Liimattamaisen yllättävä kertomus ihmisen loputtomasta ristiriitaisuudesta ja salaisuuksista, jotka tahtovat paljastua.
Yrittäjäperheen tyttären syntymäpäiville kokoontuu onnellinen joukko. Kesken kaiken ovelle ilmestyy kutsumaton vieras, joka on vapautunut juuri vankilasta.
Pian perheen liikeasiat ajautuvat vaikeuksiin, ja isä pohtii ratkaisuja muilta salaa. Ulospääsy tarjoutuu odottamattomalta taholta, kun juhlista käännytetty mies ehdottaa hänelle yhteistyötä, josta on vaikea kieltäytyä. Kestävätkö arjen kulissit, kun valheet kasautuvat toistensa päälle?
Tyttönimi on moniääninen tarina elämän hallitsemattomuudesta ja siitä, kuinka ihminen voi olla täysi mysteeri myös lähimmilleen
"Yrittäjäperheen tyttären syntymäpäiville kokoontuu onnellinen joukko. Kesken kaiken ovelle ilmestyy kutsumaton vieras, joka on vapautunut juuri vankilasta. Pian perheen liikeasiat ajautuvat vaikeuksiin, ja isä pohtii ratkaisuja muilta salaa. Ulospääsy tarjoutuu odottamattomalta taholta, kun juhlista käännytetty mies ehdottaa hänelle yhteistyötä, josta on vaikea kieltäytyä. Kestävätkö arjen kulissit, kun valheet kasautuvat toistensa päälle? Tyttönimi on moniääninen tarina elämän hallitsemattomuudesta ja siitä, kuinka ihminen voi olla täysi mysteeri myös lähimmilleen."
Näin kirjan takakansi.
Goodreads-arvioita: "Perheen tarina, jossa on muitakin henkilöitä tukena. Tarinaan sisältyy valeita ja petoksia." "Aluksi pitkäveteinen ja jotenkin sekava. Keskeltä toimi, mutta loppukohti tuli jotenkin hutaistun ja kiireen tuntu."
Olen tainnut kaikki Tommi Liimatan varsinaiset romaanit (niiden omaelämäkerrallisten tarinoiden luku on kesken) lukea. Vähän tämä tosiaan tuntui niin sanotulta välityöltä. Joitain osuvia huomioita oli kyllä siellä täällä.
Kaikki kirjan henkilöt ovat enemmän ja vähemmän vinoja, ja heidän elämänsäkin on hieman vinksallaan. Monesta eri syystä. Vääriä valintoja on tehty tai elämä nyt muuten vain meni näin. Suht elämänmakuista. Sujuvaa luettavaa, kielen vuoksi suosittelen.
Tuntui ettei tässä ollut mitään sisältöä, ei mitään uskottavaa jännitettä. Yksikään hahmoista ei tuntunut millään tavalla tärkeältä tai oikein kiinnostavaltakaan – saati samaistuttavalta. Kaikki hahmot olivat pintapuolisesti kuvattuja, kehenkään ei päässyt sisälle, vuoropuhelukin oli paikoin epäuskottavaa. Lisäksi tuntui jotenkin häiritsevän itsetarkoitukselliselta se tapa, miten Liimatta on ripotellut keskiluokkaisen kädenlämpöisiä ja keskimääräisiä 2020-luvun asioita ja ilmiöitä tarinaan (maininta "Havu-malliston hiekanvärisestä divaanista" yms.). Kirja ei toisaalta ollut vastenmielinen tai aktiivisesti ärsyttävä, lähinnä hämmentävän mitäänsanomaton ja laimean tätimäinen.