Ai vitsi nyt on kyllä ehdottomia lempiaiheitani: joku joskus harrasti seksiä jonkun muun kuin nykyisen kumppaninsa kanssa, ja tästä revitään draamaa kuin olisi siinä suurenkin rikoksen olisi tehnyt. I feel sad for heteromiehet…
Tavallaan Konstig tekee ajoittain jopa kiinnostavia havaintoja, harmi kun ne tuppaavat peittymään ummehtuneen heteronormatiivisuuden alle.
Tarina kerrotaan neljän päähenkilön näkökulmia vaihdellen. Uskomatonta mutta totta: kaikki nämä 40-vuotiaat hahmot vaikuttavat enemmän tai vähemmän keskenkasvuisilta. Ajatukset supistuvat lähinnä seksiin, vaikka kaikilla on keskenään kymmeniä vuosia pitkä ihmissuhde. Muu ei ilmeisesti siinä ole merkinnyt kuin pissavehkeiden yhteen hinkkaaminen. Uskoisin hormoneita täynnä olevan lukiolaisenkin kirjoittavan syvempiä henkilöhahmoja.
Naiset typistetään ulkonäköönsä. Pehmeäpiirteisempi on tietenkin syvällisempi, mutta häntä ei siis tee mieli nusaista. Meikkaava ja bodaava nainen on tyhjäpää, jota jokainen ohikulkeva mies himoitsee. Konstig ilmeisesti havahtuu vähän, että ei 2020-luvulla voi näin bimboa tyyppiä kirjoittaa, joten hahmon ohuutta koetetaan syventää traagisella elämäntarinalla. Ah, miten seksikäs hän onkaan, kun hän avautuu! Mutta ei liikaa, koska hysteerisesti itkenyt naama ei ole viehättävä eikä vehje nouse enää pystyyn :((((
Ja se seksi sitten… Jos päättää kirjoittaa koko romaanin pimpsan ja pippelin ympärille, pienin palvelus lukijalle olisi edes kirjoittaa kunnon runkkumatskua. Hyvästä eroottisesta tarinoinnista tälle ehkä olisi voinut irrota (pun intended) toinenkin tähti, mutta ei. Kun siihen nussimiseen sitten päästään, teksti alkaa ujostella. Seksistä ei muutenkaan puhuta aina kunnolla suoraan vaan ihme kiertoilmaisujen kautta suoraa lukijaa puhutellen: ”kyllähän te tiedätte, röhröh”. Tästä tulee sellainen olo kuin limainen setämies iskisi silmää suuntaani. Se ei varsinaisesti ole tunne, jonka romaanin toivoisi jättävän. Hävettää, että käytin tähän aikaani.