Eletään 1950-lukua Helsingissä. Kolmekymppinen Raakel päätyy rikosetsiväksi murharyhmään, mutta se ei tunnu ylennykseltä: kukaan ei ota naispoliisia vakavasti.
Kotonakaan ei ole helppoa, Raakel joutuu huolehtimaan kapinoivasta sukulaistytöstään ja sodan traumatisoimasta puolisostaan, riesana on myös hankala äiti. Vain rakkaussuhde työtoveriin pitää hänet kasassa.
Kun Raakel saa nipun 1920-luvun kirjeitä, menneisyys hyökyy päälle ja hänen on päätettävä, paljastaako Elisabeth-tätinsä salaisuuden silläkin uhalla, että vaarantaa samalla oman uransa.
Taakka jatkaa lottana toimineen Raakelin tarinaa. Se on rakastetun Suviranta-trilogian itsenäinen päätösosa.
Mielenkiintoinen ja tärkeitä aiheita kuvaava tarina. Naispoliisin työtä, naisen asemaa, perhe-elämää ja kiellettyjä suhteita. Kirjailija oli selvästi tehnyt paljon historiantutkimusta. Kirja kuitenkin monesti tuntui enemmän historian tapahtumien, ilmiöiden ja yksityiskohtien luettelolta kuin romaanilta. Olisin kaivannut syvällisempää kuvausta nopean etenemisen sijaan.
Päätösosassa mentiin välillä harppoen eteenpäin enkä saanut ihan kiinni siitä mikä idea oli päästä vuosissa eteenpäin. Paikoin oli minun makuuni liikaa opetusmaista tyyliä rikostutkinnasta ja polisiin työtiloista, kun olisin kaivannut romaanimaisempaa kerrontatapaa. Tulipahan luettua Raakelin tarina päätökseen, vaikka se loppua kohti lässähtikin.
Kirjasarjan viimeinen osa tarjosi tuttuja henkilöitä, joiden pariin oli ihana palata. Raakelin tarina sai päätöksen ja minusta tämä oli yhtä hyvä kuin kaksi edeltävää. Mielestäni on tarpeen lukea koko sarja, että tästä kirjasta saa kaiken irti.
Raakelin tarina tuli päätökseensä, vaikka aukihan sekin loppujen lopuksi jäi. Tämän trilogian parasta ja ahdistavista antia on ollut se, kuinka sodan jälkeen elämä ei ollut vain suurta jälleenrakentamista ja sotakorvausten maksamista vaan arjessa kovaa taistelua sotatraumoista kärsivien ja heidän perheidensä selviämisessä. Tässä sarjassa Helsingin elämästä on auennut kovin väkivaltainen ja vaarallinenkin puoli, eikä naisten asemassa ollut kyllä kehumista oli sitten köyhä tai rikas.
Pidän Silja-Elina Laitosen tavasta kirjoittaa: elämänmakuista, arkista, koskettavaa, helppolukuista. Henkilöhahmoihin on helppo samaistua, eri henkilöt ovat todentuntuisia. Suviranta-sarja luettuna, täytyypä tarkistaa, mitä muuta Laitonen on kirjoittanut.