuvanniemen sairaalasta osoittavat, ettei mikään syyntakeettomuudessa ole yksiselitteistä tai mustavalkoista.
kuten ehkä moni muukin, suhtaudun deadline-kustannukseen aika epäilevästi raflaavien true crime -kirjojen takia. syyntakeettomat on virkistävän hyvä. sen kirjoittaja on lääkäri ja kirja pohjaa tutkittuun tietoon ja lakeihin pyrkien purkamaan stigmaa vaikeiden mielisairauksien osalta. kirja myös korostaa sitä miten harvinaista on, että esim. skitsofreniaa sairastava tekee henkirikoksen, koska tosiasiassa vaikea mielisairaus korottaa riskiä rikoksen uhriksi joutumisesta. kirjassa on haastateltu oikeuslääketieteen ammattilaisia, eikä kirja mässäile tai liiottele millään. kirjailija myös kertoo alussa omat rajoitteensa ja asemansa aiheeseen liittyen, mikä lisää tieteellisen tekstin uskottavuutta. teos lisäsi ainakin itselläni ymmärrystä ja tietoa esimerkiksi valtion mielisairaaloiden toiminnasta sekä yleisesti syyntakeettomuudesta. hyvä teos.
Hieno yhdistelmä true crimea ja jotakin psykiatrian oppikirjaa muistuttavaa. Itse olisin kaivannut napakampia kuvauksia käsitellyistä rikoksista, sillä en ole suurin true crime -fani. Kuuntelin muutamassa päivässä.
Epäröin kirjaan tarttumista kustantamon vuoksi, mutta tämähän on hyvin asiallinen ja kipeästi tarvittu teos. Voi varmaankin olla kuiva jos aihe ei niin kiinnosta, mutta minun aivoni ainakin raksuttivat koko kirjan ajan. Oli kiehtovaa kuulla lisää valtion mielisairaaloista, psykoottisuudesta ja syyntakeettomien henkirikoksista, jotka siis ovat oikeasti todella harvinaisia. Kirja olisi hyvää luettavaa kaikille true crimesta kiinnostuneille genren tiettyä sensaatiomaisuutta taittamaan.
Rikostarinoita lukuunottamatta kirja muistutti keskinkertaista opinnäytetyötä, joka kaataa lukijalle kaiken mahdollisen aiheeseen liittyvän faktan jäsentämättä niiden relevanssia. Rikoskeisseistä yksi tähti lisää, ilman niitä tämä olisi yhden tähden tietokirja.
Kirjastosta lainaamani kirja oli helppolukuinen ja ihan selkeästi kirjoitettu. Paljon oli kuitenkin siteerattu tai teksti otettu nettikirjoitusten perusteella, ja tehtiin aika suoriksi meneviä johtopäätöksiä joistain asioista.
Oli kuitenkin mielenkiintoinen ja faktoja selittävä kirja, jonka tarkoituksena on kirjassa mainitusti mm. faktapohjaisesti asioista kirjoittamalla vähentää mielenterveyteen liittyviä stigmoja ja tabuja.
Kirjassa pääpaino oli rikoksia suorittaneiden kohtelun ja käytäntöjen kuvaamisessa. Mainitsemisen arvoisena on kirjassa mainittu Riitta Askolan väitöstutkimus, jossa oli kuvattu mm. että monet hoitajat, vaikka korostavatkin hoitoja ja niiden etuja, monet potilaat kokevat pakkokeinot ja -hoidot alistavina, ja joiden vaikutukset voivat näkyä ja vaikuttaa potilaissa pitkään, vuosiakin.
”…Vaikka hoitajat kuvasivat mahdollisia potilaaseen kohdistettuja pakkotoimia väkivaltaisen ja itsetuhoisen potilaan henkeä säästäviksi toimenpiteiksi, potilaat kokivat ne ennemminkin alistamisena. Tutkimuksen tulosten mukaan potilaat kokevat ainakin jollakin tavalla rikoksensa, tahdonvastaiseen hoitoon joutumisen sekä mahdolliset kokemansa pakkotoimet traumatisoivina. Potilaat muistelivat tarkasti parinkymmenenkin vuoden takaisia eristyskokemuksia ja kuvasivat näitä yksityiskohtaisesti. Negativiset muistikuvat saattoivat varjostaa hoitoa vielä vuosienkin jälkeen ja vaikuttaa itsetuntoon. Osa potilaista koki pakkotoimet rangaistuksina. He eivät tuoneet esiin, että kokemuksia olisi aina purettu jälkikäteen. Potilaat toivovat, että mikäli heidän itsemääräämisoikeuttaan rajoitetaan heidän hoidossaan, rajoittamisen syyt perusteltaisiin heille selkeästi ja tuotaisin esiin, mitä heiltä odotetaan”
Tosielämän rikoksia hiukan erikoisemmasta vinkkelistä tiirailtuna.
Mitä tapahtuu mielentilatutkimuksessa? Kuka siihen pääsee tai joutuu ja mitkä ovat tutkimuksen mahdolliset seuraamukset? Miten syyntakeettomuus todetaan ja mitkä ovat sen määritelmät? Kuka joutuu tahdonvastaiseen hoitoon ja kuka passitetaan tavanomaiseen vankilaan? Miten kauan vankimielisairaalassa oikein "lusitaan"?
Näihin ja useampaan muuhun maallikkoa ihmetyttävään kysymykseen saa vastauksen Elli Lahtisen kirjasta, jonka kaltaiseta en ennen olekaan (suomeksi) lukenut. Lahtinen nostaa esille useamman vuosien varrella tapahtuneen henkirikoksen ja käyttää niitä esimerkkeinä johdatellessaan lukijansa läpi prosessin, jossa syyntakeettomuutta tai -takeisuutta arvioidaan. Mukana on niin vähemmälle huomiolle jääneitä murhatapauksia kuin suuremmalle yleisölle tutumpia ns. suurten otsikoiden rikoksia.
Raskaasta aiheestaan huolimatta teos etenee jäntevästi, eikä jää paperinmakuiseksi kokoelmaksi kriteerejä ja mielenterveyden arviointimenetelmien läpikäymistä. Lahtinen on taustaltaan lääkäri, joten hän hallitsee terveydenhuoltoalasta kirjoittamisen. Äänessä ovat myös vankipotilaiden kanssa työskentelevät ihmiset, joiden näkökulmat valaisevat hyvin koko mielentilatutkimusprosessin kokonaisuutta ja niitä ongelmia, joita ihmistä arvoidessa saatetaan kohdata.
Syyntakeettomat on yksi niitä kirjoja, joka tulee luettua rivakkaan tahtiin ja johon kenties olisi kaivanut vielä hiukan enemmän sivuja, sillä nyt tuntuu siltä, kuin sivut loppuisivat kesken! Aihe on varsin erikoinen ja siksi kirjaa on vaikea verrata oikeastaan mihinkään entuudestaan lukemaani suomalaiseen true crime -opukseen.
Lahtinen käsittelee aihetta kiihkottomasti ja asiallisesti, mikä tekee Syyntakeettomista varsin miellyttävän lukukokemuksen, vaikka kirjan teema melko karu onkin.
Kiinnostava teema. Useimmat näistä rikostapauksista ovat jo ennalta erittäin tuttuja suomalaisesta true crimesta kiinnostuneille, mutta tässä teoksessa lähestytään rikoksia erityisesti tekijöiden mielenterveysongelmien näkökulmasta. Lisäksi käsitellään myös mm. sitä kuinka nämä eri ongelmat ja sairaudet vaikuttavat tekijän tuomitsemiseen tai tuomitsematta jättämiseen sekä teon jälkeiseen mielenterveyden hoitoon mielisairaanhoidon yksiköissä.
Ajoittain teksti kärsi liiallisesta tilastotietojen luettelusta, jonka olisi voinut ujuttaa tekstiin lukijaystävällisemmin, mutta kaikenkaikkiaan lukukokemus oli vaivaton. Kirja ei ollut millään tavalla sensaatiohakuinen vaan asiapainotteinen, kuten mielestäni tähän teemaan parhaiten sopikin.
Kirja käsittelee vakavaa aihetta, mutta oli kuitenkin tavallaan mielenkiintoinen. Jokainen on kuullut rikoksesta syytetyn lähettämisestä mielentilatutkimukseen. Ainakaan itse en koskaan ole tarkemmin kiinnittänyt huomiota, missä näitä tehdään tai missä syyntakeettomiksi todettuja rikoksentekijöitä oikeastaan hoidetaan. Kirja valottaa tätäkin asiaa. Kirjassa on myös esitelty joitakin henkirikoksia, joissa tekijä on todettu syyntakeettomaksi. Kirja kertoo mitä asioita tutkittiin ja miten tekijän jäljille päästiin ja miten tekijä saatiin kiinni. Kirjassa on jokaisen rikosjutun jälkeen taustoitetttu syyntakeettomuuteen johtavia syitä yms.
Tämän lukeminen oli jotenkin todella takkuista. Lisäksi ihmettelin syytä, miksi esimerkiksi Sanna Sillanpään nimi oli muutettu, kun lähteissä kuitenkin luki oikea nimikin.
Jotenkin tämä ei vaan lähtenyt kulkemaan. Paljon tietoa ja myös toisteisuutta. Ehkä olin ajatellut kirjassa puitavan enemmän näitä rikostarinoita ja analysoitavan niitä. Nyt kirjan anti jäi lähinnä muutamaksi rikostarinaksi ja infoksi syyntakeettomuudesta ja sen tutkimisesta.
Ihan mielenkiintoinen, ja aiheeltaan tärkeä kirja syyntakeettomuudesta (lähinnä) Suomessa. Kirja pyrkii purkamaan mielenterveyteen liittyvää stigmaa ja tekee näkyväksi mikä sen rooli on (tai voi olla) suhteessa rikollisuuteen.
Tämä oli hyvä!! Tykkäsin erityisesti siitä, miten kirjan sisältö oli rakennettu, oli mielenkiintoisia case-tarinoita, mutta myös tutkittuun tietoon perustuvaa taustatietoa. Opin paljon uutta ja toisaalta jäin myös pohtimaan omaa suhtautumistani true crimeen.