Raivokas puheenvuoro kuvaa ammattia, jossa työtehtävistä on mahdoton selviytyä eikä kukaan tunnu haluavan tehdä asialle mitään. Kun Lotta Tuohino vaihtoi alaa ja opiskeli sairaanhoitajaksi, hän kuvitteli saavansa mielekkään ja motivoivan ammatin, jossa voi olla hyödyksi maailmalle. Todellisuus oli toinen. Kirjassa Tuohino purkaa kokemaansa, jäsentelee hoitoalan ongelmien syitä sairaanhoitajan näkökulmasta ja lausuu joukon valittuja sanoja niille, jotka tilanteesta ovat vastuussa.
Lotta Tuohinon Sairaanhoitajan paikka on äkäinen puheenvuoro sairaanhoitajan työn epäkohdista Suomessa. Tuohino löytää korjattavaa niin sairaaloiden hierarkkisesta, kilpailullisesta työkulttuurista, kutsumusargumentein puolustettavasta huonosta palkkauksesta, kehittymis- ja koulutusmahdollisuuksien olemattomuudesta kuin epäkollegiaalisuudestakin.
Kirjan vahvuus ja heikkous on sen henkilökohtaisuudessa. Vahvuus siinä mielessä, että uskon Tuohinon tietävän, mistä hän kirjoittaa, ja uskon hänen sanojensa vilpittömyyteen. Heikkous siinä mielessä, että toimittajaosaamisestaan huolimatta Tuohinon teksti tuntuu viimeistelemättömältä kahvipöydän turhautuneisuuden puuskalta.
Tämänkin kirjan perusteella on kuitenkin ilmeistä, että Suomen terveyden- ja sairaanhoidon tilanne on suuressa kriisissä, jota kukaan ei näytä pystyvän ratkaisemaan. Millä muutettaisiin sairaaloiden toimintakulttuuria niin, että sairaanhoitajien erityisosaaminen tunnustettaisiin siinä missä lääkärienkin? Miten jakaa hoitoniukkuutta kasvavalle ikääntyvälle väestölle? Mistä löydetään riittävästi sairaanhoidon ammattilaisia tulevaisuudessa? Sairaanhoitajan paikka saa näitä miettimään, vaikkei vastauksia tarjoakaan.
Omakohtainen kuvaus sairaanhoitajan ammatista ja hoitoalan ongelmista. Tuohino vaihtoi aikoinaan ammattia toimittajasta sairaanhoitajaksi. Toiveena oli päästä tekemään jotain konkreettista ja merkityksellistä, mutta alan surkeat olosuhteet iskivätkin aika pian vasten kasvoja.
Kirja on lyhyt ja nopealukuinen ja jää muutenkin hieman heppoiseksi. Teksti tuntuu vähän siltä kuin se olisi kirjoitettu kiukun ja väsymyksen puuskassa yhdeltä istumalta ja jätetty siihen.
Näistä asioista on kuitenkin tärkeää puhua. Hoitoalan merkitys ja pätevien sairaanhoitajien tarve kasvaa koko ajan, joten on aika käsittämätöntä, mihin jamaan tilanne on päästetty. Kirjassa ei tarjota ratkaisuja, mutta ainakin se nostaa alan epäkohtia keskusteluun. Jospa siitä olisi edes jotain apua.
(Lukiessa tuli mieleen Hanna Kuuselan Syytös, joka voisi olla tämän jonkinlainen yliopistomaailmaan sijoittuva sisarteos.)
Sairaanhoitajien työn todellisuutta. Kirjaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten takapajuista terveydenhuollon laitoksissa on edelleen työskennellä ja kuinka vähän sairaanhoitajien työtä yleisesti arvostetaan. Miten voi olla, että sairaanhoitaja ei voi edes lounastaa rauhassa, että lisävastuut eivät tuo lisää palkkaa, ja että sairaaloissa on edelleen 2020-luvulla niin isot hierarkiat, että lääkärit eivät opettele hoitajien nimiä. Lukuisia muitakin epäkohtia kirjailija paljastaa tässä omiin kokemuksiinsa pohjautuvassa kirjassa. Toivoisin, että hoitohenkilökunta pääsisi kärpäsenä kattoon seuraamaan, millaista inhimillinen ja muut huomioonottava käytös ihan tavallisissa suomalaisissa työpaikoissa on.
lisää sairaanhoitajien työn arvostusta todella ja saa ihmettelemään, mikä tämän maan päättäjiä vaivaa ja miksi meillä edelleen hoitajien arvostus on niin säälittävää?
Hyvä kuvaus sairaanhoitajien työn epäkohdista - olisi ehkä tarvinnut joidenkin muidenkin kokemuksia tai puheenvuoron mm. ylihoitajille, joita kirjassa ankarasti kritisoitiin. Nyt jäi olo, että "vastapuoli" näyttäytyy vain ymmärtämättömänä.
Erinomainen! Herättelevä, järkyttäväkin, rehellinen, jalat tukevasti arjessa. Lisäksi vielä, kuten kirjoittajan toimittajatausta lupaa, sujuvasanainen ja koukuttava, hyvin rakennettu.
Itselleni jäi eniten tästä mieleen, miten ällistyttävä on kuvattu sairaaloiden työkulttuuri. En tiedä voisiko se olla kauempana omista kokemuksistani toimistohommissa, vaikka en pääsääntöisesti ole ollut mielestäni töissä missään moderneissa onneloissa, vaan ihan tavallisilla työpaikoilla. Miten ihmeessä terveydenhuollossa on jääty tälle 50-lukuisen tunkkaiselle tasolle? Sen on pakko olla osa nykyistä terveydenhuollon ongelmavyyhtiä, vaikkei tietenkään ainut syy.
Järkytti, muttei oikeastaan yllättänyt. Tuntuu uskomattomalta, miten totaalisen paskaa kohtelua sairaanhoitajat saavat niin yhteiskunnan, potilaiden kuin työkavereidenkin taholta. Ja silti jotkut haluavat tehdä sitä työtä. Onneksi haluavat! Full support työtaisteluille ja ikuinen viha jokaiselle, joka vastustaa hoitajien palkankorotuksia.
Luin tämän käytännössä yhdeltä istumalta, ja voisi kuvitella että myös Tuohino on kirjoittanut tämän yhtä lailla yhdeltä istumalta. Tässä oli aika paljon patoutunutta kiukkua ja kyynisyyttä, mistä en kuitenkaan voi Tuohinoa tai ketään hoitoalalla työskentelevää syyttääkään. Omasta mielestäni tää melko poikkeuksellisesti parani loppua kohden - alun ylihoitajien mollailut olivat aika lapsellisia ja tarpeettomia, ja antoivat kirjalle vähän lapsellisen sävyn. Senkin siis voin ymmärtää, että hallinnon ihmisiin suhtaudutaan kentällä väheksyvästi ja altavastaajan roolista, mutta tässä lähdettiin suoraan yleistämään henkilökohtaisia kokemuksia univeraaleiksi totuuksiksi. Tuohinon toimittajatausta ei vaan tässä tapauksessa ollenkaan erottunut edukseen, kun häneltä ei löytynyt kykyä tarkastella asioita usemmasta näkökulmasta ja luoda näin vähän uskottavampaa kokonaisuutta.
Kaikki Tuohinon kirjassa tuomat ongelmat ja ilmiöt ovat kyllä ihan paikkansa pitäviä: oon työskennellyt sairaaloissa sairaala-apulaisena, ja päässyt myös todistamaan todella toksista ja vanhanaikaista työkulttuuria. Tuohino luonnollisesti kirjoittaa omasta näkökulmastaan, mutta itse uskallan kyllä väittää että sairaanhoitajat myös itse ylläpitävät näitä samoja hierarkioita ja nokkimisjärjestyksiä esim. taukohuoneen istumapaikkojen kanssa. Toki tääkin vaan mun kokemus.
Tuohinosta huomasi että hoitoalan työntekijöiden kohtelu koronapandemian aikana jätti häneen ja moneen muuhunkin hoitajaan syvät jäljet - en ihmettele tätä tosin ollenkaan. Mielenkiintoisin osuus oli kappale kansainvälisen työvoiman rekrytoimisen eettisyydestä, joka liippaa omaa työtä jossain määrin. Kaiken kaikkiaan hoitoalan tulevaisuuden kanssa ollaan todella monien isojen kysymysten ja jopa ongelmienkin äärellä, ja tuntuu että kukaan ei ole vieläkään keksinyt mitään ratkaisuja kasvavan hoivan tarpeen ja niukentuvien resurssien sekä hoitajapulan yhteensovittamiseen. Tuohinokin kirjassaan lähinnä avasi eri ongelmakohtia aika provosoivaan tyyliin tarjoamatta mitään konkreettisia ratkaisuehdotuksia tilalle. En häntä kuitenkaan suoraan vastuuta keksimään ratkaisuja isoihin ongelmiin, joiden edessä myös isot päättäjät ovat aika toimettomia. Kaikki hoitoalan työntekijöiden puheenvuorot ovat kuitenkin todella tarpeellisia tässä alituiseen kiristyävässä tilanteessa, toivon vaan että ne jotenkin herättelisivät myös tositoimiin.
Tämä oli samanaikaisesti yhden ja viiden tähden arvoinen eli keskiarvo kolme. Tilanne on varmasti juuri tällainen mistä hän kirjoittaa, mikä on kammottavaa. Ihmisen terveyteen ja henkeen liittyvän asiantuntijuuden aliarvostaminen on käsittämätöntä. Onneksi niistä lyhyistä, valkoisista hamosista on sentään päästy.
Eli kimmastuttaa kirjoittajan ja kollegoidensa tilanne, mutta sitten vähän ärsyttää tyyli, jolla syyllisiä etsitään ja löydetään ja oksennetaan ihan antaumuksella kaikki koetut vääryydet sivuille. Aika usein ollaan mies-naisvastakkainasettelussa ja tälle lauseelle jäin vähän huokailemaan. Mutta kun ei sitä lähimmäistä oikein viitsi jättää hoitamattakaan. Paitsi moni mies kyllä viitsii. Mitä tämä nyt tarkoitti. Joku muukin valkoisen heteromiehen etuoikeuksia korostava sylkäisy kirjaan oli päätynyt. Ja jos kirjaa lukiessa tulee syyllinen olo siitä, että saa tehdä etätöitä tai työvuoro ei ala aamuyöllä, niin se ei varmaan ole tarkoitus. Tai mistäs minä tiedän vaikka olisikin.
Herättelevä, rohkea teos. Ymmärrän että yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja asialle elintärkeän huomion aikaansaamiseksi tyylilaji on nihilistinen ja pessimistinen, mutta näin alalle opiskelevana alanvaihtajana (ja ehkä vain katteettomana optimistina?) jäin kaipaamaan nyansseja. Esim psykiatrisen puolen duuneista hänellä selvästi myös hyviä kokemuksia mm johtamis- ja työkulttuurin puolesta, mutta niitä ei haluttu avata. Kriisin keskellä toimiminen on kyllä pirun vaikeaa: samaan aikaan on näytettävä tuhon laajuus ja todellisuus oikeille tahoille (johto, päättäjät, kansalaiset jotka valitsevat päättäjät) ja samalla pidettävä kai edes jotain mikrotason ja työyhteisötason toivoa yllä, jotta kaikki nykyiset ja tulevat soten tekijät eivät lakoa sillä aikaa, kun kriisiä yritetään ratkoa. (Vai yritetäänkö edes, on tietenkin toinen kysymys, jonka myös kirja esittää ihan perustellusti.)
Sairaanhoitajan paikka -kirja paljastaa, ettei sairaanhoitajien ainoa ongelma ole matala palkka. On jotenkin ihan käsittämätöntä, miten vielä näin herran vuonna 2024 sairaaloissa vallitsevat ikivanhat hierarkiset rakenteet eri ammattikuntien, sairaanhoitajien ja lääkäreiden, välillä ja miten ne vaikuttavat sairaanhoitajien ala-arvoiseen kohteluun. Tuohino kirjoittaa sairaanhoitajan arjesta värikkäästi aidon tuntuisesti, painottaen että nämä ovat yhden sairaanhoitajan kokemuksia. Hoitajapula ei ratkea, ellei arvostus sairaanhoitajia kohtaan muutu.
Toivoisin, että jokainen lääketieteen opiskelija lukisi tämän kirjan, sillä uskon että nuoret lääkärit voisivat ainakin oppia kohtelemaan sairaanhoitajia sillä arvostuksella, mikä heille kuuluu. Työtoverina, eikä vaan nimettömänä käsiparina.
Short and sharp. Eye-opener. If you've followed any news or had to use any service, this really wasn't big news. But the depth of this in healthcare was unimaginable. Work culture, hierarchy, political decisions that makes things worse, aging nation and lack of nurses. If this profession is not going to get the treatment they deserve Finland will be following many other countries with their crisis and defenitely wont be seen as world leader anymore. I can't believe that profession that is vital to everyone is treated so poorly and there's nothing they can do. It's a very good introduction for the subject.
todella luettava ja mukaansatempaava kertomus hoitoalasta suomessa. oon ehkä hieman puolueellinen näin itsekin hoitajana, mutta rakastin tän kirjan rehellisyyttä ja sitä, että tuohino sanoo asiat niinkuin ne ovat. on myös virkistää kun joku oikeasti tuo esiin sen kuinka naisviha on sidoksissa hoitajapulaan eikä tahalleen sulje silmiään asialle tai käyttäydy kuin näillä kahdella asialla ei olis mitään tekemistä toistensa kanssa.
Rehellinen ja raadollinen kuvaus sairaanhoitajan työstä.Tätä lukiessa alkoi ymmärtämään enemmän sairaalamaailman työtaakasta.Lämpimät suositteluni lukea!
Tosi vimmainen ja vihainen kuvaus sairaanhoitajan ammatin varjopuolista. Hyvä keskustelunavaus mutta ammattiin opiskelevana en ollut varma, kenelle tämä oli suunnattu. Tarpeellinen silti.
Uskottava kuvaus suomalaisen sairaanhoidon epäkohdista yksittäisen sairaanhoitajan omakohtaisten kokemusten kautta. Ei herättänyt suurempia tunteita tai mietteitä.