Elämäni miehet

by Samuli Putro

Miehet, jotka jättivät jäljen.

Palkitun ja rakastetun Samuli Putron omaelämäkerrallinen teos miehistä, jotka ovat muovanneet häntä.

Kun muusikko Samuli Putron elämä suistuu raiteiltaan, hän hakeutuu terapiaan, joka saa hänet muistelemaan oman elämän varrelle sattuneita tärkeitä miehiä. Hekö tekivät Putrosta Putron? Elämäni miehet on omaelämäkerrallinen teos kateudesta, hyväksynnästä ja ystävyydestä. Tositarina kertoo isistä, lapsuudenkavereista, työtovereista, kilpakosijoista – kaikista niistä miehistä, jotka ovat muokanneet Putroa. Hän pohtii, miksi hän arvostaa tai pelkää tietynlaisia miehiä ja millainen mies ja ihminen hän itse haluaisi olla. Lauluissaan Putro asettuu taitavasti erilaisten ihmisten nahkoihin. Kirjassa hän avaa ensimmäistä kertaa oman elämänsä käännekohtia. Sanoittajana kiitosta saaneen Putron tarkat havainnot, kaunis kieli ja radikaali avoimuus ovat aseistariisuvia. Kirja on terapeuttinen matka Putron, suomalaisen miehen, mielenmaisemaan.

”En muista, pyysinkö mieheltä koskaan anteeksi sitä, miten käyttäydyin. Teen sen nyt. Anteeksi.”

Samuli Putro (s. 1970) on suomalainen muusikko ja aikamme arvostetuimpia pop- ja rock-sanoittajia. Hänet on palkittu Emma-gaalassa vuoden miessolistina. Lisäksi hän on saanut arvostetun Juha Vainio -sanoittajapalkinnon. Elämäni miehet on Putron esikoiskirja.

Genres: Nonfiction, Audiobook, Finnish Literature, Memoir, Music, Biography

246 pages, Hardcover

Published January 15, 2025

Reviews

[Susa]

Okei siis kyllä, ymmärrän, että tämä on kirja miehistä, ja kun mies muistelee miehiä, on siinä naiset vaan tiellä, mutta kieltämättä itse näin naisena vähän huvitti se tapa, millä vastakkainen sukupuoli mukaan tuodaan. Naiset on "lyhythiuksinen", "vaaleatukkainen", "nauravainen" (hiukset ja hymy, ne on ne meidän tärkeimmät ominaisuudet!), ja suhtautuminen heihin toki on joko vähän välinpitämätöntä, koska jonkun muun miehen nainen (eli toisen omaisuutta) tai mustasukkainen (koska omaa omaisuutta).

Miehen rohkeaa tunnepuhetta on toki aina ilo lukea. Puhukaa lisää tunteistanne ja reflektoikaa, miehet! Käykää myös terapiassa! (Ja käykää terapiassa sukupuolesta riippumatta! Mutta älkää välttämättä kirjoittako siitä kirjaa. Terapian ympärille keskittyvä kirjallisuus ei ole nyt sentään niiiiin mielenkiintoista.)

[Lasse Karjalainen]

Olen tykänny Putron teksteistä niin kauan kuin niistä muistan. Zen Cafe sanoituksineen ja sen jälkeen soolourallaan Samuli on onnistunut säväyttämään sanojen käytöllään.

Kirjan kirjoittaminen on Putrolle uusi aluevaltaus, eikä sekään jätä kylmäksi.

Kieli on elävää ja rikasta. Putro on omaksunut hyvin yksityiskohtien universaaliuden. Mitä tarkemmin asiaa kuvaa, sitä useampi siihen samaistuu.

Lisäksi aihe on kiinnostava ja haastaa pohtimaan myös omaa miehuutta sekä suhdetta miehiin. Putro onnistuu (onneksi) välttämään herkän aiheen politikoinnin ja pysyy yksityisessä. Se tuntuu raikkaalta tuulelta identiteettisotien keskellä.

Psykologina on myös aina mielenkiintoista kuulla terapeuttien lähestymisiä ja toisaalta asiakkaiden salattuja ajatuksia sessioissa ja niiden välillä.

Bonuksena vielä pidän raa’asta rehellisyydestä, siitä kun kirjoittajat kertovat niistä pienistä, jokaisessa meissä ohikiitävistä, mutta todellisistä ja häpeällisistä ajatuksista. Kirja on monin puolin rohkean avoin kertomus haavottuvaisuudesta.

Kannatti lukea.

[Miika Moilanen]

Tarkkanäköisiä havaintoja ihmisistä ja ihmissuhteista. Tarinoiden anonymiteetti tekee niistä universaaleja ja samaistuttavia. Teksti on täynnä kauniita kielikuvia ja vertauksia, jotka jäävät pidemmäksi aikaa mieleen. Kuuntelin tämän äänikirjana, jonka Putro itse luki ja se kohotti tekstiä entisestään.

[Laura Walin]

Samuli Putro toteaa itsekin jossain kohtaa, että "tästä tulikin terapiakirja", ja siihen napanöyhdänkaivelukategoriaan minäkin tämän sijoitan. Tarkoituksena on varmaan ollut tehdä viidenkympin tilinpäätös sellaisella vähän uudella tavalla, joka varmistaa, että omaelämäkerta luetaan ja siitä puhutaan.

Zen Cafén nokkamiehen ja sittemmin sooloartistin elämänkulku tulee siis valotettua kirjan nimen mukaisesti muutaman keskeisen mieshahmon kautta. Aika moneen tarinalinjaan liittyy nainenkin, tai ainakin suhde kerrottavana olevaan mieheen ristivalottuu aina kyseisen ajankohdan naisystävänkin kautta. Piirtyy kuva ujosta, mustasukkaisesta ja aika neuroottisestakin miehestä, joka etsii hyväksymistä kaikissa ihmissuhteissaan.

Ilman kirjassa kuvattua terapiasuhteen kehittymistä olisi tähtien määrä saattanut nousta, mutta nämä välipaloiksi kirjoitetut jaksot, joissa kuvataan terapeutin valintaa, hänen antamiaan harjoitteita ja terapeutin kanssa käytyjä keskusteluja, tuntuivat itselleni täysin tarpeettomilta. Monia asioita voi jäsentää kirjoittamalla, mutta kaikkea ei pidä julkaista.

[Heidi]

Miehet ja tunteet ja terapiapuheen arkipäivästäminen on isoja ja tärkeitä aiheita. Kirjaan oli valittu keinoksi puhua Putron elämän miehistä Jätkänä, Tuottajana jne. Ymmärrän sen sillä, että näin pystyttiin kuvaamaan Putron suhdetta ja tunteita ko. miesten kanssa, mutta koska kyseessä on helposti guuglattavat ihmiset, aiheutti se myös epämukavuutta. Sillä on mahdoton pysyä vain omassa perspektiivissä, kun puhuu suhteestaan toisiin, väistämättä tulee kertoneeksi niistä toisista ja lukijaa taitaa olla mahdoton koulia niin, että tämä pystyisi ajattelemaan, että kyseessä on vain yksi filtteri toiseen ihmiseen. Tosin ei Putro päästä itseäänkään vähällä.

[Marko Suomi]

Oli tosi vaikuttavaa lukea tällaista tosi analyyttistä itsetutkiskelua, ja myös ahdistavaa, koska ahdistuksen kokemuksia oli kuvattu niin hyvin. Tunnistin tästä paljon itseäni, tiettyä vaikeutta olla ihmisenä muiden kanssa, joka oli tavallaan lohdullista koska ehkä ihmisiä lopulta yhdistää jonkinlainen elämisen vaikeus? Oli miten oli, tosi kiehtovaa päästä kurkkaamaan artistin mielen sisään tällä tavalla.

[Ville Verkkapuro]

True introspection, openness and a great, clever memoir. By talking about the men in his life Putro talks about his past and present, himself and his women. Stupid, fun wordplay to lighten up the mood as we went along. My relationship with Putro is vast and complicated. Listened to his music as a kid a lot and it made me depressed, painted a picture of adulthood and being Finnish I didn't like. There's moments of bleak greyness, Putro singing in the background – and I hate it. It reveals something pathetic and sad. Yet, I still have no problem with him. He just makes me depressed. Yet somehow I think that's how life is and I hate it but it's still good and this book was great. Something a memoir should be.

[Sara]

Terapiakirjallisuus on yleensä tosi ongelmallista, niin myös tällä kertaa. Ketään ei kiinnostaisi, jos kyseessä ei olisi kuuluisa henkilö. Mainitut ihmiset lienee myös melko helppo tunnistaa. Jäin kaipaamaan jonkinlaista synteesiä. Nyt tämä oli tällainen päiväkirja vailla suurempien ilmiöiden pohdintaa. En myöskään pidä teoksen sukupuoliasetelmasta, vaikka pidin ideaa alkujaan kiinnostavana.

En lopulta oikein jaksanut kiinnostua, joten lukemisesta tuli suorittamista. Alkupuolella muutama hieno virke.

[Kirsi Vatanen]

Kauniita kielikuvia ja havaintoja kirjoittajan elämästä. Yhden elämän miehen taisin tunnistaa, loput päätin olla googlaamatta.

[Laura]

Jotenkin sympaattinen, kömpelö ja sitä kautta kirjoittajansa näköinen/oloinen omaelämäkerta. Olisi kaivannut ehdottomasti laadukkaampaa kustannustoimittamista, kuten nämä ei-kirja-alan julkkisten teokset oikeastaan aina kaipaisivat. Kokonaisuus kuitenkin vallan lempeä, avoin ja itsereflektiivinen, tällaisesta maskuliinisuudesta, sen kipukohdista ja epävarmuudesta lukee mieluusti vähän keskiverrompaakin tekstiä.

2,5 tähteä.

[S]

Ai että, olipa mukava kuunnella sujuvaa kirjaa, joka veti kuin veturi junaa. Vähän kiikun ja kaakun, pitäisikö antaa viisi tähteä: tuli vähän kuitenkin olo, että vielä olisi yhden tai kaksi oivallusnykäisyä vaatinut, ja olisi ollut aika lähellä täydellisyyttä. Jotenkin tämä kolahti juuri tähän hetkeen todella hyvin.

Ja viisi tähteähän ei ole täydellisyyttä, vaan todella hyvää, joten annan sen viisi. Ei ole pitkään aikaan tältä tuntunut kirjaa kuunnellessa; loppukohtaus kouraisi yllättäen ja vähän väkivaltaisenkin rajusti tunteet itselläni pintaan, mikä oli varmasti tarkoituskin, ja niin, jotenkin kevyt ja painava olo samaan aikaan, kuin olisi päästänyt hitaan väräjävän uloshenkäisyn pitkän hengen pidättelyn jälkeen.

Kiitos kirjailijalle. Myös kustantajalle, joka on antanut hänen lukea kirjansa äänikirjaksi itse.

[Milo]

tässä oli yllättävän paljon sellasta, mikä kosketti tosi syvästi tai tuntui aidosti totutusta poikkeavalta. terapiassa käymisestä kertova omaelämäkerronta ei tässä kohtaa oo ehkä sitä freeseintä kamaa, joten lähestyin tätä teosta varovaisella uteliaisuudella. eniten mua oikeastaan kiinnosti se aspekti, että mies kirjoittaa miehistä. tai siis totta kai miehet kirjoittaa miehistä kaiken aikaa, muttei varsinaisesti miehisyydestä ja sen hahmottamisesta tai miesten välisistä suhteista.

siksi olikin tosi elävöittävää tajuta, että tää teksti on oikeastaan sellaista mitä mä itse voisin kirjoittaa ja olenkin kirjoittanut miehistä ympärilläni. sosiaalisesti hyväksyttävämmistä ja menestyvämmistä miehistä, tai siten asetelma ainakin mulle näyttäytyy. miehistä, jotka on epämukavalla tavalla joko liian samanlaisia tai erilaisia kuin mä. jollakin tapaa oli olennaista tajuta, että itseään eivät vertaa muihin miehiin vain he meistä keitä on tuomittu vaivaamaan transsukupuolisen aivomadot, vaan ihan vaan perusjampatkin, jotka syystä tai toisesta kokevat pientä alemmuudentunnetta ja kaikuluotaavat omaa paikkaansa maailmassa projisoimalla epävarmuuksiaan muihin. siitä puhutaan koko ajan että naiset vertailee itseään muihin naisiin, miesten keskinäisestä vertailusta taas ei kovin paljoa, ellei naureskella inceleille jotka vie sellaisen touhun aivan sairaanloiselle tasolle. ehkä juuri tätä vahvistusta omien neuroosieni ja salaisten antipatioideni banaaliudesta mä tältä kirjalta salaa toivoin.

kirjan terapiapuhe on sekin ilahduttavan banaalia. terapiaa ei kaupata pikafiksinä kaikkeen, vaan observaatiot siitä ovat rehellisen arkisia. ne seisovat ominaan ja itsenään eikä niiden ole tarkoitus neuvoa lukijaa. terapia aiheena tuntuu teoksen pääpointin sijaan enemmän kehystykseltä varsinaiselle pihville, eli putron itsetutkiskelulle liittyen erinäisiin ihmissuhteisiin, olivat ne sitten romanttisia, perhe-, yhteistyö- tai ystävyyssuhteita.

kirjan ensimmäinen osuus, kertomus mönkään menneestä parisuhteesta ja siihen liittyvistä kipupisteistä selviämisestä, iski aivan järisyttävällä tavalla. syvästi resonoi putron sekä itseään että toista kohtaan armollinen näkemys siitä, että samanaikaisesti on mahdollista tiedostaa, ettei oo ookoo miten perseelleen vituiks jokin interpersonaalinen tilanne on mennyt, sekä vaalia välittämistä, ystävyyttä ja kärsivällisyyttä. tämä perspektiivi tuntuu harvinaiselta, ja herkälle pojalle omia mutkikkaita ja epäkonventionaalisia ihmissuhdepohdintoja validoivalta. niin, ehkä omanarvontunto ja lähimmäisenrakkaus eivät missään tilanteessa ole toisiaan täysin vastakkain olevia voimia, vaan kulkevat parhaimmillaan käsi kädessä. ajatus tuntuu aika keskeiseltä projektille ylipäätään. tätä rehellisyyttä ja humaania lämpöä teoksessa arvostin, ja juuri sen takia elämäni miehet tuntuu verevältä lisäykseltä melko huolellisesti loppuun koluttuun genreen.

[Cecilia Ollikainen]

3,5 / 5 ⭐️

putron tekstiä oli miellyttävä kuunnella. mitään super mullistavia ajatuksia tämä ei mussa herättänyt, mutta kuvailut ihmissuhteista sai projisoimaan myös omaa elämää. kirjan viimeinen luku turvapaikasta synnytti pienen läikähdyksen mun sydämessä.

[Tyyne]

Kirjan lukeminen tuntui samaan aikaan lohdulliselta ja kepeältä mutta toisaalta myös raastavalta. Uppouduin Putron sanoihin ja ajatuksiin samalla voimalla kuin omiin elämäni pohdintoihin ja imaisin kirjan muutamalta istumalta. Kirjan suola oli Putroon tutustuminen sekä syväluotaavat huomiot ja oivallukset hänen ihmissuhteidensa dynamiikoista. Huomasin löytäväni niistä paljon samaistuttavaa, mikä yllätti ennakkoluuloni, sillä mitä yhteistä minulla olisi reilu viiskymppisen taiteilijamiehen kanssa? Ilmeisesti yllättävän paljon.

[Lauhahiipija]

Tuntuu vaikealta arvioida tätä kirjaa. Koin sen samalla hyvin mielenkiintoiseksi, mutta loppua kohden turhan tasapaksuksi ja itseään toistavaksi. Toisaalta kauniit kielikuvat ja vertaukset pitivät minut otteessaan. Kirjasta huomaa, että sen kirjoittanut laulujen kirjoittaja. Kirjan tarinoiden anonymiteetti tuntui myös kiehtovalta.

[Joanna]

Kaunis ja ihailtavan taitavaa reflektointia. Ihanaa kuulla miten rakastavasti Samuli kertoo platonisista ystävistään eikä pelkää läheisyyttä vaan kertoo tarvitsevansa sitä. Samulin kirjoitustyyli on niin soljuvaa ja teki mieli pitää lukupäiväkirjaa hänen letkautuksista ja lauserakenteista :)

[Aino Sadeniemi]

kuuntelin putron lukemana, iihana 💌

[Annukukka]

Näin henkilökohtaiselle teokselle en halua antaa arvosanaa. Arvostan kirjan itsereflektiota ja rehellisyyttä paljon. Harva uskaltaa näin paljastaa haavansa ja epävarmuutensa. Putron sanoituksia on paljon elämäni soundtrackilla ja jokainen levy palauttaa minut tiettyyn aikaan, tunnelmaan ja oloon. Jo tästä lähtökohdasta odotin teoksen lukemista. En tiedä mitä odotin, mutta sain paljon ajateltavaa. Lopun turvapaikka kosketti.

[Johanna]

Mielenkiintoisia havaintoja ihmissuhteista ja niiden elinkaaresta. Lähestymistapa terapian kautta loi syvemmän merkityksen. Kuuntelin äänikirjana.

[Aapo]

Vetävä ja viihdyttävä, hämmentävän rehellinen. Aika moni kirjan henkilöistä esitetään epäedullisessa valossa, mistä tulee lukijalle vähän niljainen olo. Nimiä ei mainita, mutta useammankin henkilöllisyys on helppo päätellä. Onko tällainen oikein ja reilua? Vaikka eniten toki Putro suomii itseään ja paljastaa monia heikkouksiaan. Pisteet erityisesti mielenterveysasioiden arkistamisesta ja avun hakemisen stigman poistamisesta.

[Kirjasagu]

Teoksen sukupuoliasetelmat olivat stereotyyppisiä. Vaikka pidin aluksi kirjan ideasta! Kirjan kuunteleminen tuntui suorittamiselta ja terapiatyylinen kirjallisuus ei ottanut tuulta alleen. Päiväkirjamerkintöjä vailla suurempaa tarkoitusta tai syvällistä analyysiä.

[aida vellamo]

"En tiedä, voimmeko oppia toisistamme enää kovinkaan paljoa, mutta se ei sureta minua. Vähäkin riittää, koska se on painavaa ja lämmintä vähäisyyttä."

[Veera Lehtinen]

Ihana!! Suosittelen kuuntelemaan. Putron lukemista oli ihana kuunnella.

[Suvi Hänninen]

Putron takia olisin halunnut tykätä tästä enemmän. Terapiaromaaniksi tavanomainen, samaan aikaan onnistuu olemaan pinnallinen ja poukkoileva taiteilijaelämäkerta. Kirjan sanoma jäi itselle jotenkin epäselväksi ja todella pinnalliseksi

[Taru]

Upea teos! Odotettu ja odotukset täyttänyt kirja, joka käsittelee Putron elämää mielenkiintoisella tavalla. Kirja pitää otteessaan alusta loppuun ja onkin helppo ahmia yhdeltä istumalta.

[Mari F]

Odotin kertomusta hyvistä miehistä ja jotakin todella timanttista. Olikin enemmän oman navan ympärillä pyörimistä ja ongelmallisia miessuhteita. Mielenkiintoista pohdintaa muttei kovin lukijaystävällistä. Ei yhtään nimeä, paikannimeä eikä tarkkaa vuosilukua joista saisi kiinni. Albumit ja kappaleetkin täysin anonyymejä. Kaikki miehet olivat vain miehiä jotka takaumien takia menivät sekaisin. Välillä joku oli pomo tai tuottaja, mutta väjän myöhemmin sama oli mies. En vaan pysynyt ollenkaan kärryillä. Eikä oikeasti jonkun terapiasta lukeminen ole lainkaan niin mielenkiintoista mitä se itse sitä läpikäyneelle on. Ihana loppu onneksi.

[Antti K]

Arvioidessaan elämänsä miehiä Putro kuvaa kiinnostavasti myös terapiaa ja musiikin tekemistä. Kovasti kyllä mietitytti nimettömyyden hyvin läpinäkyvä verho. Monet henkilöistä löytää halutessaan netistä seitsemässä sekuntissa. Että toivottavasti omat ystävät, työkaverit ja sukulaiset eivät saa päähänsä kirjoittaa tällaista. Ja minkä verran ylipäätään on mieltä kirjoittaa pääkaupungista, hitaasta kappaleesta ja kiltistä miehestä, kun voisi kirjoittaa Helsingistä, Ilmasta tehdyistä ja…

[Minttu]

3.75⭐️

Teksti oli tosi kauniisti kirjotettua! Arvostin todella paljon sitä, että Putro tuo tunteita ja ajatuksia, jopa vaikeita sellasia rehellisesti esiin – kateutta, häpeää ja ahdistusta. Vois kuvitella, että 19 vuotiaalla naisella (minä) ja yli viisikymppisellä miehellä (putro) ei olis paljon yhtäläiksyyksiä. Silti huomasin kirjaa lukiessa, että samaistuin Putron ajatuksiin ja näin paloja itseäni tekstissä. Kirjan viimeinen kappale "Turvapaikka" sito mun mielestä kauniisti tän kirjan yhteen ja loi tosi lämpimän tunteen, muuten melko (aiheensa puolesta) raskaaseen kirjaan.

Itseä jäi kuitenkin häiritsemään se, että vuosiluvut ja nimet jäi unholaan. Oon todella utelias ihminen ja tykkään aina, että elämäkerta- teoksissa saan kaikki spesifit tiedot. Tottakai ymmärrän, että kaikista ei voi mennä oikeilla nimillä kirjottelemaan, mutta itellä hankaloitti kerronnan seuraamista, kun puhuttiin vaan "mies" tai "nainen" ja liitteenä joku piirre, kuten vaaleahiuksinen tai nauravainen. Olis myös ollut kiva, että tapahtumat ois ollu jotenkin ajallisesti tarkemmin määritelty, koska kirja ei edennyt täysin kronologisessa järjestyksessä, vaikka muuten siitä just tykkäsinkin, että ei edetty kronologisessa järjestyksessä. Oisin myös tykännyt tietää, mistä biiseistä, levyistä ja kaupungeista millonkin puhuttiin. Mutta tää on vaan näitä mun juttuja, eikä tunnu oikeelta sen enempää lähteä pilkkomaan toisen kirjaa, kun kyseessä on kuitenkin niin henkilökohtainen teos ja ne on toisen todellista elämää.

Mutta yleisesti tykkäsin tosi paljon kirjotustyylistä – sanavalinnoista ja kauniista proosasta. Oli myös tosi mielenkiintosta luettavaa muuten, koska oon Putroa seuraillut somessa ja tykkään paljon hänen musiikista🫶🏻 Tälläsiä kirjoja tarvitaan lisää, jossa miesten mielenterveydestä ja tunne-elämästä kerrotaan rehellisesti ja avoimesti.

[Suvi L.]

Vaikea sanoa, mikä tässä Putron kirjassa välillä niin paljon ärsytti. Etukäteen odotin kirjaa tosi kiinnostuneena, pääsisinhän perehtymään yhden fanittamani musiikintekijän sielunelämään. Kuitenkin lukiessani huomasin useasti turhautuvani Putron kuvaamaan jonkinlaiseen yleiseen vaiheiluun ja vaikeuteen olemisessa ja ihmissuhteissa. Jotenkin ajattelisin, että yli 50-vuotiaana ihminen voisi olla jo päässyt yli sen kaltaisesta mustasukkaisuudesta, epävarmuudesta ja hyväksynnän kaipuusta, joita Putro tekstissään kuvaa. Toisaalta, Putro analysoi tunteidensa taustoja hyvin osuvasti:

"Minulla on kiltin pojan ongelma. En oikein kestä sitä, jos joku, varsinkin itseäni vanhempi mies on minuun tyytymätön. Tämä on näkynyt myös läpi seurusteluhistoriani jätetyksi tulemisen pelkona ja sitoutumiskammona. Mutta auktoriteetin hyväksyntää olen hakenut vielä hanakammin. En ole osannut kyseenalaistaa sellaisen minuun kohdistuvaa tyytymättömyyttä."

Eihän tuollaisen riipivän itseanalyysin jälkeen voi enää olla ärsyyntynyt. Ja toisaalta, katoaako hyväksynnän tarve meistä vielä kuolinvuoteellakaan?

No sitten aloin pohtia, toiko teksti sitten esiin minusta itsestäni jotain armottomuutta: hyväksynkö ahdistuksen ja epävarmuuden vain nuoruuteen kuuluvana ohimenevänä vaiheena, mutta en enää yli kolmekymppisten elämässä? :D Kirjaa lukiessa oli tosin joidenkin tapahtumien kohdalla välillä vaikea tietää, minkä ikäisestä itsestään Putro tarkalleen ottaen kirjoittaa.

Edelleen kyllä surettaa, kuinka kapeaan muottiin miehen pitäisi tässä yhteiskunnassa mahtua. Vahvat ja äänekkäät pärjäävät (muita alas painamalla?), ja tallaavat herkät tiellään. Siinä mielessä hatunnosto Putrolle uskaliaasta oman sisäisen maailmansa avaamisesta. Putron kirjoitustyyli on naseva ja oivaltava, eikä hän säästele itseään (tai itseironiaa) tunnistaessaan vaiheilunsa:

"Välillä kuitenkin huomasin haluavani lähteä omille teilleni. Sitten kun tein niin, minulla oli sekä yksinäistä että tylsää. Palasin vähin äänin. En halunnut huomiota, mutta loukkaannuin jos minua ei huomattu. Väitinkö jossain kohtaa olevani helppo ihminen?"

[Janica]

Ihan kiva, muttei mikään tajunnanräjäyttävä lukukokemus. Putrolta raadollisen rehellistä itsereflektiota omasta suhteestaan miehiin, mutta myös naisiin. Vaikka tunne-elämää tulikin analysoitua tosi yksityiskohtaisesti, tyyli piti lukukokemuksen kuitenkin verrattain keveänä. Tuntuu ehkä vähän hassulta kuvailla tätä kirjaa kevyeksi luettavaksi, kun tämän kirjoittaminen on varmasti tekijälle itselleen ollut todella raskas, mutta terapeuttinen matka. Musta oli myös ihan virkistävää lukea sellainen kirja, joka häpeilemättä käsitteli kirjailijan itsensä elämää jostain tietystä näkökulmasta. Alan olla niin kyllästynyt autofiktioon. En kuitenkaan tunnistanut kaikkia tässä kirjassa läpikäytyjä miehiä ja muita henkilöitä, se tällaisena uteliaana Vilinä jäi vaivaamaan..

Ehkä vähän offtopic, mutta oli myös mielenkiintoista lukea Putron taiteen tuottamisprosesseista, itsellä kun ei mistään musaskenestä, musiikin tekemiseen liittyvistä prosesseista ja siihen vaikuttavista dynamiikoista ole mitään käsitystä. Kirjan loppuosa ennen Turvapaikka-lukua alkoi ehkä tuntua jo vähän turhalta toistolta, mutta onneksi se ei ehtinyt häiritä liikaa. Lopetus oli tosiaan herkistyttävä, niin kuin ilmeisesti monen muunkin lukijan mielestä. Tuntuu että hänen elämänsä on ollut paljon päihteidensekaista suunnan hakemista, ja ainakin lopusta sai sellaisen vaikutelman, että hän oli löytänyt jonkun rauhan itsensä kanssa. Putro vaikuttaa kyllä sympaattiselta ihmiseltä.