Paula Sankelon runokokoelma on rakkauskirje jäälle. Runojen keskeinen aihe on arktisen alueen luonto. "Katoava jää" kysyy, mikä jatkuu ja mikä lohduttaa, kun napaseutu sulaa. Sankelo kirjoittaa katkoksista, mutta myös jatkuvuudesta ja lohdusta - jää heijastaa sekä valoa että pimeää.
"Longyearbyen on pohjoisin paikkakunta, jossa on ympärivuotista siviiliasutusta. Kun kirjoitan runon, mietin usein, että se saattaa olla sillä hetkellä lähimpänä pohjoisnapaa kirjoitettu runo, ainakin suomen kielellä. Runojeni jääkarhut, mursut, valaat ja jäätiköt ovat lähiluontoani. Ihmisen oleskelu täällä - myös minun - on väkivaltaista ja kuluttavaa. Tämä ristiriita ajaa osaltaan minua kirjoittamaan."
Ihmeellinen teos! Kutkuttavaa, kuinka Sankelon teos ammentaa niin monesta lempiteoksestani, jopa lempikirjastani, Tarjei Vesaasin Jäälinnasta. Lapsi- ja tapaturma -aiheiset runot jäivät itselle etäisiksi, siksi vain neljä tähteä.
Katoava jää on runokokoelma, joka sijoittuu Huippuvuorille. Se on ylistyslaulua ja ihmetystä jään äärellä.
Ensi lukemalta jäin runoista vähän etäälle, mutta kun luen kokoelmaa edes takaisin uudestaan, riemastun. Arki Huippuvuorilla on pimeyttä ja lunta ja jäätä, mutta myös lapsen kanssa elämistä, arkea. Eksoottisuus voi ollakin vain kulissia, kun yrittää pitää hymyn kasvoilla työpaikallaan.
Sankelo leikkii erilaisilla runomitoilla, sanoilla ja sanakirjamuodolla. Jää ei jätä häntä, ei jää jälkeen askeleista. Mutta se hupenee. Ihminen kohtaa luonnon, eikä luonto toivu siitä koskaan.
Lopulta olen aivan jään häikäisemä. Sen lumoissa. Vielä sitä on.
Olipas tämä hieno! Vähän pelkäsin etukäteen, onko tämäkin taas sellainen runokokoelma, josta ei saa oikein mitään irti, jos runojen aihe – tässä tapauksessa jäätikkö ja arktinen luonto – ei ole itselle läheinen. Ei onneksi ollut.
Paula Sankelo asuu Longyearbyenissä Huippuvuorilla. Kirjan kansiliepeessä hän kommentoi asuinpaikan vaikutusta kirjoittamiseensa näin: "Longyearbyen on pohjoisin paikkakunta, jossa on ympärivuotista siviiliasutusta. Kun kirjoitan runon, mietin usein, että se saattaa olla sillä hetkellä lähimpänä pohjoisnapaa kirjoitettu runo, ainakin suomen kielellä. Runojeni jääkarhut, mursut, valaat ja jäätiköt ovat lähiluontoani. Ihmisen oleskelu täällä – myös minun – on väkivaltaista ja kuluttavaa. Tämä ristiriita ajaa osaltaan minua kirjoittamaan."
Kyseinen ristiriita näkyy myös Sankelon runoissa, joissa ihmispuhuja suhtautuu ympäristöönsä kunnioittaen, ikään kuin ulkopuolisen vierailijan roolissa. Runoista kuvastuu myös se, miten samanaikaisesti ihminen on ankaran luonnon armoilla ja luonto taas julman ja itsekkään ihmisen armoilla.
Luin ensin kirjan kokonaisuudessaan läpi ennen kuin rauhoituin, sitten palasin runoihin uudelleen ja luin ne hitaasti, pysähdellen. Perehdyttyäni lopun taustahuomautuksiin, piti lukea runot vielä kolmanteen kertaan ja niihin aukesi taas kerran uusia näkökulmia. Olipa puhutteleva ja lukemisen arvoinen kokoelma, upeaa, että ympäristömuutoksesta voi kertoa myös tällä tavalla. Vaikka runojen ytimessä oli arktinen luonto ja siihen liittyvä uhka, kirjan tunnelma ei ollut lainkaan angstinen, mieleen jäi esim. suorastaan hykerryttävä runo museossa makaavasta Marcelius Olsenista.
Ilmastonmuutos on keskeinen aihe nykykirjallisuudessa ja kun kirja tunnustaa olevansa rakkauskirje jäälle, on selvää, että muuttuvan ilmaston ja ympäristön äärellä ollaan taas. Raikasta näkökulmaa tämä esikoisteos saa siitä, että Paula Sankelo on kirjoittanut sitä paljolti Huippuvuorilla asuessaan.
Esikoiskokoelma on parinkymmenen vuoden työn tulos, mikä osaltaan epäilemättä selittää sen monipuolisuutta. Tässä on nimittäin paljon erilaista ainesta. Enimmäkseen mennään nykyrunoudessa melko tavanomaisin askelmerkein, mutta ilahduin, kun eteen tuli pantoum-muotoinen teksti. Myös perinteistä riimirunoutta löytyy, sujuvasti aseteltuna. Osa teksteistä on pidempiä, osa parin säkeen havaintoja.
Erilaisia lähdemateriaaleja hyödynnetään myös sujuvasti. Niitä ei itse tekstissä lähteistetä, jolloin lukijana voi huomata, että tässä on nyt jotain kiehtovaa kerrostumaa. Tarkemmat selvitykset löytyvät onneksi kirjan lopusta, jossa Sankelo johdattaa lähteilleen.
Katoava jää on komea esikoisteos, joka kartoittaa kylmää pohjoista maailmaa murroksen äärellä omintakeisesta näkökulmasta. Huumoriakin pilkahtelee siellä täällä; vaikea on ainakin olla suhtautumatta huumorilla roudan pastorille aiheuttamaan harmiin: “Herra antoi, Herra otti, routa työntää takaisin”. Kaivosmies Olsenin päätyminen museoalalle huvitti myös.
Katoava jää palkittiin vuoden 2024 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. En vastusta, hyvä valinta! Palkinnon voittaminen ilahdutti varmasti myös kustantajaa, pientä sastamalalaista Wareliaa.
Melkein tarvitaan joku kehonrakentaja tätä lukemaan, kun ei meinaa sivut pysyä auki. Kuitusuunta on mennyt kiusallisesti hyvältä kirjalta väärään suuntaan. Syytetään kustantamoa halpapainamisesta. Mikä on edes Warelia?
Jouduin lukemaan tän vähän hopulla, koska eräpäivä kolkutti, enkä oikein saanut kiinni. Jää ja jään kanssa, jään vierellä, elo kiinnostaa. Tekstissä oli monta kaunista, tuntuvaa, mutta tämä olisi varmasti kaivannut enemmän aikaa, hitautta, selailua, makustelua.