Valohammas

by Harry Salmenniemi

Valohammas on romaani lapsiperhearjesta ja työelämästä, kiireetön kuvaus ruuhkavuosista. Se päästää lukijansa keskelle nautinnollista, tyyntä kesäpäivää ja unenomaiselle työillalliselle Michelin-tähdellä palkittuun ravintolaan.

Tarkka korva ja katse taltioivat kodin ja maailman ääniä ja näkyjä. Kolmivuotias höpöttelee, vauva opettelee ensimmäisiä äänteitä, aikuiset yrittävät keskustella, ymmärtää elämäänsä. Kertoja ajattelee, havaitsee, muistaa ja huvittuu. Yrittää nauttia kolmivuotiaan kanssa ryijynäyttelystä maakuntamuseossa, esittää älykästä keskustelijaa fenkolinkukkien äärellä.

Valohammas on todistusvoimainen romaani elämän tärkeimmistä asioista, puheen ja sanojen merkityksestä, helteen läkähdyttävyydestä, kyselyiästä ja rakkaudesta. Se kuvaa erityisen elämänvaiheen, jossa perhearki on totta ja valvetta, työelämä unta ja valhetta.

Kirja on itsenäinen osa romaanitrilogiassa, jonka aiemmat osat ovat Varjotajunta (2023) ja Sydänhämärä (2024).

Genres: Audiobook

205 pages, Hardcover

First published January 15, 2025

About the author

Harry Salmenniemi is a Finnish author and poet.

Reviews

[Päivi Metsäniemi · Rating 4 out of 5]

Rakastan Salmenniemen ilmavaa proosaa, ja tätä arkielämä-sarjaa, jossa ei tapahdu mitään, ja silti tapahtuu se kaikki, mikä tekee "elämän". Jos Sydänhämärässä sentään olikin läsnä akuutti lapsen sairastumisen kriisi, tässä osassa ei ihan oikeasti tapahdu mitään; eletään vain yksi arkinen kesäpäivä vauvan ja taaperon vanhempina. Keskiluokkaisena, luovan luokan edustajana, omat etuoikeidet koko ajan tiedostaen.

Tekstin suurin arvo on sen kehollisessa konkreettisuudessa - palaan ajassa välittömästi 15 vuotta taaksepäin ja muistan, millaista oli jatkuva onnellisuuden ja väsymyksen palmikoituminen. Tällaista seesteistä rauhallista päivää, jolloin olisi vain käyty puistossa, syöty lounas, nukuttu päikkärit, käväisty museossa ja syöty ilta-ateriat, en varmasti ole elänyt koskaan ja olisin kuolllut tylsyyteen jos olisi tapahtunut näin vähän, mutta olisin hyötynyt valtavasti jos olisin vauva-arjen keskellä lukenut tällaisesta tavasta olla ja ajatella.

En meinaa kestää ollenkaan kirjailijan viinihifistelyä - emme kulje ympäriinsä huokailemassa munakoisonkaan kasvupaikkoja ja mineraalipitoisuuksia ja muistelemassa matkojamme kevätsipulin alkuperäismaisemiin - mutta kirjallisena tekona ruuan ja juoman kuvailu oli elähdyttävä suoritus. Samoin kuin Italian kaipuu - sain tämän täsmälleen saman, erinomaisen keskiluokkaisen ja epäomaperäisen tunteen herätettyä tekstin myötä.

Mietin, että tämän kirjan voi kirjoittaa vain mies ja silti tulla noteeratuksi taitelijiana. Naisen pitäisi kirjoittaa vauva-arjesta aivan eri tavalla, ahdistuneena ja rooleja rikkoen, jos toivoisi, että kuvausta pidettäisiin vakavasti otettavana taiteena. Mutta lukijana olen erinomaisen tyytyväinen, että sain lukea kuvauksen onnellisesta, elämään ja parisuhteeseen tyytyväisestä pikkulapsiajasta - ilman muuta raikkaampi näkökulma kuin valittaminen.

[Laura Walin · Rating 2 out of 5]

Harry Salmenniemi joko vakaasti uskoo ja kokee (niin kuin kirjoittaa), että lapsiperhearki on maailman ihmeellisintä tai sitten hän testailee suomalaista lukija- ja kulttuurikenttää sen suhteen, kuinka banaalit tekstit vielä käyvät kaunokirjallisuudesta, kun ne meritoitunut kirjailija kansiin laittaa.

Valohammas täydentää Salmenniemen realistisen trilogian, jossa ajatuksena on kuvata hitaasti, lähes reaaliaikaisesti arkipäivän tilanteita. Siinä missä ensimmäisessä osassa odotettiin junaa Pasilan asemalla ja toisessa käytin läpi lapsen sairastumisen aiheuttamaa repivää huolta, ei tässä kolmannessa osassa tapahdu mitään.

Kirja koostuu neljän tilanteen kuvauksesta, joista kolme tapahtuvat kirjailijan kotona ja yksi kirjailijatapaamisessa helsinkiläisessä ravintolassa. Teksti on kuin editoimatonta filmiä, jossa ihan kaikki on kirjoitettu auki, niin lyhytsanaiset kuka tekee mitäkin -keskustelut puolison kanssa kuin omat lyhyet pohdinnat nykyisestä elämästä suhteessa entiseen. Itse en tästä löytänyt tarttumapintaa.

[Heidi · Rating 3 out of 5]

Salmenniemen kirjasta on jälleen vaikea sanoa, onko se vakavissaan vai onko se huolella tehtyä parodiaa. Kuvaako se lapsiperhe-elämän autuutta aivan tosissaan, vai piikitteleekö se instagram ym. influensseri-vanhemmille, joiden arki rullaa täydellisenä kuvasta toiseen. Kenties vähän molempia, mutta uskoisin, että Salmenniemi aivan aidosti rakastaa päiviään pienen perheensä kanssa, ja hänelle neurooseja aiheuttaa pikemminkin se kaikki muu, tämän kirjan tapauksessa edustusillallinen kollegoiden kanssa.

Valohammas kuvaa yhtä helteistä kesäpäivää vaimon ja kahden pienen lapsen seurassa, uupuneena mutta onnellisena. Herätään, laitetaan aamupalaa, vaihdetaan vaipat, lähdetään leikkipuistoon, käydään kävelyllä, palataan kotiin lounaalle ja päiväunille, mennään museoon, laitetaan taas ruokaa, katsellaan lastenohjelmia, peseydytään, nukutetaan lapset. Välissä kuvattu illallinen kollegojen seurassa yhteisen novellikokoelman julkaisun kunniaksi kuuluu johonkin toiseen päivään. Illallinen on hieno, mutta tarjottu fine dine -menu olisi kirjailijan mukaan kaivannut kustannustoimittajaa, niin paljon turhia rönsyjä ja syömäkelvottomia osia siinä oli. Ruoka nousee muutenkin suureen osaan, kun päähenkilö laittaa rakastamiaan italialaisvaikutteisia ruokia perheelleen, ja käy poikansa kanssa kahvilassa syömässä suklaakakkua, joka oli “sacher-kakun parodia”, siis ällöttävä. Italian ruoat ja historialliset museot ovatkin ainoa asia, mitä kirjailija kaipaa päiviinsä tässä syrjäisessä maankolkassa.

Valohammas oli kaunis ja hiottu romaani täynnä aiemmista osista tuttua pohdiskelua. Tällaista arjen auvoa kuvaavaa romaania en muista ennen lukeneeni. Mitään karmeaa ei tapahtu, ei edes melkein. Jos sarjan aiemmat osat miellyttivät, tai haluat lukea normista poikkeavan kirjan lapsiperheen arjesta, niin tähän kannattaa ehdottomasti tarttua.

[Juha Viitanen · Rating 3 out of 5]

"Jos arkeni olisi romaani, samat asiat tehtäisiin jatkuvasti. Variaatiot olisivat niin pieniä, että lukija kyllästyisi viimeistään sivulla kaksikymmentäkuusi", kirjoittaa Harry Salmenniemi uusimman romaaninsa sivulla 26 - kirjoitettuaan sitä ennen - ja itse asiassa koko romaanin - Salmenniemen arjesta, jossa samat asiat tehdään jatkuvasti pienillä variaatioilla.

Vuoden 23. kirjani on Salmenniemen kolmas romaani, Valohammas, on jatkoa kahdelle edelliselle romaanille Varjotajunta (2023) ja Sydänhämärä (2024). Edelleen Salmenniemi jatkaa perhearkensa kuvausta. Välillä yhdessä luvussa käydään kääntymässä Helsingissä työmatkalla - ja sekin on oikeastaan arkinen kuvaus. Salmenniemi toki välillä syventää ajatustaan ja kertoo, miksi romaanissa pitääkin olla arjenkuvausta.

Salmenniemen novellit olivat erinomaisia, mutta näihin kolmeen romaaniin en oikein syttynyt. Onneksi ne nyt olivat kaikki alle 200-sivuisia ja kun ne pääosin kuvasivat sitä arkea, niin helppolukuisia ne tietyllä tavalla olivat - paitsi silloin, kun Salmenniemi syventyi vähän pohtimaan eri asioita.

Joku taisi arviossaan vähän samanlaista ajatusta esittää kuin mitä itselle tuli mieleen: jos tällaisen tekstin veisi kustantajalle joku muu kuin jo todella meritoitunut kirjailija, julkaistaisiinko tämä kirja?

Tulipa taas joukko uusia kirjojakin tästä listattua itselle muistiin. Voivat olla vain vähän raskaita luettavia. Kuten Salmenniemi kertoo: "Luen uudelleen kaikki kotikirjastoni pimeimmät teokset, luen kaikki synkät, näköalattomat, eksistentialistiset miesselitysvyyhtikirjat uudelleen... Luen kaiken typerän ja aggressiivisen, hullun mieskirjallisuuden uudelleen... Luen kaiken minua vainoavan uudelleen... Minulla on kotikirjastossani kaikki synkkyyden helmet, eikä siinä ole mitään järkeä."

Arvioksi 3,2/5.
Harry Salmenniemi: Valohammas (2025. Siltala

[heliviena · Rating 5 out of 5]

Kiitos universumi Salmenniemen romaaneista! Hellekesään just ihana kirja perheestä ja kesäpäivistä kun ei tapahdu mitään ja yhtä aikaa kaikki.

[miida · Rating 3 out of 5]

tää oli mun mielestä tän trilogian paras, en tiiä johtuuko se siitä et mulla kesti kolmanteen kirjaan asti oppia myötäilemään tota tyyliä vai siitä, et ton perheen taaperon jutut oli niin hauskoja et hymähdin välillä ääneen. silti suht puiseva. herkullista fiinin ruuan kuvailua tässä taas teen iha just mun gradun jostai fenkolin representaatiosta salmenniemen autofiktiossa.

[Saana · Rating 4 out of 5]

Ei ole Salmenniemi kirjoittanut mitään sellaista, josta en pitäisi valtavasti. Ihanan raukea ja realistinen pikkulapsielämän tuokiokuvaus.

Hieno trilogia. Sydänhämärä oli vielä Valohammastakin parempi, paras näistä kolmesta.

[Sari · Rating 4 out of 5]

4,5/5 ⭐️

[Minna H · Rating 3 out of 5]

Jos 3v ja aikuisen keskustelut kiinnostaa niin tämä on sinulle. Tavallista arkea, tai kenties ei kuitenkaan niin tavallista. Täällä ei syöty nakkeja ja ranskalaisia, kalapuikkoja eikä valmisruokaa. Kirjailijoiden kokoontuminen oli kiinnostavin kappale, joskin sekin taisi olla uni.

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Harry Salmenniemi jatkaa autofiktiivistä perhe-elämän kuvausta Varjotajunnan ja erityisesti Sydänhämärän jalanjäljissä. Kirja kuvaa lyhyen katkelman perhe-elämää Jyväskylässä kesällä kolmevuotiaan taaperon ja puolivuotiaan vauvan kanssa. Mitään ei erityisemmin tapahdu, huippukohtia ovat käynti puistossa ja vierailu museossa.

Minua sekoitettiin pienellä lusikalla, joka mahtui kaikkiin paikkoihin: mikään ei ollut entisensä.

Poikkeamana lapsiperheen elämästä kirjassa on mukana myös työillallinen Michelin-ravintolassa Helsingissä. Kohtaus on ilahduttavan omituinen ja epätodellisen oloinen, vaikka siinä onkin paljon konkreettista todellisuutta taustalla: nimeltä mainittuja henkilöitä, jotka ovat ihan oikeasti olleet mukana kirjahankkeessa, jota illallisella juhlistetaan. Silti kohtaus näyttäytyy kirjassa kuin unena perhearjen valvetodellisuuden keskellä.

Salmenniemi kirjoittaa Sydänhämärästä tuttuun tapaan, jossa kerronta lipuu minä- ja hän-kertojan välillä hyvin sulavasti ja lähes huomaamattomasti. Siihen ei enää kiinnitä niin huomiota; se on toimiva ilmaisumuoto, joka vie tarkastelua milloin lähelle, milloin vähän etäämmäs. Dialogia kolmivuotiaan Joelin kanssa on todella paljon, loputtomia tarinoita ja outoja taaperovitsejä.

Valohammas on hyvin tehty, vaikka se voisi karahtaa kiville monessa kohtaa. Usein metakirjallinen kirjan kirjoittamista käsittelevä fiktio on tavattoman puisevaa luettavaa, mutta tässä Salmenniemi onnistuu sulauttamaan nekin pohdiskelut ihan luontevaksi osaksi kirjaa. Lapsiperhe-elämän toisteisuus, mitääntapahtumattomuus ja junnaaminen samoissa rutiineissa on sen verran tehokkaasti juurruttava pohja romaanille, että lasta keinuttaessaan voi “ajatella takaumia, rytmiä, toistoa romaanien sisässä. Voin ajatella trilogiaa, jota yritän arvailla kohdalleen, voisiko sellaisen tehdä, kaiketi voisi, ei siinä olisi mitään järkeä. Kuvaus perhe-elämästä ja työelämästä, niin kuin ymmärtäisin siitä jotain.”

Salmenniemen elämää sävyttää pohdiskelu siitä, mitä voisi olla. Jyväskylässä Keski-Suomen museossa käydessä hän kaipaa Roomaan. Miksi katsella ankeita ryijyjä, kun voisi nähdä gobeliineja ja mosaiikkeja ja sarkofageja. Ei voi vain ottaa ja lähteä – mutta eipä sitten toisaalta tahdokaan.

“Pitäisi joskus saada kuvattua sellainen päivä, jossa ei tapahdu mitään erityistä”, Salmenniemi pohdiskelee, ja jatkaa:

Perhe-elämän kuvaukset ovat yleensä huonoja. Ne ovat rankkoja. Ne hakevat draamaa, vaikka niissä pitäisi hakea harmaan aluetta, toistuvuutta, tasapainoa. Perhe-elämä on miellyttävämpää kuin kirjallisuuden ja elokuvien perusteella voisi luulla, paljon tasapainoisempaa.

Näissä pyrkimyksessään hän on nyt onnistunut: Valohammas kuvaa juuri tällaista mitääntapahtumatonta arkea, ja tekee sen hyvin. Kirjassa on paljon tunnistettavaa ja yleistä ja seassa riittävästi omaperäistä. Perhe-elämä näyttäytyy toistona ja tasapainona, mitä se enimmäkseen onkin. Eipä tätäkään lajia määräänsä enempää jaksaisi lukea, mutta Valohampaan parinsadan sivun mitassa se toimii hienosti.

[mansikkakeittosi · Rating 5 out of 5]

Tämä on toinen Salmenniemen kirja, jonka olen lukenut ja taas olen ihmeissäni siitä, kuinka paljon pidän kaikesta. Kaikella tarkoitan kieltä, hetken kuvausta, tavallaan tapahtumattomuutta, mutta samalla mullistavia oivalluksia perhearjen äärellä.

Ennen Valohammasta luin Sydänhämärän, joten kontrasti rauhallisen perhearjen ja kriittiseltä tuntuvan sairaalajakson välillä on omanlaisensa yö ja taivas. Jos Sydänhämärä oli täynnä ahdistusta ja toivoa päästä pois kammottavasta hetkestä, niin Valohammas oli toivoa jäädä elämän vaiheeseen vielä hetkeksi.

Voisin kenties luonnehtia kirjaa autofiktioksi, mutta se on mielestäni taitavasti ujutettu museokäyntien, viinikeskustelujen ja ikkunalaudalle jätettyjen kirjojen joukkoon. Pidin erityisesti kolmannessa persoonassa Salmenniemestä puhumisesta, joka välillä lipui ensimmäisen persoonan näkökulmaan. Tämä tapahtui aina niin huomaamattomasti osassa lukuja, että välillä vain asetuin hahmon taikka yleisen tilanteen aloille.


"Hän meni vessaan, ja Maria vei vauvan sängylle.

Oli hämmästyttävän hiljaista. He tulivat vastakkain eteisessä. He seisoivat kellertävässä kesäillan valossa. He seisoivat siinä jonkin aikaa, silittivät toisiaan, halasivat. He naurahtivat, ymmärsivät. He suutelivat niin pitkään, ettei sen jälkeen voinut heti mennä."


Saattaa olla, että olen taitekohdassa elämääni, sillä olen hakemassa yliopistoon. Kenties juuri sen takia minua kiinnostaa millaista perhearki edes voisi olla, ja Salmenniemi vastaa kysymykseeni rakastavaisimmalla ja pehmeimmällä mahdollisella tavalla. Salaisesti toivon, että minulla on joskus kaksi lasta, ihana talo ja ihmeellinen perhe, joka lainehtii rakkaudessa. Toivon, että joskus minunkin lapsen ensimmäinen hammas on valohammas.

[Heta · Rating 4 out of 5]

Kieltämättä herättää huomattavan määrän ajatuksia siihen nähden, että kirjassa ei tapahdu mitään (niinhän sitä monesti kirjoista sanotaan, mutta tässä ei tapahdu kirjaimellisesti yhtään mitään dramaattista, kuvataan vain yhtä kesäpäivää pikkulapsiperheessä puistoiluineen, päiväunineen ja aterioineen), ja se varmastikin on se pointti. Miksi tällainen kirja on kirjoitetu? Miksi muita tällaisia kirjoja ei ole kirjoitettu? Saisiko kukaan muu julkaistua tällaista kirjaa, ainakaan kukaan nainen? Onko tässä mukana ironiaa?

Luin tämän kolmen kirjan kokonaisuuden suht nopeasti putkeen ja se muodosti valmiiksi päässäni olleiden yhteisöllisyyteen liittyvien ajatusten kanssa ihan kiinnostavia keloja. Päähenkilö Harry Salmenniemi tuntuu olevan alusta asti melko irrallaan (ulko- ja yläpuolella) yhteiskunnasta ja sen muista jäsenistä, poislukien ehkä jossain määrin oman luovan luokkansa edustajat, ja tämä irrottautuminen vain syvenee kirjojen edetessä ja lapsiarkeen syventyessä. Vaikuttaa, että millään muulla kuin omalla ydinperheellä ei ole väliä, paitsi ehkä omilla nautinnoilla, melko tylsillä ja hyvin elitistisillä kiinnotuksenkohteilla, eikä mitään muuta ole oikein olemassakaan. Toki Salmenniemi hakee apurahoja, sairastunut lapsi saa hoitoa julkisesta terveydenhuollosta, isovanhemmat hoitavat toisinaan lapsenlapsia ja kirjailija saa hyvän korvauksen poliittisen kirjoituksen kirjoittamisesta, mutta arjessa ei kiinnosta politiikka ja yhteisö. Se on vain hyvin kiinnostavaa, ja voi vain toivoa, että ironista.

[Liisa Hoffman · Rating 4 out of 5]

Hauska kirja. Nauratti ihan ääneen tämä kohta missä kirjailija pohtii lapsiperhearkeaan. "Jos arkeni olisi romaani, samat asiat tehtäisiin jatkuvasti. Variaatiot olisivat niin pieniä, että lukija kyllästyisi viimeistään sivulla kaksikymmentäkuusi." Ja ainakin tämä lukija vilkaisi sivunumeroa ja se oli just se 26. Nauratti. Ovelaa. Lapsiperhearkea kirja kuvaa yhden päivän verran. Kirjailija on translitteroinut vauvan ääntelyistä pitkän dialogin. Sekin nauratti, sen pituus.
Se mitä en oikein tajunnut oli se hän ja minä, niiden vaihtelu.
Ja se että kirjassa puhutaan oikeista elävistä ihmisistä niiden oikeilla nimillä, että minäkin löysin sieltä tuttavani, jotenkin outoa. Mutta kaitpa niinkin voi tehdä kun tekee vaan. Tavallaan se lisäsi koko kirjan todenmukaisuutta. Että kaikki on totta ja just niin.

[Helena · Rating 5 out of 5]

Mielettömän kaunis teksti! Itse pienten lasten äitinä löysin tästä paljon tarttumapintaa. Upea arkinen kuvaus lapsiperheen päivästä, jolloin ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, mutta silti päivä on täynnä, väsyttävä ja kaunis. Pitää laittaa tämä kirja muistiin ja lukea sitten joskus tulevaisuudessa kun lapset ovat isompia niin pääsee muistelemaan hetki hetkeltä millaisia päivät olivatkaan pikkulapsiperhearjen hulinassa. Turhan vähän tulee pysähdyttyä arjen keskellä, mutta tämä kirja muistuttaa siitä miten kauneutta löytyy pienistä asioista.

[Leo · Rating 4 out of 5]

fenkoli mainittu! tiesittekö, että Harry Salmenniemi pitää viineistä ja Italiasta, etenkin Roomasta?

ei vaan: ihanan seesteistä ja uskoakseni täysin vilpitöntä kerrontaa todella tavanomaisesta hellepäivästä, jonka aikana käydään leikkipuistossa ja museossa sekä valmistetaan erinäisiä aterioita lapsille ja itselle

Salmenniemen lause lienee Suomen parhaimpia, ja kun on kirjailijana onnistunut etabloitumaan miten hän on, tulee mahdolliseksi (tiedostetun etuoikeutetusti) kirjoittaa tällaisia jossain määrin järjettömiä kokeiluja – hienoa, että Siltala tämän sarjan on julkaissut!

[Ville Verkkapuro]

Such a sweet, real and soft depiction of family life and kids and life. A perfect oasis in the midst of all the others books I've read. Still, packing weight and gently peeking to heavier themes, just gently. Literature, literary scene, artists and middle class and privileges and a nordic life, that good life, Japanese literature and Mishima and tender irony, that doesn't rub it in but makes it optional for the reader to pick it up.

[Diana · Rating 3 out of 5]

perhe, jossa on isi, Joel-poika, maria- äiti ja emma- vauva. isi kertoo perheen arjen tapahtumista seikkaperäisesti: mitä Joel sanoo, miten vauva katsoo, miten leikkivät, miten mittaavat sokeria. tä.ä on silti maailman parasta elämää. parempaa kuin hienoissa vaatteissa ja sivistyneesti puhutaan. ei oikeen mua innostanut, vaikka kiva että on kirja lapsiperheen elämästä eikä aina miesten ( ja naisten) uroteoista ta sielunelämästä.

[Karoliina · Rating 3 out of 5]

Tykkään kuunnella Harry Salmenniemen teoksia Antti Holman lukemana. Valohammas on kolmas osa trilogiaa, jonka aiemmat osat tuli myös kuunneltua nopeaan tahtiin. Trilogian osista kuitenkin ensimmäinen oli mieluisin itselleni.

Tavallinen lapsiperhearki ja huomiot siihen liittyen, etenkin taaperon osalta tulevat vähänkin liian lähelle ja epäröin alussa jonkin aikaa, jaksanko kuunnella kirjaa jonka kaltaista arkea elän. Kirjan keskivaiheilla oleva kohtaus ravintolassa sai kuitenkin jatkamaan.

[Riitta · Rating 3 out of 5]

Salmenniemi kieli on kaunista, arjen kuvaus tunnistettavaa ja hienosävyistä. Isän ja 3-vuotiaan välinen dialogi alkaa kuitenkin kyllästyttää, kun sitä kestää suurimman osan kirjaa. Hienon trilogian heikoin osa.

[A Ojala · Rating 5 out of 5]

"Se oli niin tarkasti mitattu hymy, että mahtui juuri ja juuri kasvoille eikä pudonnut yli."

[Aapo · Rating 4 out of 5]

Hyvä päätös romaanitrilogialle. Viihdyttävän pikkutarkkaa kuvausta arjesta lapsen kanssa.

[Pietu · Rating 4 out of 5]

Hän näki itsensä kokonaan alasti, penis oli olemassa 😞

[Amanda · Rating 4 out of 5]

Maanläheinen kuvaus perhearjen tavallisuudesta ja elämän pienistä, merkityksellisistä asioista. Elämänmakuinen ja lähestyttävä

[Anna Pyy · Rating 4 out of 5]

Suloinen, arkinen kuvaus keskeltä ruuhkavuosia, yhdestä helteisessä päivästä jolloin juuri mitään ei tapahdu, mutta silti kaikki hieman uuvuttaa.