Elävän näköiset

by Henni Kitti

Esikoisromaani elämästä, joka kulkee kuin viestikapula sukupolvelta toiselle

"Sisko on katsellut Alfredia jo pitkään. Perunanlaitossa, yhteisinä saunailtoina ja myymäläautossa. Sisko tuijottaa aivan kuin Alfred olisi joku muu kuin on. Yhtenä iltapäivänä Alfred sitten ymmärtää mitä Sisko katselee ja menee pihojen rajan yli hänen luokseen. Sisko vie hevostalliin, siellä hän rakastelee Alfredia. Ruunan suuret silmät katselevat heitä."

Elävän näköiset alkaa navetasta joskus viime vuosisadan puolivälissä ja päättyy 2000-luvun Helsinkiin. Se on tarina monesta sukupolvesta ja joesta, joka muuttaa suuntaa eräänä päivänä, venäläisestä sirkuskoirasta, kaivostoiminnasta ja siitä, kuinka kuollut seepra täytetään.

Genres: Finnish Literature, Queer, Fiction

346 pages

First published January 1, 2014

Reviews

[Susa]

Miten kuulas, kaunis ja särkevä.

[Kaisa]

Niin vaivatonta ja varmaa tekstiä, että olisin halunnut sen jatkuvan vielä paljon pitempään. Asioita tapahtuu, ihmiset syntyy, elää ja kuolee, ja siinä on jotain hirvittävän kiehtovaa, kun sen osaa kertoa näin hienosti.

[Outi]

Elävän näköiset lähti hitaasti käyntiin, mutta kuvasi mielenkiintoisesti kahden perheen vaiheita 1950-luvulta. Romaanissa ei ole juurikaan juonta sen perinteisessä muodossa, mutta ajankuvausta ja tuokiokuvia kyllä. Pidin murteesta ja taksidermiakuvauksista erityisesti. Henkilöhahmojaan Kitti käsitteli ihailtavalla etäisyydellä, mutta silti lempeydellä.

[Heidi]

Huhvau. Niin etäältä kuin läheltä tarkka sukuromaani Alfredista Aleksandraan ja Sakariin ja heistä Andersiin ja Santeriin. Kaivoksia, vesialueita ja elävän taltiointia, ikuistamista. Ja koiria. Rakkautta ja korkeampaa vetovoimaa, vähän avaruuttakin.

Ihan valtavan hieno romaani.

[Tapio Hollipakka]

Luin tämän toiseen kertaan ja tällä kertaa lukukokemus oli ehkä jopa parempi. Hienoa kieltä ja ihanan surumielinen pohjavire koko kirjan mitalta. Alkupuoli on ehdottomasti parasta antia, mutta loppupuoli edelleen hieman tylsempi.

[Jenni]

Luin tämän kirjan ehkä vähän väärässä mielentilassa, sillä en yrittämisestä huolimatta oikein päässyt kirjan imuun mukaan missään vaiheessa. Tavallaan pidin siitä hieman kaihoisasta ja rauhallisesta tavasta, jolla kolmen sukupolven sukutarinaa kerrottiin. Samalla minua hienoisesti harmitti tavallisten ihmiselämien kuvaaminen niin vallan tavallisesti ja ennalta-arvattavasti. Santeri oli jo pienenä kiinnostunut avaruudesta, siispä hänestä tulee avaruusfyysikko. Aleksandraa kiehtoo kipsiset naamiot lapsena ja, kuinkas ollakaan, hänestä tulee aikuisena muotteja käyttävä konservaattori Helsingin Luonnontieteelliseen museoon. Mutta ehkä tarinaa ei pidä syyttää liiaksi ihmiselämän tavallisuudesta, koska sellaistahan ihmiselämä pääosin on: syntymää, arkea ja kuolemaa. Kirjallisista keinoista positiivisena nousi esiin kertojaäänten vaihtelu ja ajanjaksoilla leikittely; välillä ennakoitiin tulevia tapahtumia, välillä palattiin askel taaksepäin. Tarina on elävästä elämästä, mutta elämä romaanissa on kuitenkin jokseenkin puolinuupahtanutta ja intohimotonta. Ehkä tämä on pohjimmiltaan nuupahtaneen lukijan ongelma.

[Kiki]

Tarttui mukaan kirjaston sateenkaarihyllystä, mutta tässä oli myös paljon muutakin!
Alun monimutkaiset perhe- ja seurustelusuhteet toivat mieleeni Kjell Westön, mutta vauhtiin päästyään pääsin mielikuvasta yli. Joku näissä sukupolvikuvauksissa vain kiinnostaa, samoin Helsingissä ennen 2000-lukua.
Luonnontieteellisestä museosta ja eläinten täyttämisestä kertovat kohdat olivat kirjan parasta antia, sateenkaarevuus oli kuvattu liikoja suurentelematta ja asiaa kauhistelematta, jollaista suhtautumisen pitäisi ollakin.
Yllätyin iloisesti!

[Heta]

Pidin! Mukavan juonetonta ja rehellistä kerrontaa tavallisesta elämästä. Hieno surumielinen ja vääjäämätön tunnelma. Kaunista kieltä ja toimivaa pientä ajassa hyppelyä. Toisaalta ei maailmaani muuttava teos.

Lisäys: kommenteissa spoileri

[Minna]

Todella hyvä, monella tapaa. Hienot hahmot, pitkä aikajänne ja vaihtuvat maisemat sujuvasti toteutettu, miellyttävästi kirjoitettua tekstiä, vetävää luettavaa.

[jonkurri]

Koskettava. Kuvaa elämän kiertokulkua kauniisti, mutta samalla kovin arkisesti. Se ehkä on se koskettavuus, elämä menee vääjäämättä eteenpäin ja yhtenä päivänä sitä ei enää ole. Kaunis teos!

[S]

This book mirrors life itself by shifting the role of the protagonist from one person, one generation, to the other smoothly and effortlessly. We follow the lives of Alfred, Eeva, Sisko and Reino, then their children Aleksandra and Sakari, before moving on to Santeri and Anders. The book has a wave-like feel to it, which feels both detaching and alluring. It is both melancholy and sentimental at the same time, and the end result is somewhat sad - all lives end, all of us are here for a limited time that can be either significant or feel very insignificant indeed.

That's how life works.

The natural-feeling, true-to-life-itself way of narrating this novel was both a blessing and a curse for this story: even though the experience seemed authentic and meaningful, the novel felt to be dragging on at the same time. There are pages that feel unnecessary, and the story progression seems slow. But then again, that's what life feels like: it drags on and we remember only those moments that feel meaningful for us. The title of the novel mirrors that experience beautifully.

First I was really apprehensive about whether I can actually like this novel, since I usually get attached to the first protagonist and care only little about his/her children, but somehow Kitti managed to get me hooked on Aleksandra and even her boy, Santeri. I was impressed. Rarely a reader comes across such authentic-feeling reflection on life.

Anyway, I give this only three stars just because the novel felt way too long and it included material that seemed unnecessary. I also would have liked to have a little more conclusive take on family ties: as authentic as this novel felt, it still lacked the authenticity of presenting family ties properly. Alfred and Eeva's other children (Pirkko, Katariina and the one-I-cannot-even-name) were hardly even portrayed in the novel after they moved out from their childhood home, and seemed to have little to do with their little sister, the protagonist, Aleksandra. It didn't seem right. I'm sure a lot of siblings can get detached from each other in adulthood, but since this novel seemed to ignore them almost completely, it felt unauthentic.

Though one thing I have to mention as a major plus, despite this rather low rating: I loved how the narrator sometimes told beforehand what was going to happen to the characters in a style of "But the cold didn't get better and she died three weeks later", which gave a little bit laconic feel to the novel that I absolutely loved. It emphasized the life-like feel, I guess.

But, anyhow, read this novel if you're into authentic stories that mimic real life as it is.

[Suketus]

Kirja, joka pitää otteessaan ja samalla etäännyttää. Kertomus suvusta kolmessa polvessa, Tornionjoesta ja Lapista, merestä ja Helsingistä. Kirjan henkilöt ovat hankalia ja siksi kiinnostavia, kerronta maalaa tuokiokuvia, hyppii ajassa, jättää kertomatta ja paljastaa kuitenkin paljon. Kiehtova kokonaisuus, jota on sulateltava pitkään.

[hanna]

Puolen välin jälkeen imaisi mukaansa; kieleen tottui ja siitä alkoi pitääkin. Aluksi pelkäsin ennalta-arvattavuutta. Peräpohjolan murre hymyilytti, samoin ajatusten kuvailu. Aika kului minun makuuni turhan nopeaa, reilu 300 sivua on lyhyt aika kolmelle sukupolvelle.

[Iira]

Sisältö varsinkin alkupuolella oli aika kliseistä suomalaiskuvastoa, mutta pidin kielestä ja eläinten täyttämiskuvauksesta sen verran, että jaksoin lukea loppuun.

[Marjatta]

En olekaan ennen lukenut tämän murrealueen kirjoja. Mielenkiintoista.