What do you think?
Rate this book
Ainoa kotini
Kuka on elämäsi tärkein ihminen?
Ainoa kotini on rohkea romaani naisen halusta nähdä itsensä kokonaisena.
"Tässä puhuu nainen, joka 50-vuotiaana uskalsi ensimmäistä kertaa veteen. Pinnan alle."
Kun lapset lähtevät kotoa, päähenkilö haluaa sukeltaa syvälle menneisiin vuosiin. Hän haluaa ymmärtää, miten monta elämää hän on oikeastaan elänyt pysähtymättä miettimään, kenen silmin hän on itseään aina katsonut, keitä kaivannut rinnalle ja mitä vielä on edessä. Alkaa armoton matka lapsuudenkotiin, omaan perheeseen ja omaan kehoon. Kirjoittaminen antaa voimia ravistella elettyä elämää, ympärillä olevia ja omaa itseään.
Hanna Brotheruksen esikoisromaani luotaa naisen elämänvaiheita kaunistelematta ja samastuttavasti. Teos käsittelee lapsuutta ja äitiyttä, perhe- ja parisuhteita, sukupolvelta toiselle siirtyviä suruja ja ylitsevuotavaa rakkautta. Ja sitä kun rakkaus ei riitä ja kun ei riitä itselleen. Kaikenkattavaa on elämisen vimma ja keskeneräisyyden hyväksyminen.
Ainoa kotini on rohkea romaani naisen halusta nähdä itsensä kokonaisena.
"Tässä puhuu nainen, joka 50-vuotiaana uskalsi ensimmäistä kertaa veteen. Pinnan alle."
Kun lapset lähtevät kotoa, päähenkilö haluaa sukeltaa syvälle menneisiin vuosiin. Hän haluaa ymmärtää, miten monta elämää hän on oikeastaan elänyt pysähtymättä miettimään, kenen silmin hän on itseään aina katsonut, keitä kaivannut rinnalle ja mitä vielä on edessä. Alkaa armoton matka lapsuudenkotiin, omaan perheeseen ja omaan kehoon. Kirjoittaminen antaa voimia ravistella elettyä elämää, ympärillä olevia ja omaa itseään.
Hanna Brotheruksen esikoisromaani luotaa naisen elämänvaiheita kaunistelematta ja samastuttavasti. Teos käsittelee lapsuutta ja äitiyttä, perhe- ja parisuhteita, sukupolvelta toiselle siirtyviä suruja ja ylitsevuotavaa rakkautta. Ja sitä kun rakkaus ei riitä ja kun ei riitä itselleen. Kaikenkattavaa on elämisen vimma ja keskeneräisyyden hyväksyminen.
331 pages, Paperback
First published March 1, 2021
45 people are currently reading
692 people want to read
About the author
Hanna Brotherus
3 books14 followersHanna Brotherus (o.s. Saloheimo) on koreografi, ohjaaja, tanssitaiteilija ja kirjailija.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 145 reviews
May 12, 2021
Tässä oli jotain liian henkilökohtaista, ei sellaista mistä tulisi tirkistelyolo vaan pikemminkin sellaista lievää myötähäpeää, kun joku avautuu hieman liikaa väärässä paikassa.
Pidän autofiktiosta (joskin tämä ei nyt taida suoraan siihen mennä, kun autofiktiossa todellisuuden raja yleensä himmenee, tässä kirjassa pointtina sen sijaan tuntuu olevan juuri raaka rehellisyys), tuotan sitä itsekin ja siis lempiasiahan ihmiselle yleensä on kirjoittaa ja puhua itsestään. Liian henkilökohtainen ei kuitenkaan ole kovinkaan kiinnostavaa ulkopuolisille, ja itse koin tämän menevän juuri siihen kategoriaan. Brotherus pohti kaikkea minusta lähtöisin. Jopa kirje syöpään kuolevalle siskolle kertoi, että mitä minä ajattelin, mitä minä tunsin, miten minä sinut näen.
Brotherus ei mielestäni myöskään kirjoita kovinkaan kiinnostavasti, en nähnyt siinäkään mitään suurempia ansioita. Ei, tämä ei nyt ollut minun kirjani, vaikka äitiyden, vanhemmuuden ja oman virheellisyyden käsittely sinällään mielenkiintoista onkin — silloin kun se tehdään niin, että muutkin voi siihen samastua kuin vain kirjoittaja itse.
Pidän autofiktiosta (joskin tämä ei nyt taida suoraan siihen mennä, kun autofiktiossa todellisuuden raja yleensä himmenee, tässä kirjassa pointtina sen sijaan tuntuu olevan juuri raaka rehellisyys), tuotan sitä itsekin ja siis lempiasiahan ihmiselle yleensä on kirjoittaa ja puhua itsestään. Liian henkilökohtainen ei kuitenkaan ole kovinkaan kiinnostavaa ulkopuolisille, ja itse koin tämän menevän juuri siihen kategoriaan. Brotherus pohti kaikkea minusta lähtöisin. Jopa kirje syöpään kuolevalle siskolle kertoi, että mitä minä ajattelin, mitä minä tunsin, miten minä sinut näen.
Brotherus ei mielestäni myöskään kirjoita kovinkaan kiinnostavasti, en nähnyt siinäkään mitään suurempia ansioita. Ei, tämä ei nyt ollut minun kirjani, vaikka äitiyden, vanhemmuuden ja oman virheellisyyden käsittely sinällään mielenkiintoista onkin — silloin kun se tehdään niin, että muutkin voi siihen samastua kuin vain kirjoittaja itse.
April 12, 2021
Rakastin kirjan rehellisyyttä ja avoimuutta erityisesti liittyen äitisuhteeseen, äitinä olemiseen ja omassa kehossa olemiseen. Olisin toivonut tiivistämistä erityisesti keskivaiheille, siinä jänne jotenkin katkesi - kunnes sitten taas loppu vei mukanaan. KOvasti mietin onko lasten suostumus kirjalle saatu etukäteen - heidän henkilökohtaisia asioitaan leviteltiin kuitenkin melko lailla.
Mietin myös kovasti syömishäiriöiden sisäistä hierarkiaa. Vaikka kirjailija onkin rehellinen, lopulta, omasta oireilustaan, mietin että se on loppujen lopuksi "helppoa" - hänen oireilunsa on sitä kurinalaista hoikkuuteen ja muutenkin loputtomaan suorittamiseen pyrkivää ja siinä erinomaisesti onnistuvaa, jota meiltä yleisesti odotetaan ja joka katsotaan "onnistumiseksi" elämässä: kaikki on järjestyksessä, siistiä, silitettyä, jumpattua, kaunista, hoikkaa, muhkuratonta, niukkaa. Jopa syömislistoja on kuvattu, enkä ole itsekään niin turvassa ettenkö olisi ottanut ylös ohjetta joka mielessäni kääntyi otsikoiduksi: "näin saat Hanna B:n kauniin kehon". Eli oliko tässä kuitenkin sellaista tahatonta pro-ana -kampanjointia? Ainakaan en kokenut että tässä puhuu ihminen joka on täysin parantunut, vaan joku, jolla on prosessi kesken ja paljon paljon selityksiä oireilulleen.
Mietin myös kovasti syömishäiriöiden sisäistä hierarkiaa. Vaikka kirjailija onkin rehellinen, lopulta, omasta oireilustaan, mietin että se on loppujen lopuksi "helppoa" - hänen oireilunsa on sitä kurinalaista hoikkuuteen ja muutenkin loputtomaan suorittamiseen pyrkivää ja siinä erinomaisesti onnistuvaa, jota meiltä yleisesti odotetaan ja joka katsotaan "onnistumiseksi" elämässä: kaikki on järjestyksessä, siistiä, silitettyä, jumpattua, kaunista, hoikkaa, muhkuratonta, niukkaa. Jopa syömislistoja on kuvattu, enkä ole itsekään niin turvassa ettenkö olisi ottanut ylös ohjetta joka mielessäni kääntyi otsikoiduksi: "näin saat Hanna B:n kauniin kehon". Eli oliko tässä kuitenkin sellaista tahatonta pro-ana -kampanjointia? Ainakaan en kokenut että tässä puhuu ihminen joka on täysin parantunut, vaan joku, jolla on prosessi kesken ja paljon paljon selityksiä oireilulleen.
April 8, 2021
Harvoin olen lukenut/kuunnellut mitään näin avointa. Paikoin se jopa kiusaannutti ja hirvitti, mitä sen lapset tai äiti ajattelee tästä. Nämä kiusaantumisen ja hirvityksen kohdat olivatkin sitten niitä, joiden äärelle piti pysähtyä: mikä ja miksi mua ahdisti Brotheruksen havainnossa tai kokemuksessa. Opin paljon omista rajoistani, mikä on melko poikkeuksellinen lahja kirjalta. Sain myös itseni kiinni normeista, mistä minä tiedän, tuntuuko äidin tai tyttären avautuminen perheessä miltään, perheet on erilaisia.
Brotheruksen kieli on todella voimallista. Välillä se voima synnyttää upeaa ja tuoretta tekstiä, paikoin meni myös toiseen suuntaan.
Kokonaisuudessaan kirja, joka kaikkien ehkä kannattaisi lukea, olipa sen sisällöstä mitä mieltä tahansa.
Brotheruksen kieli on todella voimallista. Välillä se voima synnyttää upeaa ja tuoretta tekstiä, paikoin meni myös toiseen suuntaan.
Kokonaisuudessaan kirja, joka kaikkien ehkä kannattaisi lukea, olipa sen sisällöstä mitä mieltä tahansa.
May 21, 2021
2,5 tähteä? En tiedä mitä lopulta ajattelisin tästä. Todella rehellisen tuntuista tekstiä, suorastaan piinaavaa ajoittain. Hetkittäin kirja tempasi mukaansa ja sitten joka ajatuksen ja tunteen kirjaus olikin uuvuttavaa ja pohdin useasti kirjan kesken jättämistä. Luin kuitenkin loppuun, vaikka hyvin ulkopuolinen olo tästä täysin oman navan ympärillä pyörimisestä tulikin.
July 23, 2024
Schmerzhaftester Roman, den ich seit Langem gelesen habe 4,5/5 ⭐️❤️🩹
TW/CN: Es2störung (sehr explizite Darstellung), Dr0gensucht, T0d
Während einer Reise nach Paris blickt Hanna auf ihr Leben zurück. Sie möchte endlich Frieden, Heilung finden & beschließt, ihre Geschichte aufzuschreiben. »Für andere Leute wäre es ein netter Frühlingstrip nach Frankreich, eine willkommene Auszeit. Nicht für mich. Ich bin nicht hier, um zu entkommen. Ich bin hier, um meine Flucht zu beenden.« S.13
Auf ehrliche & einfühlsame Weise erzählt sie von ihrer schwierigen Kindheit, der strengen & kalten Mutter, der Essstörung ihrer Schwester, erzählt von ihren eigenen Kindern & Mutterschaft, der gescheiterten Ehe & wie sie Erfüllung im Tanz gefunden hat. Doch es ist kein Schwelgen in Erinnerungen, sondern ein schmerzhaftes Erkennen, Begreifen, sich Eingestehen & Vergeben. Denn Hannas Verhältnis zu ihrem eigenen Körper ist zwanghaft. Ihr Leben geprägt von Kontrollsucht, Scham & Schuldgefühlen.
»Ich bin mit dem Glauben aufgewachsen, dass ich ertrinke, wenn ich meinen Körper nicht kontrolliere.« S. 386
Erst als ihre eigene Tochter an einer Essstörung erkrankt, wird Hanna ein Spiegel vorgehalten. Sie begreift den internalisierten Hass & den vererbten Schmerz, die sich seit Generationen durch ihre Familie fressen, die sie selbst krank machen & nun auch ihre Tochter.
Ich liebe die feinfühlige, poetische Sprache dieses Romans. Selten unterstriche so viele Passagen & eskaliere mit Post-its. All der Schmerz, die Intimität & erschütternde Ehrlichkeit gingen mir unglaublich nahe. Sicherlich auch aufgrund eigener Erlebnisse. Nur die Kapitel über Hannas Mutterschaft & -Identität fand ich stellenweise etwas wässrig & leicht pauschalisierend erzählt. Das hat meine Begeisterung aber nur kurzzeitig gedämpft. Das versöhnliche Ende ging dafür noch mal direkt ins Herz & sorgte nach all der Schwere für ein bisschen Seelenfrieden zum Schluss. Für mich ein ganz besonderer, aber auch aufwühlender Roman. Aufgrund der TW/CN möchte ich ihn nur eingeschränkt empfehlen – pls take care of yourselves ❤️🩹
Aus dem Finnischen von Elina Kritzokat.
TW/CN: Es2störung (sehr explizite Darstellung), Dr0gensucht, T0d
Während einer Reise nach Paris blickt Hanna auf ihr Leben zurück. Sie möchte endlich Frieden, Heilung finden & beschließt, ihre Geschichte aufzuschreiben. »Für andere Leute wäre es ein netter Frühlingstrip nach Frankreich, eine willkommene Auszeit. Nicht für mich. Ich bin nicht hier, um zu entkommen. Ich bin hier, um meine Flucht zu beenden.« S.13
Auf ehrliche & einfühlsame Weise erzählt sie von ihrer schwierigen Kindheit, der strengen & kalten Mutter, der Essstörung ihrer Schwester, erzählt von ihren eigenen Kindern & Mutterschaft, der gescheiterten Ehe & wie sie Erfüllung im Tanz gefunden hat. Doch es ist kein Schwelgen in Erinnerungen, sondern ein schmerzhaftes Erkennen, Begreifen, sich Eingestehen & Vergeben. Denn Hannas Verhältnis zu ihrem eigenen Körper ist zwanghaft. Ihr Leben geprägt von Kontrollsucht, Scham & Schuldgefühlen.
»Ich bin mit dem Glauben aufgewachsen, dass ich ertrinke, wenn ich meinen Körper nicht kontrolliere.« S. 386
Erst als ihre eigene Tochter an einer Essstörung erkrankt, wird Hanna ein Spiegel vorgehalten. Sie begreift den internalisierten Hass & den vererbten Schmerz, die sich seit Generationen durch ihre Familie fressen, die sie selbst krank machen & nun auch ihre Tochter.
Ich liebe die feinfühlige, poetische Sprache dieses Romans. Selten unterstriche so viele Passagen & eskaliere mit Post-its. All der Schmerz, die Intimität & erschütternde Ehrlichkeit gingen mir unglaublich nahe. Sicherlich auch aufgrund eigener Erlebnisse. Nur die Kapitel über Hannas Mutterschaft & -Identität fand ich stellenweise etwas wässrig & leicht pauschalisierend erzählt. Das hat meine Begeisterung aber nur kurzzeitig gedämpft. Das versöhnliche Ende ging dafür noch mal direkt ins Herz & sorgte nach all der Schwere für ein bisschen Seelenfrieden zum Schluss. Für mich ein ganz besonderer, aber auch aufwühlender Roman. Aufgrund der TW/CN möchte ich ihn nur eingeschränkt empfehlen – pls take care of yourselves ❤️🩹
Aus dem Finnischen von Elina Kritzokat.
May 15, 2022
Piti ihan odotella muutama päivä sen jälkeen, kun sain kirjan luettua, ettei ihan kamalan kärkkäästi tule kirjoitettua. Tämä nyt kuitenkin oli itselleni ns. autofiktiota pahimmillaan. Kirja, jossa kerrotaan lähipiirin elämästä täysin tunnistettavasti, hyvin epäselväksi jää, mikä oikeastaan on fiktiota, ja jonka lukemisen jälkeen päällimmäinen tunne on se, ettei kirjaa olisi pitänyt julkaista, koska se on enneminkin kirjoittajansa terapiaa kuin mitään muuta.
Brotherus on, niin kuin kai kaikki viisikymppiset, siinä elämänvaiheessa jossa pystyy reflektoimaan menemisiään ja tulemisiaan useamman sukupolven yli ja alkaa myös hahmottaa oman maallisen aikansa rajallisuuden. Kirjoittajan pohdinnoista saavatkin osansa niin lapsuudenperhe kuin itsekin perustettu. Pääosassa tuntuu kuitenkin olevan kirjoittajan hakema vastuuvapautus, ikään kuin sen oikeutus, että kaikkia ikäviä asioita on tapahtunut vaikka hän kuinka.
Teksti on sinänsä aivan sujuvaa ja helppolukuistakin, joskin päiväkirjamerkinnät Pariisista (se kirjan fiktio-osuus?) jäävät irrallisiksi. Silti mielestäni tämä versio olisi pitänyt jättää pöytälaatikkoon ja tyydyttää julkaisemisen tarve vaikkapa tästä tekstimassasta myöhemmin muotoutuneella fiktiofiktiolla.
Brotherus on, niin kuin kai kaikki viisikymppiset, siinä elämänvaiheessa jossa pystyy reflektoimaan menemisiään ja tulemisiaan useamman sukupolven yli ja alkaa myös hahmottaa oman maallisen aikansa rajallisuuden. Kirjoittajan pohdinnoista saavatkin osansa niin lapsuudenperhe kuin itsekin perustettu. Pääosassa tuntuu kuitenkin olevan kirjoittajan hakema vastuuvapautus, ikään kuin sen oikeutus, että kaikkia ikäviä asioita on tapahtunut vaikka hän kuinka.
Teksti on sinänsä aivan sujuvaa ja helppolukuistakin, joskin päiväkirjamerkinnät Pariisista (se kirjan fiktio-osuus?) jäävät irrallisiksi. Silti mielestäni tämä versio olisi pitänyt jättää pöytälaatikkoon ja tyydyttää julkaisemisen tarve vaikkapa tästä tekstimassasta myöhemmin muotoutuneella fiktiofiktiolla.
April 27, 2021
Kirja alkoi todella vetävästi ja kiinnostavasti ja kieli on hyvää ja kaunista. Kirjan alun perusteella olin todella ihastunut ja vaikuttunut. Pohdin, että tässäpä viiden tähden kirja, rehellinen keski-ikäisen naisen elämän analyysi. Noin puolivälin jälkeen kirjan ote hajosi ja tuntui, kuin lukisi loputonta terapiaistuntoa, jossa ajatus harhailee assosiaatiosta toiseen. Jotenkin ahdisti myös se, miten avoimesti Brotherus kertoi lastensa asiat. En voinut olla miettimättä, miten äidin tilitys vaikuttaa herkkiin nuoriin ihmisiin. Valitettavasti lopulta kirja tuntui vain terapiamielessä kirjoitetuksi, romaanina se jäi keskeneräiseksi raakileeksi. Silti siinä oli paljon kiinnostavaa, koskettavaa ja samaistuttavaa.
May 20, 2021
Hämmentävä. Motiivia tällaiseen tunnustukselliseen minän kasvutarinaan jäin pohtimaan.
Read
June 13, 2021Ainoa kotini on 2020-luvun tunnustuskirjallisuutta. Aluksi mietin, millä perusteella tämä on romaani, eikä muistelma/omaelämäkerta, eli viekö kerronta kohti jotain käännettä, loppupistettä, ja kyllähän se vei ja romaanimainen kaari muodostui. Oman elämän tärkeimpien ja dramaattisimpien kohtausten luettelu alkupuolella sai ainakin kuunneltuna aikaan sellaisen olon, ettei erityisempää rakennetta ole (ja tähän kirjoittaja viittaa itsekin), mutta loppupuoli nivoo kerrottua yhteen. Ruumis, sen rajat ja kertojan suhde siihen toimii kirjan kannattelevana teemana. Kuunneltuani teosta jonkin matkaa halusin lähteä salille tunnustelemaan oman ruumiini liikkuvuutta, voimaa ja rajoja (loppupuolella tämä halu kyllä muuten asettui vähän ongelmalliseen valoon). Tunnustuksia perheeseen liittyen en kauheasti hätkähtänyt, moni kyllä on, en tiedä olenko jo todella paatunut tässä asiassa. Kirkas ja paljas teos.
August 22, 2021
Hanna Brotherus, Ainoa kotini (Wsoy, 2021) e- ja äänikirja/ s. 331
Hanna Brotheruksen Ainoa kotini on autofiktiota, ja niinpä kirjan päähenkilö on kirjoittaja itse. Hän on ammatiltaan tanssija, ohjaaja ja koreografi, mutta hän on lisäksi myös tytär, äiti, puoliso ja vasta rakastunut itseään etsivä hieman yli viisikymppinen nainen. Brotherus käy kirjassaan läpi ennen kaikkea äitiyttä, mutta pohtii paljon myös suhdetta omaan kehoonsa, ainoaan kotiinsa.
Brotheruksen äitisuhde on ollut aina varsin kylmä, ja syynä lienee edellisiltä sukupolvilta perityt tavat ja taakat. Brotheruksen äitiä ei ole rakastettu, vaan hän on ollut paleleva tulitikkutyttö. Niinpä äidillä ei ole mallia, miten rakastaa omia lapsiaan, eikä hän kunnolla kykene siihen. Lapset hakevat hyväksyntää eri tavoin. Kun pikkusisko sairastuu anoreksiaan, isosisko Hannan on oltava helppo ja pärjättävä omillaan. Pikkuveli taas elää omaa yksinäistä elämäänsä, mutta kun viikatemies tulee kylään, sisarukset hakevat turvaa toisistaan.
Ongelmitta ei suju Brotheruksen oma äitiyskään. Hän tulee äidiksi nuorena ja saa varsin perätysten neljä lasta, kolme poikaa ja yhden tytön. Brotherus rakastaa lapsiaan mutta sortuu monen nykyäidin tavoin suorittamaan äitiyttäkin. Hän silittää lasten alusvaatteetkin, on mukana vanhempainneuvostoissa, kokkaa terveysruokaa jne. Hän on myös äiti, joka leikkii ja hulluttelee lastensa kanssa, samaan tapaan kuin Brotheruksen isä. Aikoinaan hän ei antanut armoa ei itselleen. "Jos nyt kirjoittaisin kirjeen nuorelle itselleni, lisäisin mukaan muistilapun siitä, kuinka omia lapsia kohdellaan: anna heidän katsoa lastenohjelmia, päästä heidät normaaliin päiväkotiin, älä syyllistä heitä, puhu heille kunnioittaen, luota tenttaamisen sijaan, opeta heille lepäämisen ja joutenolon salaisuus, elä omaa elämääsi naisena, vaikka oletkin äiti."
Brotheruksen perheen lapsista koulunkäynti sujuu ongelmitta vain kuopuksella. Niinpä Wilma laulaa ja kuraattorin kanslia tulee tuttuakin tutummaksi. Oma jaksaminen on lujilla, mutta ongelmat vain pahenevat. Tulee avioero ja yksi lapsista katoaa. Tämä on huumeriippuvainen ja on ottanut hatkat laitoksesta. Kuopus taas alkaa pikkusiskon tavoin näännyttää itseään ja joutuu sairaalahoitoon. "Kävelen läpi päiväsalin, jossa istuu kymmenkunta nuorta naista. He eivät kommunikoi keskenään ja vain osa heistä nostaa katseensa ja vilkaisee minuun. He näyttävät palelevilta ja kerrospukeutuneilta. Vetäytyneen ja rajusti laihan olemuksensa lisäksi heitä yhdistävät verkkaiset liikkeet."
Brotherus on kiitollinen verorahoilla kustannettavista hoidoista, mutta ennen niiden saamista hän, kuten aivan liian moni muukin, joutuu leijonaäidin tavoin taistelemaan. Syömishäiriöitä Brotherus pitää yhtenä vaikeimmista sairauksista, päihderiippuvuuden ja masennuksen lisäksi – ja kaikki näitä sairauksia sairastetaan tai on ssirastettu Brotheruksen perheessä.
Brotherus käy läpi elämäänsä hyvin avoimesti ja yksityiskohtaisesti. Välillä tuli jopa tunne, että tätä en olisi tahtonut tietää. Kuitenkin ahmin kirjan yhdessä päivässä ja monin paikoin ihailin kirjan kieltä.
Lopussa Brotherus on rehellinen itselleen ja näkee uusin silmin niin itsensä kuin äitinsä ja tyttärensä. "Kasvoin ruukussa väärinpäin. Siipeni kasvoivat maan alle. Tukehduin ahkeruuden ihannointiin, kunnollisiuden perikuvaan, jossa en koskaan tullut todeksi. Olin ulospäin kuollut puu. Mullan alla, kitalakeni katossa harjoittelin hätäpoistumista katastrofien varalle. Tiesin aina ettei loppu olisi kaunista näin."
Koska Brotherus uskaltaa kiskoa juurakon irti ja katsoa eteensä avoimin silmin, uskon lopun olevan kaunis. Luin juuri aiemmin Nousiaisen Pintaremontin, ja vaikka teokset ovat tyyliltään hyvin erilaiset, niissä on yllättävän paljon samaa. Välillä minun piti esimerkiksi miettiä, kenen isä nyt onkaan poliisi ja kenen lakimies.
Selvää kuitenkin on, että asiat, jotka kielletään ja joista vaietaan, saastuttavat ilmapiirin ja sairastuttavat. Lukemistani kirjoista parhaiten aihetta on käsitelty Schulmanin Polta nämä kirjeet -kirjassa. Brothereuksen Ainoa kotini saattaapi tulla perässä hyvänä kakkosena.
Helmet 2021: 1, 4, 6, 15, 23, 26, 28, 29, 33, 34, 39, 43, 45, 46, 47/48 (Pintaremontti) ja 49
Muuta:
Brotherus kertoo kaikkien töidensä kertovan jollain tavalla surusta, ja myös kirjassa suru on esillä eri tavoin ja moneen kertaan. Esimerkiksi näitä lauseita jäin makustelemaan:
"Minä söin suruuni, sinä olit syömättä, surusta."//
"Koen kasvaneeni surun sylissä. Kun suru on lokeroitunut kaikkialle kehoon, sitä ei saa sieltä pois. Pahalaatuinen juurakko ei parane lääkkeillä, kevennyksillä eikä näkökulman vaihdoksella." //
"Kaikessa hiljaisuudessa suru kulki pihamme poikki. Se valui puroina ihmisestä toiseen ja veti perässään rapistunutta kaarnalaivaa. Suru sirottele arkeeni mausteen, josta opin pitämään. Tiputti suoneeni ainetta, jonka vaikutuksen tunsin mutta lopullista tehoa en." //
"Suru murensi kiveä rintakehässäni."
Hanna Brotheruksen Ainoa kotini on autofiktiota, ja niinpä kirjan päähenkilö on kirjoittaja itse. Hän on ammatiltaan tanssija, ohjaaja ja koreografi, mutta hän on lisäksi myös tytär, äiti, puoliso ja vasta rakastunut itseään etsivä hieman yli viisikymppinen nainen. Brotherus käy kirjassaan läpi ennen kaikkea äitiyttä, mutta pohtii paljon myös suhdetta omaan kehoonsa, ainoaan kotiinsa.
Brotheruksen äitisuhde on ollut aina varsin kylmä, ja syynä lienee edellisiltä sukupolvilta perityt tavat ja taakat. Brotheruksen äitiä ei ole rakastettu, vaan hän on ollut paleleva tulitikkutyttö. Niinpä äidillä ei ole mallia, miten rakastaa omia lapsiaan, eikä hän kunnolla kykene siihen. Lapset hakevat hyväksyntää eri tavoin. Kun pikkusisko sairastuu anoreksiaan, isosisko Hannan on oltava helppo ja pärjättävä omillaan. Pikkuveli taas elää omaa yksinäistä elämäänsä, mutta kun viikatemies tulee kylään, sisarukset hakevat turvaa toisistaan.
Ongelmitta ei suju Brotheruksen oma äitiyskään. Hän tulee äidiksi nuorena ja saa varsin perätysten neljä lasta, kolme poikaa ja yhden tytön. Brotherus rakastaa lapsiaan mutta sortuu monen nykyäidin tavoin suorittamaan äitiyttäkin. Hän silittää lasten alusvaatteetkin, on mukana vanhempainneuvostoissa, kokkaa terveysruokaa jne. Hän on myös äiti, joka leikkii ja hulluttelee lastensa kanssa, samaan tapaan kuin Brotheruksen isä. Aikoinaan hän ei antanut armoa ei itselleen. "Jos nyt kirjoittaisin kirjeen nuorelle itselleni, lisäisin mukaan muistilapun siitä, kuinka omia lapsia kohdellaan: anna heidän katsoa lastenohjelmia, päästä heidät normaaliin päiväkotiin, älä syyllistä heitä, puhu heille kunnioittaen, luota tenttaamisen sijaan, opeta heille lepäämisen ja joutenolon salaisuus, elä omaa elämääsi naisena, vaikka oletkin äiti."
Brotheruksen perheen lapsista koulunkäynti sujuu ongelmitta vain kuopuksella. Niinpä Wilma laulaa ja kuraattorin kanslia tulee tuttuakin tutummaksi. Oma jaksaminen on lujilla, mutta ongelmat vain pahenevat. Tulee avioero ja yksi lapsista katoaa. Tämä on huumeriippuvainen ja on ottanut hatkat laitoksesta. Kuopus taas alkaa pikkusiskon tavoin näännyttää itseään ja joutuu sairaalahoitoon. "Kävelen läpi päiväsalin, jossa istuu kymmenkunta nuorta naista. He eivät kommunikoi keskenään ja vain osa heistä nostaa katseensa ja vilkaisee minuun. He näyttävät palelevilta ja kerrospukeutuneilta. Vetäytyneen ja rajusti laihan olemuksensa lisäksi heitä yhdistävät verkkaiset liikkeet."
Brotherus on kiitollinen verorahoilla kustannettavista hoidoista, mutta ennen niiden saamista hän, kuten aivan liian moni muukin, joutuu leijonaäidin tavoin taistelemaan. Syömishäiriöitä Brotherus pitää yhtenä vaikeimmista sairauksista, päihderiippuvuuden ja masennuksen lisäksi – ja kaikki näitä sairauksia sairastetaan tai on ssirastettu Brotheruksen perheessä.
Brotherus käy läpi elämäänsä hyvin avoimesti ja yksityiskohtaisesti. Välillä tuli jopa tunne, että tätä en olisi tahtonut tietää. Kuitenkin ahmin kirjan yhdessä päivässä ja monin paikoin ihailin kirjan kieltä.
Lopussa Brotherus on rehellinen itselleen ja näkee uusin silmin niin itsensä kuin äitinsä ja tyttärensä. "Kasvoin ruukussa väärinpäin. Siipeni kasvoivat maan alle. Tukehduin ahkeruuden ihannointiin, kunnollisiuden perikuvaan, jossa en koskaan tullut todeksi. Olin ulospäin kuollut puu. Mullan alla, kitalakeni katossa harjoittelin hätäpoistumista katastrofien varalle. Tiesin aina ettei loppu olisi kaunista näin."
Koska Brotherus uskaltaa kiskoa juurakon irti ja katsoa eteensä avoimin silmin, uskon lopun olevan kaunis. Luin juuri aiemmin Nousiaisen Pintaremontin, ja vaikka teokset ovat tyyliltään hyvin erilaiset, niissä on yllättävän paljon samaa. Välillä minun piti esimerkiksi miettiä, kenen isä nyt onkaan poliisi ja kenen lakimies.
Selvää kuitenkin on, että asiat, jotka kielletään ja joista vaietaan, saastuttavat ilmapiirin ja sairastuttavat. Lukemistani kirjoista parhaiten aihetta on käsitelty Schulmanin Polta nämä kirjeet -kirjassa. Brothereuksen Ainoa kotini saattaapi tulla perässä hyvänä kakkosena.
Helmet 2021: 1, 4, 6, 15, 23, 26, 28, 29, 33, 34, 39, 43, 45, 46, 47/48 (Pintaremontti) ja 49
Muuta:
Brotherus kertoo kaikkien töidensä kertovan jollain tavalla surusta, ja myös kirjassa suru on esillä eri tavoin ja moneen kertaan. Esimerkiksi näitä lauseita jäin makustelemaan:
"Minä söin suruuni, sinä olit syömättä, surusta."//
"Koen kasvaneeni surun sylissä. Kun suru on lokeroitunut kaikkialle kehoon, sitä ei saa sieltä pois. Pahalaatuinen juurakko ei parane lääkkeillä, kevennyksillä eikä näkökulman vaihdoksella." //
"Kaikessa hiljaisuudessa suru kulki pihamme poikki. Se valui puroina ihmisestä toiseen ja veti perässään rapistunutta kaarnalaivaa. Suru sirottele arkeeni mausteen, josta opin pitämään. Tiputti suoneeni ainetta, jonka vaikutuksen tunsin mutta lopullista tehoa en." //
"Suru murensi kiveä rintakehässäni."
July 11, 2021
Hanna Brotheruksen esikoisteos on hyvin avoin kuvaus hänen elämästään ja siitä, miten hän on päätynyt siihen missä nyt on. Teos on sekoitus fiktiota ja omaelämäkertaa, joten kirjoittajaa tuntematta on vaikea sanoa milloin liikutaan todellisuuden ja milloin tarun puolella. Ainoa kotini ravistelee kaikki kaapit tyhjiksi luurangoista niin lapsuuden perheen kuin omien lastenkin kohdalla. En tiedä, miten itse suhtautuisin siihen, että joku läheisistäni kirjoittaisi vastaavan teoksen ja sisällyttäisi siihen minun tekemisiäni ja sanomisiani yhtä suoraan ja yksityiskohtaisesti.
Olen itse kasvanut kovin erilaisessa perheessä, olen persoonaltani erilainen kuin Brotherus ja olen erilaisessa elämäntilanteessakin (en esimerkiksi ole äiti), joten en kokenut järisyttäviä samaistumisen hetkiä. Sain kuitenkin ajoittain ajatuksista kiinni ja löysin kosketuspintaa, kuten esimerkiksi tästä:
Olen itse kasvanut kovin erilaisessa perheessä, olen persoonaltani erilainen kuin Brotherus ja olen erilaisessa elämäntilanteessakin (en esimerkiksi ole äiti), joten en kokenut järisyttäviä samaistumisen hetkiä. Sain kuitenkin ajoittain ajatuksista kiinni ja löysin kosketuspintaa, kuten esimerkiksi tästä:
Kestän huonosti hänen tarvettaan ratkaista asiat.
Minulle riittää ymmärtäminen.
May 18, 2021
Rehellinen, koruton, selittelemätön, syvä, pyyteetön elämän ja persoonan kuvaus. Erityisesti syömishäiriön kuvaus meni ihon alle ja kyynelkanaviin. Jäin silti pohtimaan, onko kirjoittaja ihailtavan rohkea vai vaivaannuttavan häikäilemätön äärimmäisessä avoimuudessaan erityisesti perheenjäsenten asioiden suhteen. Motiivia tällaiselle raakarehellisyydelle jäin miettimään.
May 9, 2024
Meie keha, me ainus kodu; pere, oks, millel kasvame, mis kasvab meie sees ja meist läbi. "Niikaua kui vaatan perepilti kaugemalt, paistavad teised inimesed nimede ja tiitlitena. Lähemale tulles näen, et igaüks on kellegi tütar või poeg. Vaatan neid ja iseennast kui linnuparve. Mina ei istu oksal, vaid oks on minu sees, selle ümber mu liha ja veri." (lk 22)
Vaimustav. Raputav. Tuttav. Tundmatu. Raamat, millest kirjutamiseks justkui peaks kohe laskuma (liigsetesse?) paljastustesse(?), rääkima omaenese ainsast kodust.
Tuttav: kaks korda oma senises elus olen seisnud kitsal rajal kaljuserval ja tõdenud, et kui ma sellel rajal ei püsi, pälvin ilmselt toitumishäire autu tiitli. Et mu suhe söögiga on ebakindlal pinnasel ja stressi- ning ärevusküllased ajad löövad selle uppi. Minu lahendus on pigem Hanna Brotheruse minajutustaja moodi, kuigi vastupidises suunas: Reeglid, millest kõrvalekaldumine ajab mu paanikasse (ma pean sööma sooja õhtusööki, või ma suren)(tegelikkuses olen endiselt elus, aga hirm on suurem kui ma ise, hirm kaljuserva ees, hirm, et kui ma sellest köiest kahe käega pigistades kinni ei hoia, kaon üle serva alla ja lained löövad mu pea kohal kokku)(olen pidanud andma endale ultimaatumeid ja kuigi olen need välja kandnud, kuigi iga korraga kasvab usk, et järgmisel tulen samuti toime, kardan ma nagu löödud loom, et see hetk saabub uuesti. see siis, kallid sõbrad, on miks ma käin igal pool omaenda söögiga. ma ei taha vaadata pimedusse, kust vaatab vastu hirmunud looma pilk). See raamat veidi sundis öhe vaatama, tahaks talle uuesti selja keerata, aga hetkeks ei lase, mõtted tuleb lõpuni mõelda, või nad jäävad närima, nad on näljased kaaslased.
Tuttav: perekonnad kannavad endas kaasas haavu. See on kuidagi ilus (miski ühendab meid läbi põlvede!), aga valus ka. Haavad teevad ikka haiget. Vaja on neid kuidagi tohterdada, aga kuidas? Kas valu on me pärisosa? Ometi asjad saavad paraneda (raamatus paranevad, saabuvad mingid mõistmised ja paljastused, millegagi tehakse rahu).
Tundmatu: õnneks ei suuda ma kujutledagi säärast viha, vastikust ega kontrollijanu oma keha üle, kuigi ma arvan, et mõistan, kust see tulla võiks. Kellel poleks vanavanemaid, kes mõõdavad ise tähele panematagi kõigi teiste jalgade kõverust, kehakaalu ja seelikupikkust? Kas see on universaalne või lihtsalt ei ole meil vedanud? Kas pole kohutav, et isegi haigele vanaemale helistades rõõmustab ta siiski, et on vähemalt mõne kilo kaotanud? Ma tahan, et mu keha lokkaks rõõmust ja muretusest, et ta polsterdaks mind maailma teravate nurkade eest. Kunagi ei ole ma unistanud kõhnusest.
Tundmatu: noh, ma pole ka viiskümmend. Nelja lapse ema. Tantsija ka mitte. Eks näis, kuhupoole minu oksaharu kasvab.
H.
Vaimustav. Raputav. Tuttav. Tundmatu. Raamat, millest kirjutamiseks justkui peaks kohe laskuma (liigsetesse?) paljastustesse(?), rääkima omaenese ainsast kodust.
Tuttav: kaks korda oma senises elus olen seisnud kitsal rajal kaljuserval ja tõdenud, et kui ma sellel rajal ei püsi, pälvin ilmselt toitumishäire autu tiitli. Et mu suhe söögiga on ebakindlal pinnasel ja stressi- ning ärevusküllased ajad löövad selle uppi. Minu lahendus on pigem Hanna Brotheruse minajutustaja moodi, kuigi vastupidises suunas: Reeglid, millest kõrvalekaldumine ajab mu paanikasse (ma pean sööma sooja õhtusööki, või ma suren)(tegelikkuses olen endiselt elus, aga hirm on suurem kui ma ise, hirm kaljuserva ees, hirm, et kui ma sellest köiest kahe käega pigistades kinni ei hoia, kaon üle serva alla ja lained löövad mu pea kohal kokku)(olen pidanud andma endale ultimaatumeid ja kuigi olen need välja kandnud, kuigi iga korraga kasvab usk, et järgmisel tulen samuti toime, kardan ma nagu löödud loom, et see hetk saabub uuesti. see siis, kallid sõbrad, on miks ma käin igal pool omaenda söögiga. ma ei taha vaadata pimedusse, kust vaatab vastu hirmunud looma pilk). See raamat veidi sundis öhe vaatama, tahaks talle uuesti selja keerata, aga hetkeks ei lase, mõtted tuleb lõpuni mõelda, või nad jäävad närima, nad on näljased kaaslased.
Tuttav: perekonnad kannavad endas kaasas haavu. See on kuidagi ilus (miski ühendab meid läbi põlvede!), aga valus ka. Haavad teevad ikka haiget. Vaja on neid kuidagi tohterdada, aga kuidas? Kas valu on me pärisosa? Ometi asjad saavad paraneda (raamatus paranevad, saabuvad mingid mõistmised ja paljastused, millegagi tehakse rahu).
Tundmatu: õnneks ei suuda ma kujutledagi säärast viha, vastikust ega kontrollijanu oma keha üle, kuigi ma arvan, et mõistan, kust see tulla võiks. Kellel poleks vanavanemaid, kes mõõdavad ise tähele panematagi kõigi teiste jalgade kõverust, kehakaalu ja seelikupikkust? Kas see on universaalne või lihtsalt ei ole meil vedanud? Kas pole kohutav, et isegi haigele vanaemale helistades rõõmustab ta siiski, et on vähemalt mõne kilo kaotanud? Ma tahan, et mu keha lokkaks rõõmust ja muretusest, et ta polsterdaks mind maailma teravate nurkade eest. Kunagi ei ole ma unistanud kõhnusest.
Tundmatu: noh, ma pole ka viiskümmend. Nelja lapse ema. Tantsija ka mitte. Eks näis, kuhupoole minu oksaharu kasvab.
H.
April 12, 2021
Olipas rehellinen ja avoin kirja. Oliko jopa vähän liiankin avoin, kun myös perheenjäsenten ongelmia käsiteltiin aika paljon? Kirjan alku vei mukanaan, mutta keskivaiheilla oli pakko nostaa äänikirjan kuuntelunopeutta, kun tuntui, että kirja on vain epämääräistä jorinaa, eikä mitään tapahdu. Loppua kohti parani taas.
April 20, 2022
Teosta on markkinoitu romaanina, mutta mielestäni kyseessä voisi olla pikemminkin muistelmat. Niin selkeästi ja suoraan teoksessa tunnuttiin viittaavan kirjailijan omaan elämäntarinaan sekä oikeisiin henkiöihin. Alussa Brotheruksen kieli ja kerrontatyyli tempaisivat mukaansa, ja nautin siitä kuinka eri teemoja käsiteltiin kirjassa. Noin puolessa välissä punainen lanka tuntui kuitenkin hukkuvan ja koin kuuntelevani lähinnä ylipitkää terapiaistuntoa tai lukevani kirjailijan päiväkirjaa. Kirjan tapahtumat jäivät kovin irrallisiksi toisistaan.
Kirjasta jäi valitettavasti sellainen olo, että se on kirjoitettu lähinnä kirjailijalle itselleen, tiettyjen vaikeiden teemojen purkamista varten. Lukijana jäin ulkopuolelle näin henkilökohtaisesta ja yhden ihmisen näkökulman ympärillä pyörivästä tekstistä. Jäin pohtimaan sitä, mitä mieltä esimerkiksi kirjailijan lapset ovat niistä heihin liittyvistä tapahtumista ja kohtaamisista, joita Brotherus kuvaa nyt täysin omasta näkökulmastaan ja lähtökohdistaan.
Kirjasta jäi valitettavasti sellainen olo, että se on kirjoitettu lähinnä kirjailijalle itselleen, tiettyjen vaikeiden teemojen purkamista varten. Lukijana jäin ulkopuolelle näin henkilökohtaisesta ja yhden ihmisen näkökulman ympärillä pyörivästä tekstistä. Jäin pohtimaan sitä, mitä mieltä esimerkiksi kirjailijan lapset ovat niistä heihin liittyvistä tapahtumista ja kohtaamisista, joita Brotherus kuvaa nyt täysin omasta näkökulmastaan ja lähtökohdistaan.
September 14, 2021
Paikoin ihan kiinnostavaa ja samaistuttavaakin pohdintaa äitiydestä ja syömishäiriöistä, mutta äärirehellisyydessään tämä jätti vähän likaisen ja kiusallisen olon. Kuuluuko minun tietää nämä asiat muista ihmisistä?
June 19, 2021
Viisas, liikuttava ja itkettävän ihana kirja.
June 24, 2021
Tämä ei ollut minun kirjani. Liikaa oman navan kautta tapahtuvaa lähipiirin analysointia. En löytänyt tarpeeksi tartuntapintaa.
January 22, 2022
Huh, mikä kirja. Rehellinen. Syvällinen. Lohdullinen.
August 2, 2021
Ainoa kotini on Hanna Brotheruksen autofiktiivinen esikoisteos. Huomaan, että on vaikeaa olla rehellinen omista ajatuksitani kirjasta, vaikkakin kirja ja kirjailijan kokemukset ovat eri asia. Brotherus kirjoittaa raa'an rehellisesti, tunnustuksellisesti mm. kehollisuudesta, kehovihasta ja syömishäiriöistä sekä ylisukupolvisesta kivusta ja äidin hyväksynnän kaipuusta.
Kirjassa oli lukemattomia kohtia, joihin haluan palata myöhemminkin. Brotheruksen kielen käyttö ja kerronta on hyvin kaunista. Usein lukiessani minua häiritsi kielikuvat, joita teksti vilisi. Kaikessa tekstin rehellisyydessään ne tuntuivat paikoin kovinkin teennäisiltä ja niistä tuli itselleni välillä kyllästynyt olo, koska en pystynyt tavoittamaan ajatusta niiden taustalla. Brotherus kirjoitti, että hänelle ajatus on muotoa tärkeämpi. Tekstin muoto oli minulle lukijana ja kokijana paikoin vaikeaa seurata kaikessa päiväkirjamaisuudessaan ja ajatuksen virrassaan. Parhaimmillaan teksti oli raikasta ja hyvin koskettavaa. Tähän kirjaan olisi syytä heittäytyä kokemuksellisesti, ei lukemisessa edeten. Tällä lukukerralla en siihen pystynyt, ehkä yritän myöhemmin uudelleen.
Kirjassa oli lukemattomia kohtia, joihin haluan palata myöhemminkin. Brotheruksen kielen käyttö ja kerronta on hyvin kaunista. Usein lukiessani minua häiritsi kielikuvat, joita teksti vilisi. Kaikessa tekstin rehellisyydessään ne tuntuivat paikoin kovinkin teennäisiltä ja niistä tuli itselleni välillä kyllästynyt olo, koska en pystynyt tavoittamaan ajatusta niiden taustalla. Brotherus kirjoitti, että hänelle ajatus on muotoa tärkeämpi. Tekstin muoto oli minulle lukijana ja kokijana paikoin vaikeaa seurata kaikessa päiväkirjamaisuudessaan ja ajatuksen virrassaan. Parhaimmillaan teksti oli raikasta ja hyvin koskettavaa. Tähän kirjaan olisi syytä heittäytyä kokemuksellisesti, ei lukemisessa edeten. Tällä lukukerralla en siihen pystynyt, ehkä yritän myöhemmin uudelleen.
Read
January 19, 2025Kirja on rehellinen elämänkerta naisen yhdestä elämästä, jossa pääsee näkemään elämänkaaren lapsuudesta aikuisuuteen.
Samaistumispintaa toi kerronta vanhemmuudesta, miten vaikeaa ja antoisaa se välillä onkaan.
Tätä lukiessa tuli välillä olo, että tirkistelen jonkun yksityistä elämää.
”Tiedän, että muisti on epäluotettava kertoja. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö, ja jonkun toisen näkökulma tarinaani on toinen.”
Samaistumispintaa toi kerronta vanhemmuudesta, miten vaikeaa ja antoisaa se välillä onkaan.
Tätä lukiessa tuli välillä olo, että tirkistelen jonkun yksityistä elämää.
”Tiedän, että muisti on epäluotettava kertoja. Jokainen on oman elämänsä päähenkilö, ja jonkun toisen näkökulma tarinaani on toinen.”
April 23, 2022
Tässä oli muutama hieno ja kaunis kohta, mutta muutoin kuin tätä lähinnä kauhistuneena. Jos tämä tosiaan on omasta elämästään kirjoitettu, niin kirjoittaja on ollut oman elämänsä ajopuu, jossa asioita vain tapahtuu hänelle hänen kamppaillessan tiedostamattomia haasteitaan vastaan. Toimiihan kirja toki tragediana ja kasvutarinana, mutta paljon näistä suurista haasteista kuulostaa olevan ihan normaalia vanhemmuutta, mutta liian monella huollettavalla kuormitettuna.
March 4, 2023
Kesti jonkin aikaa että tähän pääsi sisälle, mutta sitten kun pääsi niin voi että! Etenkin viimeinen kolmasosa oli niin raastavaa, aitoa ja totuudellista että kaikki kunnia kirjailijalle. Tällaista saa kokea vain harvoin.
March 9, 2023
Vähän raskas, mutta tosi hyvä
September 25, 2023
Debüüdid on alati nii erutavad - sa ei tea, mida oodata. Seekord ületas ootused.
Su ainus kodu on su keha, sellele läbivale teljele ehitab Hanna Brotherus üles oma... jah, kuidas seda nimetada? Autofiktsioon? Valdavalt tõsieluline, ent siiski ilukirjanduslike lisandustega. Autor läheb Pariisi kirjutama, sellest sulnist kevadsuvest saame lühikesed päevikuvormis sissekanded. Raamatu põhiosa asetub läbi elu kulgevale ajaskaalale. Lapsepõlv usklikus kodus, kus tüdruku tantsukirge maha surutakse; suhe õega, kes võitleb söömishäirega ja hiljem rinnavähile alla peab vanduma. Just nii varajasest noorusest saab alguse äärmiselt isiklik suhe oma kehaga. Ühelt poolt tants, teisalt n-ö õe eest söömine...
Hiljem väga väikese vahega neli rasedust, neli imetamisperioodi, samal ajal töö koreograafina. Ja kuklas aina "pean olema tubli", mis tähendas "kui olin orgaaniline-bioaurutus-steiner-alternatiiv-friik-ema, riietasin lapsed ökolammaste puhtasse villa ja naturaalsiidi ja ravisin haavu teelehtedega ja kasvuvalu kapsalehtedega." Kokku sai suur koorem. Vaimule ja kehale.
Laste kasvades tuli söömishäire all kannatava lähedase põrgu taas läbi teha, vanad haavad rebiti uuesti lahti. Lisaks ühe poja narkosõltuvus, enda lahutus.
Söömishäirete teema oli karm ja huvitav mu jaoks. Eriti see osa, kuidas see mõjutab perekonda. Kuidas sa reguleerid ka enda söögikordade arvu ja toidukoguseid haige järgi, samas ei pruugi see ju sinu organismile sobida. Kalorite kulutamine (haige puhul näiteks söögilauaski ühel kannikal istumine, sest see ju kulutab kaloreid) või mittekulutamine (söömishäire all kannatajat transporditakse maksimaalselt autoga, et ta liigselt energiat ei kulutaks) jne. Minu jaoks täiesti tume maa.
Kuna autor on 50+ vanuses, siis loomulikult tuleb viimaks juttu ka keha vananemisest.
Mind kõnetas aga näiteks tema keha sõpruse loomine veega ja kinnitus, et "inimene võib oma maapealse elu vabalt pead vette kastmata ära elada." No mida mina siis kogu aeg räägin 😀
Ma arvan, et ühe või teise nurga alt, ühes või teises vanuses naisele võiks siit mingit äratundmist leida.
Su ainus kodu on su keha, sellele läbivale teljele ehitab Hanna Brotherus üles oma... jah, kuidas seda nimetada? Autofiktsioon? Valdavalt tõsieluline, ent siiski ilukirjanduslike lisandustega. Autor läheb Pariisi kirjutama, sellest sulnist kevadsuvest saame lühikesed päevikuvormis sissekanded. Raamatu põhiosa asetub läbi elu kulgevale ajaskaalale. Lapsepõlv usklikus kodus, kus tüdruku tantsukirge maha surutakse; suhe õega, kes võitleb söömishäirega ja hiljem rinnavähile alla peab vanduma. Just nii varajasest noorusest saab alguse äärmiselt isiklik suhe oma kehaga. Ühelt poolt tants, teisalt n-ö õe eest söömine...
Hiljem väga väikese vahega neli rasedust, neli imetamisperioodi, samal ajal töö koreograafina. Ja kuklas aina "pean olema tubli", mis tähendas "kui olin orgaaniline-bioaurutus-steiner-alternatiiv-friik-ema, riietasin lapsed ökolammaste puhtasse villa ja naturaalsiidi ja ravisin haavu teelehtedega ja kasvuvalu kapsalehtedega." Kokku sai suur koorem. Vaimule ja kehale.
Laste kasvades tuli söömishäire all kannatava lähedase põrgu taas läbi teha, vanad haavad rebiti uuesti lahti. Lisaks ühe poja narkosõltuvus, enda lahutus.
Söömishäirete teema oli karm ja huvitav mu jaoks. Eriti see osa, kuidas see mõjutab perekonda. Kuidas sa reguleerid ka enda söögikordade arvu ja toidukoguseid haige järgi, samas ei pruugi see ju sinu organismile sobida. Kalorite kulutamine (haige puhul näiteks söögilauaski ühel kannikal istumine, sest see ju kulutab kaloreid) või mittekulutamine (söömishäire all kannatajat transporditakse maksimaalselt autoga, et ta liigselt energiat ei kulutaks) jne. Minu jaoks täiesti tume maa.
Kuna autor on 50+ vanuses, siis loomulikult tuleb viimaks juttu ka keha vananemisest.
Mind kõnetas aga näiteks tema keha sõpruse loomine veega ja kinnitus, et "inimene võib oma maapealse elu vabalt pead vette kastmata ära elada." No mida mina siis kogu aeg räägin 😀
Ma arvan, et ühe või teise nurga alt, ühes või teises vanuses naisele võiks siit mingit äratundmist leida.
October 13, 2021
Itkin ja kuuntelin, itkin ja kuuntelin. Uskomattoman taitavaa kerrontaa ja kieltä, viisautta ja rehellisyyttä. Kirja muistutti Eeva Kolun kirjaa Korkeintaan vähän väsynyt. Merkittävänä erona se, että Brotherus käsittelee kirjassa myös äitiyttä.
Ihmettelen, miksi kirjaa markkinoidaan romaanina, kun se päivänselvästi on omaelämäkerta. Omaelämäkerrallisuutta korostaa myös se, että Brotherus itse lukee äänikirjan.
Ihmettelen, miksi kirjaa markkinoidaan romaanina, kun se päivänselvästi on omaelämäkerta. Omaelämäkerrallisuutta korostaa myös se, että Brotherus itse lukee äänikirjan.
September 18, 2021
Olen viimeksi lukenut toukokuussa! Neljä kuukautta sitten! Lukutauolle on syynsä eikä siksi ollut helppoa palata kirjojen pariin juuri Hanna Brotheruksen kanssa. Toisaalta juuri näin oli paras, koska Brotherus murtaa kirjallaan kaikki pidäkkeet, niin ilon kuin surunkin esteet. Hän kertoo mitä on olla tyttö, sisko, nainen, rakastettu, vaimo ja äiti kun on saanut jotain liikaa ja jäänyt jostain kokonaan paitsi. Brotherus kertoo oman tarinansa, kamppailunsa intohimojen ja ihmisten keskellä. Vuoden ykköskirja minulle ja varmasti tuhansille muille naisille. Suosittelen kuuntelemaan, koska Brotherus lukee kirjansa itse.
May 29, 2021
Harvinaisen raakarehellinen ja avoin kuvaus suhteesta itseensä, perheeseen ja kehoon. Hanna (kirjan jälkeen mahdotonta ulkoistaa häntä enää sukunimitasolle, tiedän aivan liikaa) avaa todella brutaalisen rehellisesti itseään, naiseuttaan ja perhesuhteitaan, joka tuntui samaan aikaan kiusalliselta ja raikkaalta, jopa puhdistavalta.
Hannan kirjoitustyyli on valloittava, aaltoileva ja vakuuttava. Joissain kohdin jopa liiaksi, mutta ei häiritseväksi asti. Hannan tunteisiin, pohdintoihin ja ajatuksiin oli helppo samaistua ja niiden kautta valahti usein pohtimaan omaa suhdettaan itseensä / perheeseen / kehoon / tunteisiin.
Kirja voi helposti olla vähän liikaa monella tapaa monille, mutta itselleni se oli täysosuma.
Hannan kirjoitustyyli on valloittava, aaltoileva ja vakuuttava. Joissain kohdin jopa liiaksi, mutta ei häiritseväksi asti. Hannan tunteisiin, pohdintoihin ja ajatuksiin oli helppo samaistua ja niiden kautta valahti usein pohtimaan omaa suhdettaan itseensä / perheeseen / kehoon / tunteisiin.
Kirja voi helposti olla vähän liikaa monella tapaa monille, mutta itselleni se oli täysosuma.
November 10, 2021
Muiden arvosteluja lukiessa huomaan, että miehille ikään katsomatta ei pudonnut ollenkaan, mutta varsinkin saman ikäluokan naiset ovat syystäkin vaikuttuneita. Samaistumispintoja löytyy jokaiselle suurten ikäluokkien tyttärelle: erityisesti ylisukupolvinen kylmyys, ylenpalttinen reippaus ja kyvyttömyys todelliseen yhteyteen, jonka ketjun yritämme katkaista omien lastemme kanssa, kunhan ensin selvitämme tämän kehoomme ja mieleemme pesiytyneen juurakon syyt.
Kuuntelin Hannan lukemana äänikirjana.
Kuuntelin Hannan lukemana äänikirjana.
November 18, 2021
Hienoa kieltä paikoitellen ja todella rehellinen. Ylitsevuotava avoimuus tuntui vähän jopa ahdistavalta, kun mietin kirjoittajan läheisiä. Luen nykyään bussissa työmatkoilla ja tuli melkein häpeä siitä, että täällä mä vaan tirkistelen julkisella paikalla muiden elämän syvimpiä juttuja. En haluaisi, että musta ja mun ongelmista kirjoitettaisiin näin avoimesti. Esim. Alex Schulman hanskasi täntyylisen kirjoittamisen paljon hienovaraisemmin ja toisia kunnioittavammin.
Displaying 1 - 30 of 145 reviews