Henkeni edestä on kertomus naisen ikääntymisestä. Romaani tarkastelee itsenäisyyden olemusta ja kehollisuutta, suhteita sukuun ja ystäviin sekä pelkoa elämän rajallisuudesta.
Elämä taiteilijana ja neljän lapsen äitinä on pitänyt naisen lakkaamattomassa liikkeessä. Merkitys on löytynyt toisten tarpeista ja toiveista. Kun lapset ovat muuttaneet omilleen, päivien tarkoitus on löydettävä uudelleen. Vapaana on vaikeaa, tulevaisuutta hankala hahmottaa.
Kun suvun kesähuvila myydään, on aika luopua tavaroista. Tärkeistä muistoista. Kirkkaassa syyssäässä nainen lähtee yksin huvilalle, jossa kukaan ei odota häntä. Paitsi vääjäämätön muutos. Nainen käy läpi elämäänsä ja löytää hiljaisuuden keskeltä suunnan.
Henkeni edestä on yhtä rohkea ja rehellinen kuin esikoisteos Ainoa kotini, joka saavutti huikean suosion poikkeuksellisen laajassa lukijakunnassa.
Tämä kirja osasi sitten osua jotenkin kipeään kohtaan. Yhtä aikaa olin aivan raivona kirjailijan hyväosaisuudelle ja vaativuudelle itseään kohtaan, jonka hän selkeästi luulee selättäneensä, mutta josta on kuoriutunut juuri ja juuri sellainen sipulin ohuenohut pintakerrosseitti ja kaikki loppu on jäljellä (=triggeröi jokaista joka oman tai muiden vaativuuden kanssa joutuu painimaan). Ja toisaalta rakastin sitä herkkyyttä jolla keski-ikäistä elämänvaihetta kuvattiin. Ja taas olin raivona kun läheisiä - erityisesti tunnettua puolisoa ja lapsia jotka eivät ehkä haluaisi - käytettiin kirjallisena materiaalina tavalla joka ei tunnu ihan kosherilta. Ja sitten taas imeydyin tarinaan ja erityisesti tunnelmaan ja kauniisti käytettyyn kieleen mukaan. Kai tällaiset kirjat sitten ovat ihan parhaita, ja ainakin sen tietää siitä, että ei voi muuta kuin kuunnella kun on kerran aloittanut.
Paljon samaistumispintaa tarjosi ikäiselleni naiselle tämä kirja, jossa puhuttiin kehon rapistumisesta, lasten itsenäistymisen jälkeisistä tunteista ja kuoleman lähestymisestä. Kirja herätti kuitenkin osin ristiriitaisia tunteita, ihan näin kipuilevaksi en ikävaihettani 50+ tunnista, ja ainakin toivon, etten ole jäänyt näin paljoa, kuin kirjoittaja, kieppumaan itseni ja tuntemusteni ympärille. Toinen häiritsevä tekijä oli esikoiskirjan tavoin siinä, että julkisuudesta tutut perheenjäsenet nousevat tässäkin kirjassa häiritsevän paljaina esille, enkä voi olla pohtimatta, haluavatko he sitä.
Brotherus kirjoittaa kauniisti, ja vaikka en voinut samaistua moneenkaan ajatukseen, jokin viehätti.
"Lähdin kotoa seitsemäntoistavuotiaana. Lähdin vaihto-oppilaaksi. Lähdin korkeakouluopinnoistani ulkomaille vaihtoon. Lähdin synnytyslaitokselta heti, kun vauvat oli tarkastettu. Lähdin avioliitostani heti, kun tiesin sen olevan vain näytelmää muille.
Lähden aina, tai ainakin yritän lähteä, juhlista ensimmäisten joukossa. Ukkini oli samanlainen, ja niin on isänikin. Hän nousee seisomaan, käärii paidanhihojaan ja tarkistelee vyötään lähdön aikeena. Teatterista haluan ulos heti, kun aplodit on annettu. Lomalla olen viimeiset päivät hankala itselleni ja muille, sillä lopun lähestyminen tekee oloni levottomaksi."
Mitä minusta jää, kun lapset lähtevät ja vaihdevuodet iskevät? Tätä kyselee Hanna Brotherus romaanissaan Henkeni edestä.
Minun on helppo samaistua kirjailijan avoimeen, melankoliseen ja kaipaavaan luonteenlaatuun. Pidän kauniista kielestä ja aistivoimaisesta kirjoitustavasta. Brotherus tekee oikeutta arjen kauneudelle. Paikoin mennään pateettisuuden puolelle. Romaanista puuttuu imu. Se on liian staattinen, vellova ja tajunnanvirtamainen, eikä yllä samalle tasolle miltään osin kuin Ainoa kotini.
Surun ytimestä lehahtaa lopulta siivilleen ilon perhonen. Elämä saa voimansa vasta kuolemaa vasten. Jonkinlaiseen (väli)rauhaan kirjailija lopulta arkunkantajiensa seurassa pääsee.
Brotheruksen tavassa kirjoittaa on jotain sellaista, joka ei vedä yhtään mukaansa, mutta sitten ei kuitenkaan malta jättää kesken. Varsinainen imu löytyi vasta viimeisellä kolmanneksella, siihen asti ihmettelin vain kaikenlaista, kuten itseäni lukemassa. Silti tämä oli keskivertokirjaa parempi, joten neljä tähteä.
Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista keskimmäinen, mökin siivous, kolahti minuun eniten. Siitä viisi tähteä.
Tässä on niin paljon, mihin samaistun, ja niin paljon sellaista, mihin en. Molemmat silti kiinnostavat. Keski-ikäisen naisen kokemuksia ja tuntoja tuntui tutulta ja tärkeältä pohtia. Päähenkilön energisyys, levottomuus, pakkomielteet ja itsensä kadottaminen äitiyteen ovat vieraita, mutta siksi niin kiehtovia teemoja. Ainoa kotini -kirjan kehollisuus on tässäkin vahvasti läsnä.
Ajoittain tekstimassa suorastaan vyöryi ylle. Dialogi olisi keventänyt kokemusta, mutta toisaalta lukiessa voi aina onneksi pitää sulattelutaukoja. Kovin pitkäksi aikaa en kuitenkaan malttanut päästää tätä käsistäni.
Edellisen perusteella osasin odottaa Brotherus-efektiä: yhtä aikaa epämääräisesti ärsyttää ja oudosti samastuttaa. Keittiöpsykologi kysyisi, onko tekstin minässä kenties jotain, mikä itsessä ärsyttää tai mitä itsellesi toivoisit :D Ammattitanssijan syvällinen kehollisuus on kiehtovaa, kun joku osaa sen näin pukea sanoiksi. Huomaan vielä päivien päästä havainnoivani nikamieni asentoja.
Vuosi sitten Hanna Brotheruksen esikoisteos Ainoa kotini vangitsi minut äärelleen rehellisyydellään ja samastuttavuudellaan. Sama konstailematon tyyli on tässä toisinkoisessa, joka edeltäjänsä tavoin pohtii kehollisuutta, naiseutta ja perhesuhteita. Nyt mukana ovat myös vahvat luopumisen ja kuolemisen teemat.
Minäkertoja on esikoisesta tuttuun tapaan kirjailijan kaltainen, keski-ikäinen nainen, jonka neljä lasta ovat aikuistuneet ja jolla on työ tanssijana ja koreografina. Esikoiskirja on tehnyt naisesta myös kirjailijan ja kirjoittamalla maailmaa hahmottavan ihmisen.
”Määrätietoinen kirjoittaminen on muuttanut arkisessa olemisessani asioita paljon. Merkitsen elämää muistiin, jolloin ohikiitävistä hetkistä jää jälki, joista parhaimmillaan pilkistää merkitys. – – Kirjoittaminen vie minut toisinaan tilaan, jossa seison upottavan suon keskellä uskaltamatta edetä. Tiedän, etten pääse perääntymään.”
Kirjoittamisen vastuksista ja vapauttavasta voimasta oli antoisa lukea. Toisen samastumisen paikan löysin Eeva Kilvestä: päähenkilölle Naisen päiväkirja on merkityksellinen, minulle se oli kesän tärkeimpiä lukukokemuksia.
Brotheruksen kirjassa kirjoittaminen kietoutuu tanssiin. Molemmat ovat päähenkilölle sisäisen tekemistä näkyväksi. Kirjoittaminen pakottaa pysähtymään, tanssi taas liikkeelle.
Nyt on tullut paitsi pysähtymisen aika, myös luopumisen aika. Päähenkilö joutuu hyvästelemään niin myyntiin menevän sukumökin kuin kehonsa vetreyden. Keholliseen luopumiseen linkittyy lapsista luopuminen. Mikä on äidin merkitys, kun lapset ovat itsenäistyneet?
Kuuntelin ja luin kirjaa vuorovedoin. Omakohtainen teksti tulee entistä lähemmäs kirjailijan lukemana äänikirjana. Löysin Brotheruksen pohdinnoista lohtua: minuakin vääjäämättä lähestyvä keski-ikä on luopumista ja omien elämänvalintojen luonteva tarkastelukohta, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi ohi, vaan eteen tulee uusia kohtaamisia, oivalluksia, tapoja olla maailmassa.
3,5 tähteä. Ei ihan yllä esikoisteoksen tasolle, mutta koukuttavaa kuunneltavaa kirjailijan itsensä lukemana. 53-vuotiaan Brotheruksen fiksoituminen vanhenemiseen, kehon rappeutumiseen ja kuolemaan on hämmentävää, sillä itse yli 10 vuotta vanhempana en muista siinä iässä vielä ajatelleeni noin. Mutta hän onkin tanssija, jolle keho on työväline, ja hän sai lapsensa nuorena, joten heidän itsenäistymisensä tapahtui aiemmin. Samaistuin joka tapauksessa kirjailijan tuntemuksiin todella vahvasti, ja tunnistin samanlaisia lapsuuden kokemuksia. Rehellistä ja puhuttelevaa tekstiä.
Jos olet myöhäiskeski-ikäinen nainen, jos lapsesi ovat juuri lentämässä pesästä ja jos omaat taipumuksen itsesi ja kaiken muunkin ylianalysointiin, tulet hurmaantumaan. Voisin kehystää lukuisia yksittäisiä lauseita seinälleni, vaikka periaatteessa naureskelen vastaaville muiden asunnoissa.
Kuuntelin jälleen Hannan lukemana sävykkäänä äänikirjana.
Tämä oli jotenkin hankala lukukokemus. Sen aiheet eivät kosketa itseäni, mutta Brotheruksen kirjoitukset kiinnostavat, joten tartuin tähän. Odotin Ainoan kotini jäljiltä paljon, mutta valitettavasti kirja ei yltänyt odotuksiini.
Olisin kaivannut kirjaan edes yhtä dialogia tai yllättävää tapahtumaa puuduttavan monologin keskelle. Saattohoitonainen olisi voinut tarjoilla kumman tahansa. Pidän Hannan kielestä ja kirjoituksesta, myös tämän kirjan kohdalla. Huomasin lukiessa ajattelevani että teksti on aika senecamaista: lähes jokainen lause on täysi ja kielellisesti hieno yksinään, mutta kun niitä latoo peräperään lähes kolmensadan sivun edestä, kokonaisuus ei kiehdo, vaan on liian täyteen pakattu. Teksti tuntui kaipaavan editointia.
Tuntui myös vaikealta lukea kirjoituksia Brotheruksen omista lapsista, etenkin tyttärestä. Mielenkiintoisinta antia oli kehon sanallistaminen tavalla jonka vain koreografi voi osata ja lyhyeksi jäänyt pohdinta siitä, miksi kirjoittaja kohtelee tytärtään eri tavalla kuin poikiaan.
Yksi tämän vuoden mielenkiintoisimmista kirjoista & yhtä kauniilla kielellä kirjoitettu teos kuin Brotheruksen esikoiskirja ”Ainoa kotini”. Odotukset tätä kirjaa kohden oli todella korkealla, koska Ainoa kotini oli yksi suosikkikirjoistani viime vuonna ja siitä huolimatta Brotherus onnistui yllättämään ja ylittämään korkealla olevat odotukseni.
Hanna Brotherus käy läpi elämäänsä tarkastellen rupistuvaa vartaloaan ja miettien suhdetta aikuistuvien lastensa kanssa. Romaanin juoni on löyhää autofiktiota, ainoastaan matka vanhalle kesämökille tuo vaihtelua oman pään siivoamiseen.
En pysty samaistumaan henkilön ahdistukseen ja tuskailuun täydellisyyden tavoittelun kanssa.
Ehkä 2,5/5. Pidin enemmän kuin Ainoa kotini -teoksesta. Vaikka Brotheruksen kerronta ja kieli on kaunista, niin kirjoissa ei ole minulle riittävästi imua ja se tekee lukemisestä sitkeähköä ja hidasta.
Odotukset esikoisteoksen jäljiltä olivat ehkä liian suuret. Tämä teos oli vaikea saada loppuun, sillä toisteisuus huokui päälle ja useammassa kohdassa tuntui siltä, että olen lukenut saman kohdan jo monta kertaa aiemmin.
Samaistun vahvasti näihin vaihdevuosi-ikäisen naisen tuntoihin. Pidän myös Brotheruksen kerronnasta. Kirja oli kuitenkin hiukan pitkäveteinen ja toisti itseään.
Hanna kirjoittaa äärettömän kauniisti ja rehellisesti. Itkin silmät päästäni muutamassa kohdassa ja pystyn moneen samaistumaan tai näkemään, että ne mitä hän kertoo on itselläni pian edessä.