Hätkähdyttävä esikoisromaani itsemääräämisoikeudesta ja rajojen rikkomisesta.
Nuori nainen lähtee vaihto-opiskelijaksi Bilbaoon ja rakastuu kaupunkiin. Baskimaassa hän ei ole liikaa, liian hankala, liian tilaa vievä.
Baskimaassa kaikki on äänekästä, ihmiset, juhlat ja mielenosoitukset, joissa vaaditaan alueelle itsemääräämisoikeutta. Baskimaassa kukaan ei pienennä itseään, siellä rajat on tehty rikottaviksi.
Mutta sitten rikotaan jotain, mikä ei ole korjattavissa. Kertoja joutuu seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, ja se sysää hänet kierteeseen, joka ei päästä otteestaan vaikka kuinka juhlisi tai suorittaisi. Uhriksi hän ei kuitenkaan itseään tunne, pikemminkin syylliseksi.
Hanna Lantto (s. 1981) on espanjan yliopistonlehtori Turun yliopistossa. Hän on erikoistunut baskin kieleen sekä monikielisyyden ja kieli-ideologioiden tutkimukseen. Väitöskirjansa Lantto on tehnyt Bilbaon alueen kaksikielisyydestä. Vuonna 2022 Biskajan aluehallitus myönsi hänelle Lauaxeta-kunniapalkinnon työstä baskin kielen hyväksi. Bilbao on hänen esikoisromaaninsa.
Bilbao on niitä kirjoja, jotka ovat kirjoittajalleen niin omakohtaisia, että itse jään lukijana (ja etenkin arvostelijana) miettimään, mitä tästä nyt uskaltaisi ajatella tai sanoa. Jos arvostelen lukemaani, arvostelenko sen kokijaa?
Nautin tästä älykkäästä kehyksestä, jossa rinnastetaan baskien rajat ja oman itsen rajat – etenkin niiden rajojen jatkuva ylittäminen ja rikkominen. Kirjallisuuden tasolla kuitenkin koen, että tässä jäätiin vähän puolitiehen, ehkäpä se sitten johtuu juuri siitä suuresta omakohtaisuudesta ja oman trauman lähellä olemisesta. Sitten toisaalta kuitenkin mieleni pistää hanttiin, että eikö traumoistaan saa puhua, kun on vielä keskellä niiden työstämistä? En kuitenkaan usko siihen, etteikö kirjoittaa saisi ja voisi kaiken keskeltä.
Joten ajatuksia, ajatuksia, ja ajatuksien ajatteleminenhan on parasta, mitä kirjaa lukiessa voi syntyä, joten siltä osin maaliin meni!
Miehiä muuten vihaa vain entistä enemmän, kun tämän on lukenut :,)
Tartuin Hanna Lanton Bilbaoon alun perin koska kirjailija ja teema ovat tuttuja omilta opiskeluajoilta. Ajattelin saavani käsiini kevyttä vaihtarielämän hömppää, ehkä jotain nostalgista ja tuttua. Kuinka väärässä olinkaan. Bilbao ei ole vain opiskelijatarina ulkomailla, vaan intensiivinen, terävä ja raa’an rehellinen tutkielma naiseudesta maailmassa, joka edelleen toimii miesten ehdoilla.
Päähenkilö Elina pakenee Suomea – ei niinkään Baskimaahan, vaan mahdollisuuteen olla oma, värikäs ja näkyvä itsensä. Suomessa hän kokee olevansa liikaa, vääränlainen. Bilbaossa hän mahtuu paremmin joukkoon – tai ainakin kuvittelee niin. Mutta maailma, olipa se missä päin tahansa, näyttää jatkuvasti Elinalle paikkansa: sivuun, syytettynä, mukautuvana. Oli kyse yliopistosta, työelämästä tai baarista, Elina on usein se, joka ei oikein istu normiin.
Lantto kirjoittaa rohkeasti häpeästä, syyllisyydestä ja siitä valtavasta taakasta, jonka nainen kantaa – usein turhaan – harteillaan. Miksi meidän pitää yhä edelleen analysoida, mitä me teimme väärin, kun joku toinen rikkoo rajoja meidän kustannuksella?
Kirja on täynnä hetkiä, jotka tuntuvat liiankin tutuilta – suorastaan kivuliaan tunnistettavilta. Samalla se on äärettömän koukuttava. Teksti virtaa eteenpäin rehellisesti, kirkkaasti ja väkevästi. Bilbao ei päästä lukijaa helpolla – ja juuri siksi se on niin vaikuttava.
Tässä oli kaikkea: kepeää (vaihto-)opiskelijaelämää, kielinörtteilyä — ja seksuaalisen väkivallan kuvausta. Tavallaan tässä oli kolme eri kirjaa, kuten joku täälläkin aiemmin mainitsi. Kokonaisuus oli kuitenkin ehjä. Helppolukuinen, vaikkei aiheeltaan helppo. Lanton tyylistä tulee mieleen ikisuosikkini Saara Turunen.
Tärkeä kirja, joka auttaa ymmärtämään seksuaalisen väkivallan monimutkaisuutta ja kamaluutta. Ja opetti paljon uutta Baskimaasta ja baskin kielestä, joista en aiemmin tiennyt mitään, mutta nyt varasin kirjastosta heti pari uutta romaania aiheesta!
Lanton Bilbao on ensimmäinen laatuaan. On vaikea kirjoittaa lyhyttä arviota tai kuvausta kirjasta, jota on vaikea kategorisoida mihinkään. Niinpä kirjoitan tähän muutamia hajanaisia ajatuksia.
Kun luin Hesarin henkilökuvan Lantosta, aloin saman tien kuunnella äänikirjaa. Teos vei minut mennessään, vaikka se oli yhtä aikaa hämmentävä ja osin ahdistava.
Ennen kaikkea se on oikein. On oikein, että Lantto kuvaa seksuaalista väkivaltaa, sen rakentumista ja sitä, kuinka vaikeaa sitä on joskus tunnistaa. Kuinka vaikeaa voi olla irrottautua ja toisaalta, kuinka helppoa on toistaa tuttuja valintoja. Tunnistan Elinan elämästä, tapahtumista ja ajatuksista sekä tunteista paljon, ihan kuin aika olisi silloin ollut sellainen, että niin ne asiat vain menevät. On myös oikein, että tästä rakenteissa, ympäristössä ja asenteissa pysyvästi väärin olevasta vaikenemisen pakosta Lantto sanoutuu irti.
Tiedän nyt enemmän, silmäni ovat auki enemmän, eikä kaikki mitä nyt näen ja tiedän, ole enää entisellään.
Kirjan scope oli hieman hämärä. Nimen perusteella odotin jotain Bilbaoon ja Baskimaahan liittyvää. Sitäkin oli, mutta kirjassa oli myös paljon huumehuuruista sekoilua, seksuaalista hyväksikäyttöä, tieteellistä kielitutkinusta, opiskelijaelämää, perhe-elämää. Vähän liikaa kaikkea ja liian sekaisin.
Noin kolmanneksen luettuani päättelin, että kirjan teema oli varmaankin itsemääräämisoikeus: sekä naisen kehollinen itsemääräämisoikeus että Baskimaan pyrkimys autonomiaan. No, ihan kekseliästä jos näin on.
Silti en voinut välttyä miettimästä, että miksi kiinnostavaan kirjaan Bilbaosta ja Baskimaasta on ympätty kaiken maailman sekoilua, eikö näistä olisi voinut kirjoittaa kahta eri kirjaa. Myöskään tyyli, jolla huumehöyryisestä sekoilusta ja seksuaalisesta hyväksikäyröksestö kerrottiin, ei miellyttänyt. Miksi se oli niin paasavaa, niin hyökkäävää. Toisenlaisella lähestymistavalla rankasta aiheesta olisi voinut saada kiinnostavan ja koskettavan tarinan.
Bilbao ja Baskimaa kiinnostavat - kävin siellä pari vuotta sitten - ja kirjassa kiitettävästi avataankin alueen kulttuuria. Kirjoittaja selkeästi tuntee aiheen, osaa kielen ja on oleskellut alueella itsekin. Taas jäin miettimään kuinka omakohtaisista asioista tässä kirjoitetaan. Vähän kuin jotain päiväkirjaa - sekalaista kokoelmaa oman elämän asioista - olisi lukenut.
Loppujen lopuksi, nimestä huolimatta, tämä ei tainnut kuitenkaan olla kirja Bilbaosta ja Baskimaasta vaan #metoo -teemasta sekä siitä mitä ihmiselle tekee tulla raiskatuksi. Päähenkilö kokee kirjassa hyväksikäyttöä jatkuvasti. Hyväksymättä raiskaamista millään tasolla ei kuitenkaan voi olla miettimättä mikä osuus hänen omalla tuhohakuisella käytöksellään on siihen miten asiat etenivät.
Näistä asioista en kirjassa pitänyt: preesensin käyttö, äänikirjan kammottava lukija(melkein jätin kirjan sen takia kesken), ronski paasaava tyyli(tai voi olla, että tämä johtui äänikirjan lukijasta?) ja ylipäätään nämä selkeästi autofiktiiviset teokset alkavat jo vähän tökkiä, ne ovat liian päiväkirjamaisia. Tässäkin liikaa tungettu samaan, kirjoittaja oksentanut kaiken kokemansa ja pahan olonsa yhteen kirjaan. Pienellä strukturoinnilla, karsimisella ja editoinnilla kirjasta olisi voinut saada lukijalle kiinnostavamman ja miellyttävämmän. Aihe sinänsä on ehdottomasti kirjoittamisen arvoinen.
Jos haluaa lukea oikeasti hyvän kirjan Baskimaasta suosittelen Fernando Aramburun Äidinmaata.
Istupas alas niin tarjoan sinulle huolettomat pintxot ja patxaranit.
Hanna Lantton esikoisromaani Bilbaon rytmiin olisi huoletonta heittäytyä vaihto-opiskelijan menoa tarkkailemaan ellei olisi tutustunut kirjailijaan ja kirjaan ennalta ja tietäisi mitä on tulossa.
Vihjeitä tosin saadaan jo Suomen-kouluaikojen kuvauksessa, kun päähenkilömme naureskelee, että "huorahan minä, ette te minulle mitään voi".
Lantto toimii espanjan yliopistolehtorina Turun yliopistossa. Hän tuntee kieli-isolaatti baskin, siis orvon kielen, jolla ei ole entisiä eikä nykyisiä sukulaisia (eli Gernika ei olekaan kirjoitusvirhe vaan Guernica baskiksi). Espanjan opiskelijana en ymmärtänyt kirjan kielinäytteistä, Gabriel Arestin runoista ja Miguel Unamunon ajatelmista, mitään.
Lantto myös tuntee Bilbaon ja lähiseudut baarien lattioita myöten: niitä roska-astioita ei pyyhitä kuin kahdesti päivässä mikäli fiktionsa tiedot yhtään mätsäävät todellisuuteen.
Sen sijaan baskit eivät tunne maailmaa rajojensa ulkopuolella, jos luotamme kaljupäiseen kielitieteen proffaan: viro on murre! Eikä sellaisia kuin fenno-ugrilaisia kieliä ole olemassakaan!
Valitsin kirjan kaupungin takia. Syvemmin kyse on baskin kielen tutkija Elinan värikkäistä ja syvistä ihmissuhteista, mutta myös vääristä ja vääristävistä kohtaamisista Bilbaossa ensin vaihto-, sitten tohtoriopiskelijana. Vaikka hän on suomalainen OYSissa syntynyt, hän on kotonaan ja oma itsensä vain ja vasta Baskimaassa ja jopa paikallisen mukaan myös euskalduna, "se, jolla on baskin kieli".
Yksinäisillä reissuillaan Elina raiskataan tai hän kohtaa muuten baskimiesten oksettavaa käytöstä. Elina myös kamppailee sisäisesti identiteetistään, sisäsiististä akateemikosta keskiluokkaiseen perheenäitiin ja rajattomaan hurjastelijaan. Tarina käsittelee myös trauman käsittelyä, raiskauksen terminologiaa ja niin sanottua raiskausnarratiivia: milloin voi ja saa sanoa tulleensa raiskatuksi, tähänkin kun on olemassa pätevät normit.
Viimeiseen asti lukija odottaa, että tästä sukeutuisi jos ei seesteinen loppu niin ainakin jonkinlainen nuoren naisen kehitys- tai kasvutarina.
Bilbao etenee selkeästi ja suorasanaisesti. Elinan roisi, kumartelematon ja baskiin vahvasti motivoitunut persoona välittyy kuten äänekäs baskikulttuuri ruokineen ja varsinkin juomineen baareissa ja eri antroissa.
Guggenheim vissiin kerran sivulauseessa mainittiin, eikä mitenkään maireasti. Mieleen minulle tämä jää myös kulttuurintuntemuksensa ja kulttuurin yksityiskohtien ansiosta. Baskimaahan tämä ei innosta, mutta ei se ole tarkoituskaan.
Ja ymmärrän hyvin Elinan närkästyksen englannin, jopa espanjan, puhujia kohtaan. Vähemmistökielien kopulaverbit, jee!
Hanna Lanton Bilbao oli todella upea ja samalla ihan hirmuisen rankka kirja.
Kirja oli myös minulle samaistuttava (vaikka olenkin elänyt noin 30 vuotta aikaisemmin), olen myös ollut pikkukaupungin kasvatti, tiennyt että elämäni tulee tapahtumaan jossain aivan muualla. Minulle se paikka oli Varsova ja kielenä oli puola. Olin valtavan innostunut näkemään, kuulemaan, tutustumaan ja oppimaan.
"Tiesin muuttavani pieneltä paikkakunnalta heti, kun olisin siihen tarpeeksi vanha. Mielessäni siinsi maailma, jossa arkipäivien verkkaisuudessa näivettyneet aistit terästyvät." sivu 80 "Bilbao on vahvoja tunteita, ärsykkeitä kaikille aisteille. Sitäkin minä tarvitsen." sivu 81 "Bilbaolainen syntyy missä tahtoo. Olen syntynyt bilbaolaiseksi Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa. Viimein, 20 v ja 8 kk iässä, ymmärrän mihin kuulun ja mistä olen kotoisin." s. 81
Minä olin saman ikäinen, parikymppinen mennessäni ekaa kertaa Varsovaan ja todellakin tunsin olevani sieltä kotoisin. Sain opiskella puolaa Varsovan yliopistossa ja kieli tuntui minulle helpolta. Sikäli samaistun noin 100-prosenttisesti.
Mutta sitten, on myös paljon eroavia seikkoja. Ja niistä lukeminen sai minut ahdistuneeksi. Ehkä ahdisti siksikin kun olin aluksi samaistunut niin moneen seikkaan. Juotiin minunkin nuoruudessani, harrastettiin seksiäkin, mutta se tuntuu Hanna Lanton kokemuksiin verrattuna aika kiltiltä touhulta kuitenkin. Eikä se juominen ollut niin humalahakuista. Eikä meillä ollut amfetamiinia eikä kokaiinia. Vaikea käsittää että jos nuo tapahtumat on tosia, että kirjailija on halunnut tuoda sen kaiken kaikkien lukijoiden tietoisuuteen. Rohkeaa.
Bilbaon kielitieteelliset osiot miellyttivät minua kovasti vaikka aina en kaikkea ymmärtänythään, erityisesti pidin siitä näytöstunnista. Siitä oli kiva lukea.
Hätkähdyttävä ja yllättävä, uutuudenviehätystä täynnä. En tiennyt mitään Baskimaasta tai baskin kielestä ennen tätä lukukokemusta. Kuvittelin myös, että Baskimaa olisi kirjan ydinteema, mutta kävikin ilmi, että kirjassa oli lopulta kysymys itsemääräämisoikeudesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä: tähän sopeutuminen otti aikansa, koska olin niin keskittynyt lukemaan lisää Baskimaasta ja Bilbaosta. Seksuaalisen hyväksikäytön kuvaukset olivat paikoin hätkähdyttävän suoria ja avoimia, melkein tuli tunne, että saako tällaista edes lukea. Keventävänä elementtinä oli kuitenkin Lanton vuolaasti virtaava kirjoitustyyli, huumori ja baskin kieliset runot lukujen välissä. Teos jätti paljon pureskeltavaa ja uutta tietoa, mikä oli sen suurin ansio.
todella koskettava ja rankka teos. lukiessa piti ottaa paljon taukoja juurikin rankkuuden ja raskauden vuoksi. aihe on kuitenkin erittäin tärkeä.
bilbao, baskimaa ja euskara kiinnostaa näin espanjan opiskelijana paljon, ja onkin mahtavaa, että niistä kertova kirja on julkaistu – vielä suomeksi !
vaihtelin paljon äänikirjan ja e-kirjan välillä. pidin lukijasta (vaikka espanjan lausuminen ei ehkä ollutkaan parhain, ei se häirinnyt), ja voinkin suositella kuuntelemaan tämän äänikirjana.
Kirja tuntui lähtevän käyntiin vasta puolivälissä. Missään vaiheessa se ei temmannut mukaansa tai saanut minua kiintymään henkilöihin, mutta sentään jaksoin kuunnella loppuun asti. Päähenkilön eli kirjailijan parisuhdetta ja vanhemmuutta käsiteltiin kirjassa yllättävän vähän. Täysin epäselväksi jäi, miten kirjailija on parantunut alkoholismistaan — jos on.
Ehkä lukukokemukseeni vaikutti jonkin verran myös se, etten lainkaan pitänyt Elsa Saision lukutyylistä. Ehkä kirja olisi ollut aavistuksen parempi paperiversiona. Joka tapauksessa en suosittele.
2000-luvun alussa kiersimme Pohjois-Espanjaa useaan otteeseen. Tuntui, että Bilbaossa jäi jotain poreilemaan pinnan alle, se ei silloin kertonut minulle kaikkia tarinoitaan. Tätä kirjaa lukiessa tuntui, että tarinat täydentyivät värikylläisyydellä ja elämällä, joka kaupungissa värjyi.
Samalla lukukokemus oli häkellyttävä. Painava.
Tuoreeltaan tähtiluokituksen antaminen tai kokonaismielipiteen muodostaminen on vaikeaa. Ehkä tämä hätkähdyttävä kirja olikin tärkeä lukukokemus juuri nyt tässä maailmanajassa, jossa on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia?
Kirjaan mahtui monta kiinnostavaa teemaa rinnakkain ja limittäin - välillä mietin, että oliko niitä jo liiankin monta, riittikö kaikille tilaa kasvaa ja tulla läpikäydyksi. Seksuaalisen hyväksikäytön teema selvästi laajensi aiheen tavallista sävyjen kirjoa, mutta itselle ehkä kuitenkin tärkeämmiksi nousivat tietynlaiset juurettomuuden ja juurten tai yhteyden löytymisen teemat.
Huh. Tästä olisi paljonkin sanottavaa, mutta pitää antaa ajatusten tasoittua hetki. Heti lukemisen jälkeen päällimmäiseksi nousee kuitenkin kirjoittajan rohkeus. "Jos kirjoittaisin #MeToo, jokainen tykkäys olisi pisto paikkaan, jota en halua avata. Jos kertoisin, mitä minun #MeTooni takana on, kukaan ei enää haluaisi olla seurassani." Ja silti hän kertoo täysin peittelemättä tämän kaiken.
Huhhuh. Kyllä hengästyttää. Tosi raskas aihe ja valitettavasti oli aika toisteinen ja vähän liian pitkä, tuntu ettei tässä oikein edetä mihinkään. Mutta sellanen kirja jonka varmasti muistaa vielä pitkään.
Raju ja ravisteleva. Hämmentäväkin. Pureutuu syvälle lukijan omiin samankaltaisiin kipukohtiin, jos/kun niitä on. Melko raskas lukukokemus mutta myös palkitseva. Kiitos tästä kirjasta!
Tämä oli siinä mielessä hämmentävä teos, että se koki epätyydyttävän metamorfoosin Baskimaan historiapropagandasta aikuisen naisen kännisekoiluun vakavalla mielenterveyskyykyllä. Väliin oli roiskittu baskirunoutta tai vaihtoehtoisesti Helsingin poliisilaitoksen seksuaalirikosten vähättelyä. En saanut ihan kiinni tarinan perimmäisestä moraaliopetuksesta, eikä sitä helpottanut lainkaan Elinan hahmon vastenmielisyys. Koko tarina jäi itselle pinnalliseksi sormien heristelyksi vakavasta aiheesta ja vaikka feministiksi tunnustaudunkin, hankasi tämä jollain tavalla vastakarvaan. Sujuva, mutta epämiellyttävä lukukokemus kaiken kaikkiaan.