Aivan mahtavan konkreettinen etnografinen tutkimus, jossa mennään katsomaan arkea kouluissa, eikä pyöritä vain abstraktioiden äärellä.
Kirja vahvisti sen, mitä jo tiesin:
Luku- ja kirjoitustaito on Suomessa romahtanut nuorten keskuudessa ja yhä suurempi joukko ei saa tarvittavia taitoja peruskoulussa. Opettajien resursseja menee yhä enemmän oppimisvaikeuksien tukemiseen ja yksinkertaisten sanojen tai ohjeiden selittämiseen.
Pari faktaa:
- Sukupuolten erot lukemisessa ovat Suomessa OECD-maiden suurimmat ja aiheutamme tätä kuilua aivan itse: tyttöjä viedään enemmän kirjastoon, vanhemmista yleensä äiti on lukija, lapsille tarjotaan erilaista lukemista sen mukaan, miten heidän sukupuolensa tulkitaan
- tyttöjen oletetaan samaistuvan myös poikapuolisiin päähenkilöihin, mutta poikien ei tyttöihin = pojat lukevat lähinnä miesten kirjoittamia teoksia ja naiset lukevat tasaisemmin molempia
- Kirjallisuus mielletään usein ”passiiviseksi” toiminnaksi ja siksi ”kovan jätkän” maine estää monia poikia tarttumasta kirjaan. Myös ”takarivi”, joka pitää etäisyyttä kouluun ja kaikenlaiseen yrittämiseen on kasvanut.
- Myös koulutustaso ennustaa vapaa-ajan lukemista. Naiset kouluttautuvat miehiä korkeammalle. Jo 1940-luvulta enemmistö ylioppilaista on ollut naisia. Naiset lukevat moninkertaisesti miehiin verrattuna.
”Jos silloin tällöin lukevista sukulaisista puhutaankin spontaanisti, kyse on esimerkiksi yliopistossa opiskelevasta isosiskosta, joka ”lukee kaks kesää näin paksuja kirjoja, siis se ei käy ees ulkona.” Lukevat lähipiirin ihmiset muuttuvat jutuissa legendaarisiksi anekdooteiksi. (S.33)
”Kyse voi olla pienistä ja isoista asioista: mikä lukeminen kenenkin kohdalla herättää oho-reaktion, kuka viedään kirjastoon, kenelle tarjotaan ohuita ja hauskoja kirjoja, ketä kehotetaan kuluttamaan aikaa kirjan, ketä ulkoilun parissa. Olennaista on se, että arjen pikkuruiset asennoitumiset, naurahdukset, kulmien kohotukset ja patistelut kumuloituvat ajan mittaan. Syntyy käsityksiä siitä, kuka on lukija, ja kuka todellakaan ei ole.” (S.34)