Maamies tasoittaa haravalla multaa. Sipulit ovat jo riveissä, ruskeankeltaiset kupolit. Vielä kylvetään lontoolainen porkkana, Egyptin punajuuri, vedetään vaot tarkkaan kuin ryhdyttäisiin rakentamaan pyramidia.
Hänet huudetaan syömään. Mäellä hän pysähtyy, katselee työtään. Maanvärit ja tuore vihreä ovat haikea yhdistelmä, kuin punavarpusen ääni.
Risto Olavi Rasa (s. 29. huhtikuuta 1954 Helsinki) on suomalainen runoilija, ammatiltaan kirjastonhoitaja. Hän kirjoittaa lyhyitä, naivistisen avoimia ja arkisen lämpimiä runoja luonnosta, kodin piiristä ja rakkaudesta. Rasa tunnetaan erityisesti luontolyyrikkona. Jo esikoisteoksellaan (Metsän seinä on vain vihreä ovi) Rasa saavutti suurta suosiota. Hänen runojaan alkoivat lukea sellaisetkin, jotka eivät ennen olleet välittäneet runoista.
Rantatiellä (1980) on Risto Rasan viides runokokoelma ja se iski nyt napakymppiin. En tiedä, johtuuko ihastumiseni olosuhteista (laiturinnokka mökillä) vai äärimmäisestä modernismista: "Ilta, päivän vedos."
Tapananihan on käydä täällä mökillä nappaamassa kesäillasta (tai ennemmin -yöstä) kuva ennen kuin kömmin sänkyyn. Siinä on eräänlainen piste päivän päätteeksi.
Minusta on myös hienoa, että Rasa nimeää kaikki linnut, kasvit ja ötökät nimeltä. (Tästähän meillä on olemassa runoilija Tommy Tabermanin Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen: "Älä sano lintu kuin lintu, sano pääskynen tai haukka. Älä sano kukka kuin kukka, sano keltavuokko, anemone ranunculoides ja kissankello. - -")
On hienoa, kun runoilija tarkkailee luontoa. Se on oma runoutensa.