What do you think?
Rate this book
За спичками
Maiju Lassilan klassillinen kansanelämänkuvaus tuskin enempiä esittelyjä kaipaa. Se on jatkuvasti ollut kaikkien kansankerrosten suosiossa. "Tulitikkuja lainaamassa" on ratkiriemullinen kirja, jossa kerrotaan Antti Ihalaisen ja Jussi Vatasen tulitikkujen, kihlojen ja porsaan hankintamatkasta. Tämä verraton tarina ällistyttävine tilanteineen ja monine hauskoine henkilöhahmoineen on suomalaisen kirjallisuuden parasta, sen klassillista huumoria.
"Tulitikkuja lainaamassa" on teos, jota luetaan yhä uudestaan ja uudestaan ja johon ei koskaan kyllästy, vaikka itse lainausmatka lopulta venähtääkin pitkäksi.
"- todellista luonnonhuumoria, väärentämätöntä kuin männyn pihka tai lähteen vesi. Se tuntuu myös pursuavan esiin ikään kuin tahattomasti." (Prof. Rafael Koskimies)
"Tulitikkuja lainaamassa" on teos, jota luetaan yhä uudestaan ja uudestaan ja johon ei koskaan kyllästy, vaikka itse lainausmatka lopulta venähtääkin pitkäksi.
"- todellista luonnonhuumoria, väärentämätöntä kuin männyn pihka tai lähteen vesi. Se tuntuu myös pursuavan esiin ikään kuin tahattomasti." (Prof. Rafael Koskimies)
Unknown Binding
First published January 1, 1910
7 people are currently reading
200 people want to read
About the author
Maiju Lassila
91 booksAlgot Untola (28 November 1868, Tohmajärvi – 21 May 1918, Helsinki) was a Finnish writer and journalist.
Untola was born to the Tietäväinen family and his real name was Algoth, but he changed the name to Algot Untola. Untola had many pen names including Irmari Rantamala, Maiju Lassila, Algoth Tietäväinen, Väinö Stenberg, J.I. Vatanen, Liisan-Antti and Jussi Porilainen.
Untola was born to the Tietäväinen family and his real name was Algoth, but he changed the name to Algot Untola. Untola had many pen names including Irmari Rantamala, Maiju Lassila, Algoth Tietäväinen, Väinö Stenberg, J.I. Vatanen, Liisan-Antti and Jussi Porilainen.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 31 reviews
February 7, 2017
Tulitikkujen loppumisesta voi syntyä monenmoista sählinkiä pienellä paikkakunnalla, ja kuten tässäkin kirjassa, sählingit siirtyivät jopa Join kaupunkiin asti. Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa on tekijänsä tunnetuimpia teoksia. Kirja kertoo maalaiskylästä, kahdesta maalaistalon isännästä, jotka ovat olleet lapsesta asti kaveruksia ja vaimonhankintareissusta toiselle miehistä.
Kirjan julkaisusta on jo yli sata vuotta, ja hattua saa nostaa Maiju Lassilan nimellä kirjoittaneelle kirjoittajalle, joka toi kirjallisuudessa esille huumoria ja ihmisten kommelluksia, sekä varoitteli viinan vaaroista. Maalaiselämän kuvaaminen ja kirjoittaminen tavallisille ihmisille oli hienoa, sillä tuohon aikaan maalaiselämä oli vielä eloisaa ja tarvitsi paljon työväkeä. Lukijoitakin alkoi olla, vaikka yleistä koulupakkoa ei vielä vuonna 1910 ollutkaan, kun kirja julkaistiin.
Kirjan julkaisusta on jo yli sata vuotta, ja hattua saa nostaa Maiju Lassilan nimellä kirjoittaneelle kirjoittajalle, joka toi kirjallisuudessa esille huumoria ja ihmisten kommelluksia, sekä varoitteli viinan vaaroista. Maalaiselämän kuvaaminen ja kirjoittaminen tavallisille ihmisille oli hienoa, sillä tuohon aikaan maalaiselämä oli vielä eloisaa ja tarvitsi paljon työväkeä. Lukijoitakin alkoi olla, vaikka yleistä koulupakkoa ei vielä vuonna 1910 ollutkaan, kun kirja julkaistiin.
June 6, 2020
Šis ir tas laimīgais gadījums, kad grūti pateikt, kas labāks: grāmata vai filma. Bet dažs labs jautrs brīdis garantēts abējādi.
February 23, 2020
yllätyin itsekin
September 16, 2014
"За спичками" - безусловный шедевр финской иронической литературы, который можно сравнить, пожалуй, с чеховскими новеллами. Мне трудно судить, насколько верно передан в повести финский народный характер и нет ли в этой иронической передаче излишнего сарказма, но то, что передан он цельно и симпатично, никаких сомнений не вызывает. Недаром в 1911 году повести была присуждена государственная литературная премия Великого Княжества Финляндского - впрочем, может быть, и даром была присуждена, потому что Майю Лассила от этой премии отказалась.
Я написал "отказалась", посколько Майю Лассила - имя женское, но на самом деле нужно писать "отказался", потому что Альгот Унтола - имя мужское. И снова мне трудно судить, почему господин Унтола (внешне, кстати, весьма напоминавший Чехова) решил напечатать свою повесть под женским псевдонимом: хотя женщины играют в повести важную роль (а временами даже очень важную), центр внимания читателя прикован всё-таки к мужчинам (если сами мужчины, конечно, не смотрят в это время на женщин, или на коров, или на гигантскую сосну, или, например, на здоровенную кочергу - тогда и читатель тоже поневоле должен сосредоточиться на этих безусловно важных вещах). Но раз решил, так уж значит решил, что тут поделаешь.
Российский читатель мог бы запросто промахнуться мимо этой повести, если бы опальному гению Михаилу Зощенко, которого напрочь перестали издавать в конце 1940-х, не пришлось ради заработка обратиться к переводам. Именно он перевёл на русский "За спичками" и "Воскресшего из мертвых" - и тем самым подсветил их лучиком своего гения. А много лет спустя "За спичками" перевёл на язык кино другой гений комедии - Леонид Гайдай. Фильм, конечно, далеко не во всём передал очарование повести, зато добавил ей собственное очарование и, заодно, не дал публике её призабыть. За что я с большим удовольствием благодарю всех, кто был к тому причастен.
А остальным просто советую прочитать "За спичками". В этой книге, право же, довольно того, за что её можно надолго и крепко полюбить.
Я написал "отказалась", посколько Майю Лассила - имя женское, но на самом деле нужно писать "отказался", потому что Альгот Унтола - имя мужское. И снова мне трудно судить, почему господин Унтола (внешне, кстати, весьма напоминавший Чехова) решил напечатать свою повесть под женским псевдонимом: хотя женщины играют в повести важную роль (а временами даже очень важную), центр внимания читателя прикован всё-таки к мужчинам (если сами мужчины, конечно, не смотрят в это время на женщин, или на коров, или на гигантскую сосну, или, например, на здоровенную кочергу - тогда и читатель тоже поневоле должен сосредоточиться на этих безусловно важных вещах). Но раз решил, так уж значит решил, что тут поделаешь.
Российский читатель мог бы запросто промахнуться мимо этой повести, если бы опальному гению Михаилу Зощенко, которого напрочь перестали издавать в конце 1940-х, не пришлось ради заработка обратиться к переводам. Именно он перевёл на русский "За спичками" и "Воскресшего из мертвых" - и тем самым подсветил их лучиком своего гения. А много лет спустя "За спичками" перевёл на язык кино другой гений комедии - Леонид Гайдай. Фильм, конечно, далеко не во всём передал очарование повести, зато добавил ей собственное очарование и, заодно, не дал публике её призабыть. За что я с большим удовольствием благодарю всех, кто был к тому причастен.
А остальным просто советую прочитать "За спичками". В этой книге, право же, довольно того, за что её можно надолго и крепко полюбить.
July 16, 2021
Lupsakkaa kesälukemista. Tulitikkuja lainaamisesta johtanee aika suorat jäljet digiboksin ostoreissuun.
December 18, 2019
Lähes täysin dialogin kautta etenevä huumoripläjäys. Hahmot tuntuvat sympaattisilta kaikkine inhimillisine vikoineen.
September 16, 2021
Книга починається дуже "насиченими діалогами на кшталт:
- А шо корова у такого-то отелилась?
- Та начебто вже.
- Он воно як.
І спершу ловиш себе на думці, що, якщо це й далі так триватиме, то довго не витримаєш. Але от парадокс: так насправді триває до самого кінця, але при цьому стає цікавіше, справжніше.
Тут немає якоїсь особливо продуманої драматургії. От треба, щоб тут персонаж зустрівся з давнім коханням, значить, зустрінеться. Байдуже, що раніше про це не було ні слова. Роялі в кущах так роялі в кущах.
Але й люблять "По сірники" явно не за драматургію. Події як такі у повісті геть не мають значення. Натомість важливим є настрій пасторального абсурду.
Фінські селяни нічого не кажуть навпростець, а з того, що кажуть інші, додумують щось своє, і зрештою жарти перетворюються на новини, а непорозуміння на угоди. Якщо якийсь урок із книжки і варто винести, то це не те, що завжди треба мати запасні сірники, а те, що всі стосунки залежать від чіткості висловлених думок.
Я чомусь уявляв собі, що це сатира на русню, але Лассіла просто лагідно глузує зі свого власного народу. Ну то й нехай. Читати все одно було цікаво.
- А шо корова у такого-то отелилась?
- Та начебто вже.
- Он воно як.
І спершу ловиш себе на думці, що, якщо це й далі так триватиме, то довго не витримаєш. Але от парадокс: так насправді триває до самого кінця, але при цьому стає цікавіше, справжніше.
Тут немає якоїсь особливо продуманої драматургії. От треба, щоб тут персонаж зустрівся з давнім коханням, значить, зустрінеться. Байдуже, що раніше про це не було ні слова. Роялі в кущах так роялі в кущах.
Але й люблять "По сірники" явно не за драматургію. Події як такі у повісті геть не мають значення. Натомість важливим є настрій пасторального абсурду.
Фінські селяни нічого не кажуть навпростець, а з того, що кажуть інші, додумують щось своє, і зрештою жарти перетворюються на новини, а непорозуміння на угоди. Якщо якийсь урок із книжки і варто винести, то це не те, що завжди треба мати запасні сірники, а те, що всі стосунки залежать від чіткості висловлених думок.
Я чомусь уявляв собі, що це сатира на русню, але Лассіла просто лагідно глузує зі свого власного народу. Ну то й нехай. Читати все одно було цікаво.
May 3, 2023
Tulitikkuja lainaamassa on kotimaisen humoristisen kirjallisuuden klassikkoteos. Se on naurattanut lukijoita jo yli sadan vuoden ajan. Kirjasta on tehty pari elokuvaa, ooppera ja lukemattomia teatterisovituksia. Tätä kirjoittaessani Mikkelin teatterissa menee nykypäivään tuotu sovitus. Alunperin vuonna 1910 julkaistun kirjan huumori puree siis yhä.
Kirjan juoni on yksinkertainen: vaimo passittaa Ihalaisen Antin hakemaan tulitikkuja naapurista Hyväriseltä. Naapuriin on matkaa ja kulkiessaan Ihalainen törmää ystäväänsä Jussi Vataseen, joka oli tulossa tapaamaan Anttia. Vatanen haluaisi naimisiin Hyvärisen tyttären kanssa ja mielisi Anttia puhemiehekseen. Antti suostuu. Neuvottelut Hyvärisen kanssa menevät hyvin, joten Jussi ja Antti päättävät saman tien lähteä kaupunkiin hakemaan kaikenlaista kihlajaisiin tarvittavaa.
Komediassa kun ollaan, on selvää, ettei reissu mene ihan kuin suunniteltiin. Matkaan tulee jokunen mutka: muun muassa viinapullo, porsas, pakeneva hevonen ja vaikeuksia lain kanssa. Kaiken aikaa lisäksi Ihalaisen Antin vaimo olettaa miehensä olevan naapurissa tulitikkuja lainaamassa ja siitäkin syntyy melkoinen ihmetys ja sotku, kun mies katoaa päiväkausiksi ja ennen miestä kotiin ennättää nippu perin mehukkaita juoruja miespolon aikaansaannoksista.
Melkoista farssiahan Tulitikkuja lainaamassa kaikkinensa on. Juoni on yhtä väärinkäsitysten ja hölmöilyjen sarjaa, joskin enimmäkseen varsin hyväntahtoisesti. Lopulta kaikki myös kääntyy parhain päin.
Itse juoni ei tekisi tästä teoksesta aikaa kestävää klassikkoa; sen tekee Lassilan taiturimainen dialogi. Sitä riittääkin, eikä lainkaan ihme, että tämä on usein näytelmiksi taittunut, teksti kun on jo lähtökohtaisesti enimmäkseen dialogia. Tapahtumat sijoittuvat Liperiin Joensuun nurkille ja henkilöiden puheenparressa on pohjoiskarjalalaista veivausta ja vaivausta. Tikusta tehdään asiaa ja miten sitä tehdäänkään. Kirjassa on monia herkullisia kohtauksia, kuten erinäiset naimakaupat, joissa vuoroin kerskaillaan, vuoroin vähätellään.
Kuinkapa sitä paremmin kaverin vaimon kuoleman kuittaisi. Tai Kaisan miehen, Makkosen, edesmenon:
Onhan se toki hyvä, että ihminen kuolee vasta viimeiseksi, eikä esimerkiksi vähän aikaisemmin. Kirjassa on ilahduttavaa kaikkien ihmisten jatkuva uteliaisuus, ihmettely ja toisten sukujuurien kyseleminen. Ihmisistä on otettava selvää ja kaikkea jaanataan loputtomin kyselyin ja uteluin.
Ei siis mitenkään syyttä klassikko tämä, ja edelleen on Tulitikkuja lainaamassa lukemisen arvoinen huumorikirjallisuuden ystäville. Kovin suuresti vanhentunut teos ei ole, vaikka aikakausi monin paikoin näkyykin. Nykylukijalle teos on tosin täynnä kaikenlaista vähemmän tuttua sanastoa, etenkin jos hevoshommat ovat vieraita, mutta siinäpähän sivistyy – minäkin opin, miten luokkivaljastus on suomalais-ugrilainen ja venäläinen erikoisuus, jota ei edes Ruotsissa käytetä kuin metsäsuomalaisten keskuudessa. Samalla selvisi, mitä ovat ne rahkeet, joiden riittävyyttä usein ihmetellään.
Koska Lassilan kuolemasta on jo yli sata vuotta, Tulitikkuja lainaamassa löytyy tekijänoikeusvapaasti muun muassa Project Gutenbergistä. Tässä vuonna 2001 ilmestyneessä Suomalaisen kirjallisuuden seuran julkaisemassa painoksessa on Kaisa Kurikan kirjoittama esipuhe ja kokoelma aikalaisarvosteluja. Niissä huomionarvoista oli Katri Valan arvio, jossa selostettiin kirjan juoni alusta loppuun hyvinkin yksityiskohtaisesti. Onneksi sellaista käsittelyä ei tänä päivänä pidetä tarpeellisena.
Kirjan takaa löytyy melkoinen tekijämies. Nimimerkistä huolimatta kyseessä on nimenomaan mies: Maiju Lassila on Algot Untola, monen kirjailijanimen (Irmari Rantamala, J. I. Vatanen, Liisa Vatanen) taakse piiloutunut perin erikoinen mies, joka valitettavasti teloitettiin sisällissodassa. Lassilan nimellä Untola kirjoitti humoristista realismia, ”kansankuvausta”. Sitähän tämäkin, alkujaan Elämän ihmeellisyys -nimellä tarjottu teos on.
Elämän ihmeellisyys näyttäytyy moninaisena sattumankauppana, joka teoksen tapahtumia ohjaa. Karnevalistinen ote asettaa rehevät kansanmiehet nokatusten kaupungin jähmeämmän elämän kanssa. Teos voitti valtion palkinnon, mutta Untola kieltäytyi palkinnosta, koska ei pitänyt teostaan palkitsemisen arvoisena merkkiteoksena. Jälkipolvet ovat sittemmin toisin todistanee, kun teoksesta on muotoutunut kestävä klassikko.
Kirjan juoni on yksinkertainen: vaimo passittaa Ihalaisen Antin hakemaan tulitikkuja naapurista Hyväriseltä. Naapuriin on matkaa ja kulkiessaan Ihalainen törmää ystäväänsä Jussi Vataseen, joka oli tulossa tapaamaan Anttia. Vatanen haluaisi naimisiin Hyvärisen tyttären kanssa ja mielisi Anttia puhemiehekseen. Antti suostuu. Neuvottelut Hyvärisen kanssa menevät hyvin, joten Jussi ja Antti päättävät saman tien lähteä kaupunkiin hakemaan kaikenlaista kihlajaisiin tarvittavaa.
Komediassa kun ollaan, on selvää, ettei reissu mene ihan kuin suunniteltiin. Matkaan tulee jokunen mutka: muun muassa viinapullo, porsas, pakeneva hevonen ja vaikeuksia lain kanssa. Kaiken aikaa lisäksi Ihalaisen Antin vaimo olettaa miehensä olevan naapurissa tulitikkuja lainaamassa ja siitäkin syntyy melkoinen ihmetys ja sotku, kun mies katoaa päiväkausiksi ja ennen miestä kotiin ennättää nippu perin mehukkaita juoruja miespolon aikaansaannoksista.
Melkoista farssiahan Tulitikkuja lainaamassa kaikkinensa on. Juoni on yhtä väärinkäsitysten ja hölmöilyjen sarjaa, joskin enimmäkseen varsin hyväntahtoisesti. Lopulta kaikki myös kääntyy parhain päin.
Itse juoni ei tekisi tästä teoksesta aikaa kestävää klassikkoa; sen tekee Lassilan taiturimainen dialogi. Sitä riittääkin, eikä lainkaan ihme, että tämä on usein näytelmiksi taittunut, teksti kun on jo lähtökohtaisesti enimmäkseen dialogia. Tapahtumat sijoittuvat Liperiin Joensuun nurkille ja henkilöiden puheenparressa on pohjoiskarjalalaista veivausta ja vaivausta. Tikusta tehdään asiaa ja miten sitä tehdäänkään. Kirjassa on monia herkullisia kohtauksia, kuten erinäiset naimakaupat, joissa vuoroin kerskaillaan, vuoroin vähätellään.
”Hyvästikö se Vatasen Loviisa vain jaksaa ja onko se terveenä?”
”Loviisako?” pääsi silloin Jussilta, ja nyt vasta hoksasivat miehet, että Kaisalla ei ollut vielä tietoa koko Jussin leskeydestä. Arvaahan sen, mikä ällistys se oli! Kaisa sai toistaa kysymyksensä ennen kuin Antti tointui selittämään:
”Mikäpäs sillä Loviisalla lienee jaksaessa varsinkin terveyden puolesta, kun se pääsi sinne Vanhanpihan Ristiinan viereen hautuumaahan.”
Kuinkapa sitä paremmin kaverin vaimon kuoleman kuittaisi. Tai Kaisan miehen, Makkosen, edesmenon:
”Mihinkä tautiin se tämä Makkonen kuoli?”
”Eikö tuo liene ollut vain semmoista tavallista kuoleman tautia, kun se poti kolme kuukautta tilan omana, vaikka kävihän sitä tohtorikin katsomassa… Lopulta sitten jo alkoi vain heikota ja ihan viimeiseksi sitten kuoli”, antoi Kaisa tulla, ja Antti piti asiaan kuuluvana ihmetellä:
”Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli!”
Onhan se toki hyvä, että ihminen kuolee vasta viimeiseksi, eikä esimerkiksi vähän aikaisemmin. Kirjassa on ilahduttavaa kaikkien ihmisten jatkuva uteliaisuus, ihmettely ja toisten sukujuurien kyseleminen. Ihmisistä on otettava selvää ja kaikkea jaanataan loputtomin kyselyin ja uteluin.
Ei siis mitenkään syyttä klassikko tämä, ja edelleen on Tulitikkuja lainaamassa lukemisen arvoinen huumorikirjallisuuden ystäville. Kovin suuresti vanhentunut teos ei ole, vaikka aikakausi monin paikoin näkyykin. Nykylukijalle teos on tosin täynnä kaikenlaista vähemmän tuttua sanastoa, etenkin jos hevoshommat ovat vieraita, mutta siinäpähän sivistyy – minäkin opin, miten luokkivaljastus on suomalais-ugrilainen ja venäläinen erikoisuus, jota ei edes Ruotsissa käytetä kuin metsäsuomalaisten keskuudessa. Samalla selvisi, mitä ovat ne rahkeet, joiden riittävyyttä usein ihmetellään.
Koska Lassilan kuolemasta on jo yli sata vuotta, Tulitikkuja lainaamassa löytyy tekijänoikeusvapaasti muun muassa Project Gutenbergistä. Tässä vuonna 2001 ilmestyneessä Suomalaisen kirjallisuuden seuran julkaisemassa painoksessa on Kaisa Kurikan kirjoittama esipuhe ja kokoelma aikalaisarvosteluja. Niissä huomionarvoista oli Katri Valan arvio, jossa selostettiin kirjan juoni alusta loppuun hyvinkin yksityiskohtaisesti. Onneksi sellaista käsittelyä ei tänä päivänä pidetä tarpeellisena.
Kirjan takaa löytyy melkoinen tekijämies. Nimimerkistä huolimatta kyseessä on nimenomaan mies: Maiju Lassila on Algot Untola, monen kirjailijanimen (Irmari Rantamala, J. I. Vatanen, Liisa Vatanen) taakse piiloutunut perin erikoinen mies, joka valitettavasti teloitettiin sisällissodassa. Lassilan nimellä Untola kirjoitti humoristista realismia, ”kansankuvausta”. Sitähän tämäkin, alkujaan Elämän ihmeellisyys -nimellä tarjottu teos on.
Elämän ihmeellisyys näyttäytyy moninaisena sattumankauppana, joka teoksen tapahtumia ohjaa. Karnevalistinen ote asettaa rehevät kansanmiehet nokatusten kaupungin jähmeämmän elämän kanssa. Teos voitti valtion palkinnon, mutta Untola kieltäytyi palkinnosta, koska ei pitänyt teostaan palkitsemisen arvoisena merkkiteoksena. Jälkipolvet ovat sittemmin toisin todistanee, kun teoksesta on muotoutunut kestävä klassikko.
May 5, 2016
Tikusta asiaa. Maanmainio elämänmakuinen maalaiskohellus, joka on ihastuttanut ja vihastuttanut meitä lukijoita jo toistasataa vuotta. Jotenkin kirja tuntuu yhtä ajankohtaiselta kuin ikinä, ja hahmotkin nousevat eloon tarinan sivuilta, olkootkin eräänlaisia karikatyyrejä.
July 7, 2012
Hulvaton tarina Ihalaisen ja Vatasen seikkailusta. Ihan sielunsa silmin näki vanhanajan kylänraitin ja aisti kylän "keskustelukulttuurin".
May 26, 2019
Шедевр!
January 20, 2023
Maiju Lassilan teoksessa kukaan ei tunnu olevan kovin jämpti. Jokainen keskustelu on kuin kissa-hiiri-leikkiä, tai ehkä sitä voisi kuvata jopa luonnonvoimaksi: hahmoilla ei tunnu olevan voimaa tai halua ottaa kiinni kielten ohjaksista ja piiskata siihen suuntaa saatikka vauhtia. Jos ollaan kosiopuuhissa, niin totta kai keskustelu on aloitettava naapuripitäjän kantturoiden pääluvusta tai emakkojen synnytyksestä; jos viinahammasta kolottaa, niin eikös sitä pidä ruveta vanhoja muistelemaan ja ympärilleen kuikuilemaan; jos maataan valtion puolesta putkan oljilla, niin eikös niiden olkien apearvoa tai kalterien jykevyyttä ruveta mittailemaan. Ja herra paratkoon jos joku syyttää sinua varkaudesta tai haluaa kuulustella sinua luvattomasta hevonlainauksesta!
Kun suututaan, niin huomio siirtyy kaikkeen muuhun kuin omaan itseen. Pitäisikö sinun pistäytyä täyskuormallisen vankkurin kanssa mäennyppylällä asuvan perheen luona kahvilla? Perkelettäkö ne sen sinne taivaan viereen on torppansa pystyttäneet! Uskotko, että aviomiehesi on naapuriin mentäessä mennyt pidempää kiertotietä ja tippunut ojaan? On se ojanomistaja semmoinen pirupahka, kun ei ojiansa osaa suojata - onhan se pohja jo solkenaan täynnä murskautuneita matkamiehiä! Haluaisitko ystävättäresi jäävän hoitamaan kotia kun pistäydyt vähän matkan päässä asioilla - vai oletko juuri se ystävätär, joka moisen toimen haluaisi tehdä? Mutta eihän se ole varmaa, että ystävätär semmoista edes haluaa tehdä - tai että emäntä suo ystävättärelle moista vastuuta, ja sekös saatana risoo! Hukkuiko miehesi huhupuheiden mukaan amerikanmatkalla? Mitä se mullikka sillä tavalla meren pohjaan vajoaa - tulitikkuja sen piti olla lainaamassa!
Kun tarinaa alkaa tulla, niin sitten avataan sulkuportit ja annetaan valua. Milloin on mikäkin pitäjän poikamies totuuden airut, ja milloin on kunkin laitumet täynnä sonnia ja lehmää. Milloin on jotkut retteilöineet viinapäissään puoli Joensuuta paskaksi ja milloin on lähteneet uusia mantereita kaluamaan tyhjäksi naisväestä. Joskus jopa intoudutaan kosiopuuhissa kertomaan morsianehdokkaalle, että maatilalla sitten ahkeroidaan siihen malliin, että siinä menee akalta selkä ja kämmenistä nahka!
Mutta on ne hahmot veli- ja siskokultia kaikki tyynni. Ja minkä Lassila osaa erityisen hyvin on se hienovarainen jutustelu ja seurapiirileikki, jolla stereotyyppiset itäsuomalaiset kiertelevät ja kaartelevat toistensa ympärillä ajaen omaa asiaansa (ja tiedostaen toisten aikeet). Samalla tarinasta paistaa läpi sanastoa myöden wanha ajastajca, jolloin elettiin omasta tilasta ja elämä pyöri maanviljelyksen sekä karjan ympärillä. Kirja on siis sekä humoristinen että todella suomalaisella tavalla maanläheinen.
Aikalaiset ilmaisivat hieman huolta siitä, voiko tällaista teosta sanoa taiteeksi, kun kerta henkilöhahmot pysyvät pinnallisina ja vaivaisen realistisesti kuvattuina, eikä kirja näennäisesti pyri sivistämään juuri ketään. Pitäähän tuo melko lailla paikkansa, mutta tämän vuoksi en Tulitikuilta olisi taidearvoa riistämässä: se on huolellisen puhdas esteettinen elämys, jonka luulisi olevan monelle tunnistettavissa mutta samalla monelle suunnaton ilo kaikessa huolettomassa heinäntuoksussaan. Eikä mikään estä lukijaa paneutumaan tarkemmin esimerkiksi kaartelun tai suorapuheisuuden psykologiaan tai juontaedistävien sattumusten arvoihin - sivistystä kaipaava löytää sivistyksen aihetta vaikka kiven alta.
(Ja ihan niin kuin realismi olisi mitenkään helppo kuvaustyyli - saatikka yksiselitteinen!)
Kun suututaan, niin huomio siirtyy kaikkeen muuhun kuin omaan itseen. Pitäisikö sinun pistäytyä täyskuormallisen vankkurin kanssa mäennyppylällä asuvan perheen luona kahvilla? Perkelettäkö ne sen sinne taivaan viereen on torppansa pystyttäneet! Uskotko, että aviomiehesi on naapuriin mentäessä mennyt pidempää kiertotietä ja tippunut ojaan? On se ojanomistaja semmoinen pirupahka, kun ei ojiansa osaa suojata - onhan se pohja jo solkenaan täynnä murskautuneita matkamiehiä! Haluaisitko ystävättäresi jäävän hoitamaan kotia kun pistäydyt vähän matkan päässä asioilla - vai oletko juuri se ystävätär, joka moisen toimen haluaisi tehdä? Mutta eihän se ole varmaa, että ystävätär semmoista edes haluaa tehdä - tai että emäntä suo ystävättärelle moista vastuuta, ja sekös saatana risoo! Hukkuiko miehesi huhupuheiden mukaan amerikanmatkalla? Mitä se mullikka sillä tavalla meren pohjaan vajoaa - tulitikkuja sen piti olla lainaamassa!
Kun tarinaa alkaa tulla, niin sitten avataan sulkuportit ja annetaan valua. Milloin on mikäkin pitäjän poikamies totuuden airut, ja milloin on kunkin laitumet täynnä sonnia ja lehmää. Milloin on jotkut retteilöineet viinapäissään puoli Joensuuta paskaksi ja milloin on lähteneet uusia mantereita kaluamaan tyhjäksi naisväestä. Joskus jopa intoudutaan kosiopuuhissa kertomaan morsianehdokkaalle, että maatilalla sitten ahkeroidaan siihen malliin, että siinä menee akalta selkä ja kämmenistä nahka!
Mutta on ne hahmot veli- ja siskokultia kaikki tyynni. Ja minkä Lassila osaa erityisen hyvin on se hienovarainen jutustelu ja seurapiirileikki, jolla stereotyyppiset itäsuomalaiset kiertelevät ja kaartelevat toistensa ympärillä ajaen omaa asiaansa (ja tiedostaen toisten aikeet). Samalla tarinasta paistaa läpi sanastoa myöden wanha ajastajca, jolloin elettiin omasta tilasta ja elämä pyöri maanviljelyksen sekä karjan ympärillä. Kirja on siis sekä humoristinen että todella suomalaisella tavalla maanläheinen.
Aikalaiset ilmaisivat hieman huolta siitä, voiko tällaista teosta sanoa taiteeksi, kun kerta henkilöhahmot pysyvät pinnallisina ja vaivaisen realistisesti kuvattuina, eikä kirja näennäisesti pyri sivistämään juuri ketään. Pitäähän tuo melko lailla paikkansa, mutta tämän vuoksi en Tulitikuilta olisi taidearvoa riistämässä: se on huolellisen puhdas esteettinen elämys, jonka luulisi olevan monelle tunnistettavissa mutta samalla monelle suunnaton ilo kaikessa huolettomassa heinäntuoksussaan. Eikä mikään estä lukijaa paneutumaan tarkemmin esimerkiksi kaartelun tai suorapuheisuuden psykologiaan tai juontaedistävien sattumusten arvoihin - sivistystä kaipaava löytää sivistyksen aihetta vaikka kiven alta.
(Ja ihan niin kuin realismi olisi mitenkään helppo kuvaustyyli - saatikka yksiselitteinen!)
May 8, 2018
Kaksi isäntämiestä, Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen, seikkailevat ja sekoilevat Maiju Lassilan klassikkoromaanissa Tulitikkuja lainaamassa. Tarina saa alkunsa, kun Ihalainen lähtee lainaamaan tulitikkuja ja törmää leskeksi jääneeseen Vataseen. Miehet lähtevät yksissä tuumin kännäämis- ja kosioreissulle, josta tulee pitkä ja monivaiheinen. Myös kotiin jääneet perheenjäsenet ja muut kyläläiset jatkavat omaa elämäänsä tavalla, josta myöhemmin syntyy melkoinen vyyhti.
Lassilan teos on mielenkiintoinen ajankuva 1900-luvun alun suomalaisesta maaseudusta. Teoksen dialogi ja tapahtumat ovat komediallisia, mutta yhtä kaikki ne kertovat oman aikansa maailmasta. Lassila varoittelee viinan kiroista huumorin keinoin. Itselleni jatkuva sekoilu oli ajoittain liikaa, toisinaan hymähtelin tarinalle. Äänikirjan lukija Yrjö Tähtelä eläytyy lukemaansa.
Lassilan teos on mielenkiintoinen ajankuva 1900-luvun alun suomalaisesta maaseudusta. Teoksen dialogi ja tapahtumat ovat komediallisia, mutta yhtä kaikki ne kertovat oman aikansa maailmasta. Lassila varoittelee viinan kiroista huumorin keinoin. Itselleni jatkuva sekoilu oli ajoittain liikaa, toisinaan hymähtelin tarinalle. Äänikirjan lukija Yrjö Tähtelä eläytyy lukemaansa.
January 5, 2024
Intouduin jostain syystä suomalaisklassikoista, ja äiti antoi lahjaksi tämän kirjan muiden joukossa. Arviota on jotenkin vaikea kirjoittaa koska kirja on aikansa ja paikkansa tuote. Hahmot ovat savolaisidiootteja jotka kaahottavat päättömästi ja keskustelevat ainoastaan siitä, mikä naapurin eläin nyt on saanut poikasia. Viina vie, porsaita jahdataan, avioliittoja juonitaan ja juorut leviävät kulovalkean lailla. Taitavaa ainakin aikoinaan oli se, että kirjassa yksi väärinkäsitys tai sattumus johtaa saumattomasti toiseen niin, että kirjassa on syklinen rakenne. Paikoitellen kirja on ihan hauska (päähahmo Antti ihastelee honkaa jota on vuosikymmenet kasvattanut ruumisarkukseen) ja esimerkiksi lopun sovinnonteko perin suomalaiseen tapaan lämmitti sydäntä. Mutta teennäiseltähän kerronta nykyään kuulostaa - mieleen tuli jotkut Kiljus-jutut lapsuudesta.
January 2, 2020
Antti Ihalainen lähtee lainaamaan tulitikkuja Hyväriseltä, mutta matka venähtää odotettua pidemmäksi ja kaikenlaista kommellusta sattuu matkan varrella. Naimakauppoja suunnitellaan, putkaan joudutaan, sika ryöstetään ym. Loppu kuitenkin hyvin ja Antti palaa vaimonsa luo. Tässä oli aika paljon henkilöitä enkä pysynyt ihan koko ajan kärryillä kenestä puhutaan. Tyyli oli hyvinkin vanhahtava ja sikäli kiinnostavakin, mutta tarina tuntui hiukan pitkitetyltä.
February 10, 2025
Ukki kertoi minulle usein Vatalaisen ja Ihalaisen seikkailuista Join kaupungissa, kun muutin Joensuuhun. Vaikka olen ehtinyt jo muuttaa pois Pohjois-Karjalasta, halusin kuitenkin saada Tulitikkuja lainaamassa luettua.
Hieman tahmean alun jälkeen huomasin höriseväni ääneen kirjan tapahtumille ja tokaisuille. Kirjan puheenparressa tulee hyvin esille itäsuomalainen lupsakkuus. Tykkäsin lopulta enemmän kuin olisin uskaltanut odottaakaan!
Hieman tahmean alun jälkeen huomasin höriseväni ääneen kirjan tapahtumille ja tokaisuille. Kirjan puheenparressa tulee hyvin esille itäsuomalainen lupsakkuus. Tykkäsin lopulta enemmän kuin olisin uskaltanut odottaakaan!
February 1, 2019
Šiuolaikiniam skaitytojui iš pirmo žvilgsnio keostoka knyga. Bet beskaitant vystosi gan šmaikštus siužetas, o veikėjų kalba skatina apmąstyti savo kasdienius pokalbius, ypač tai, kaip dažnai kalbame apie niekus, kaišome tylą bereikalingais žodžiais. Tai turbūt kiekvienoje knygoje šį tą žavaus galima atrast.
February 26, 2019
Savolaiskarjalainen tapakomedia. Mies lähtee lainamaan tikkuja naapurista, mutta päätyy kosiomatkalle puhemieheksi ja siitä sitten ryyppäämään, putkaan ja ties mihin kommelluksiin. Väärinkäsityksiä, sekavaa selittämistä ja hölmöjä sattumuksia. Maailma on 1900-luvun alun Liperiä, kaikki muu kuin suoraan jostain 1990-luvun sitcomista.
July 26, 2020
Kirja oli hauska, vaikka aihe sinällään on alunperin yksinkertainen. Melkein saatoin nähdä silmissäni Ihalaisen ja Vatasen jahtaamassa porsasta pitkin kaupungin katuja. Luettuani ymmärrän miksi tämän yli 100 vuotta sitten ilmestyneen kirjan näytelmäversiota esitetään mm. kesäteattereissa edelleen.
February 19, 2018
"The Original Napapiirin sankarit". Liikaa hölmöilyä minun makuuni.
December 29, 2018
Kertakaikkisen hyvä kirja!
June 2, 2023
Деревенские сплетни, что может быть прекрасней 😂
July 21, 2023
joo käytiinhän tossa tulitikkuja lainaamassa ja maailma meni sekasin
March 17, 2024
Reilun sadan vuoden takainen huumori ei nyt oikein uponnut.
May 15, 2025
Suosittelen ehdottomasti äänikirjan muodossa!! Lukija on ihan huippu eläytymään tarinaan mukaan! :D
November 2, 2025
Kuuntelin äänikirjana. Erittäin viihdyttävä.
December 23, 2013
Luin kirjan kauan, kauan sitten Taideteollisen korkeakoulun pääsykoetehtäviä varten. Muistan nauraneeni ääneen.
March 28, 2016
Прекрасная смешная книга, Зощенко отлично её перевёл.
January 10, 2017
Веселая книга. Язык изложения замечательно передает неспешный стиль жизни финской глубинки. После прочтения захотелось пересмотреть известный советский фильм.
January 16, 2017
Suurepärane võimalus heita pilk soomlaste psühholoogilistele eripäradele. Meenutab üsnaväga ka eestlast.
Displaying 1 - 30 of 31 reviews