Valohammas

by Harry Salmenniemi

Valohammas on romaani lapsiperhearjesta ja työelämästä, kiireetön kuvaus ruuhkavuosista. Se päästää lukijansa keskelle nautinnollista, tyyntä kesäpäivää ja unenomaiselle työillalliselle Michelin-tähdellä palkittuun ravintolaan.

Tarkka korva ja katse taltioivat kodin ja maailman ääniä ja näkyjä. Kolmivuotias höpöttelee, vauva opettelee ensimmäisiä äänteitä, aikuiset yrittävät keskustella, ymmärtää elämäänsä. Kertoja ajattelee, havaitsee, muistaa ja huvittuu. Yrittää nauttia kolmivuotiaan kanssa ryijynäyttelystä maakuntamuseossa, esittää älykästä keskustelijaa fenkolinkukkien äärellä.

Valohammas on todistusvoimainen romaani elämän tärkeimmistä asioista, puheen ja sanojen merkityksestä, helteen läkähdyttävyydestä, kyselyiästä ja rakkaudesta. Se kuvaa erityisen elämänvaiheen, jossa perhearki on totta ja valvetta, työelämä unta ja valhetta.

Kirja on itsenäinen osa romaanitrilogiassa, jonka aiemmat osat ovat Varjotajunta (2023) ja Sydänhämärä (2024).

Genres: Audiobook

205 pages, Hardcover

First published January 15, 2025

About the author

Harry Salmenniemi is a Finnish author and poet.

Reviews

[Päivi Metsäniemi · Rating 4 out of 5]

Rakastan Salmenniemen ilmavaa proosaa, ja tätä arkielämä-sarjaa, jossa ei tapahdu mitään, ja silti tapahtuu se kaikki, mikä tekee "elämän". Jos Sydänhämärässä sentään olikin läsnä akuutti lapsen sairastumisen kriisi, tässä osassa ei ihan oikeasti tapahdu mitään; eletään vain yksi arkinen kesäpäivä vauvan ja taaperon vanhempina. Keskiluokkaisena, luovan luokan edustajana, omat etuoikeidet koko ajan tiedostaen.

Tekstin suurin arvo on sen kehollisessa konkreettisuudessa - palaan ajassa välittömästi 15 vuotta taaksepäin ja muistan, millaista oli jatkuva onnellisuuden ja väsymyksen palmikoituminen. Tällaista seesteistä rauhallista päivää, jolloin olisi vain käyty puistossa, syöty lounas, nukuttu päikkärit, käväisty museossa ja syöty ilta-ateriat, en varmasti ole elänyt koskaan ja olisin kuolllut tylsyyteen jos olisi tapahtunut näin vähän, mutta olisin hyötynyt valtavasti jos olisin vauva-arjen keskellä lukenut tällaisesta tavasta olla ja ajatella.

En meinaa kestää ollenkaan kirjailijan viinihifistelyä - emme kulje ympäriinsä huokailemassa munakoisonkaan kasvupaikkoja ja mineraalipitoisuuksia ja muistelemassa matkojamme kevätsipulin alkuperäismaisemiin - mutta kirjallisena tekona ruuan ja juoman kuvailu oli elähdyttävä suoritus. Samoin kuin Italian kaipuu - sain tämän täsmälleen saman, erinomaisen keskiluokkaisen ja epäomaperäisen tunteen herätettyä tekstin myötä.

Mietin, että tämän kirjan voi kirjoittaa vain mies ja silti tulla noteeratuksi taitelijiana. Naisen pitäisi kirjoittaa vauva-arjesta aivan eri tavalla, ahdistuneena ja rooleja rikkoen, jos toivoisi, että kuvausta pidettäisiin vakavasti otettavana taiteena. Mutta lukijana olen erinomaisen tyytyväinen, että sain lukea kuvauksen onnellisesta, elämään ja parisuhteeseen tyytyväisestä pikkulapsiajasta - ilman muuta raikkaampi näkökulma kuin valittaminen.

[Laura Walin · Rating 2 out of 5]

Harry Salmenniemi joko vakaasti uskoo ja kokee (niin kuin kirjoittaa), että lapsiperhearki on maailman ihmeellisintä tai sitten hän testailee suomalaista lukija- ja kulttuurikenttää sen suhteen, kuinka banaalit tekstit vielä käyvät kaunokirjallisuudesta, kun ne meritoitunut kirjailija kansiin laittaa.

Valohammas täydentää Salmenniemen realistisen trilogian, jossa ajatuksena on kuvata hitaasti, lähes reaaliaikaisesti arkipäivän tilanteita. Siinä missä ensimmäisessä osassa odotettiin junaa Pasilan asemalla ja toisessa käytin läpi lapsen sairastumisen aiheuttamaa repivää huolta, ei tässä kolmannessa osassa tapahdu mitään.

Kirja koostuu neljän tilanteen kuvauksesta, joista kolme tapahtuvat kirjailijan kotona ja yksi kirjailijatapaamisessa helsinkiläisessä ravintolassa. Teksti on kuin editoimatonta filmiä, jossa ihan kaikki on kirjoitettu auki, niin lyhytsanaiset kuka tekee mitäkin -keskustelut puolison kanssa kuin omat lyhyet pohdinnat nykyisestä elämästä suhteessa entiseen. Itse en tästä löytänyt tarttumapintaa.

[Heidi · Rating 3 out of 5]

Salmenniemen kirjasta on jälleen vaikea sanoa, onko se vakavissaan vai onko se huolella tehtyä parodiaa. Kuvaako se lapsiperhe-elämän autuutta aivan tosissaan, vai piikitteleekö se instagram ym. influensseri-vanhemmille, joiden arki rullaa täydellisenä kuvasta toiseen. Kenties vähän molempia, mutta uskoisin, että Salmenniemi aivan aidosti rakastaa päiviään pienen perheensä kanssa, ja hänelle neurooseja aiheuttaa pikemminkin se kaikki muu, tämän kirjan tapauksessa edustusillallinen kollegoiden kanssa.

Valohammas kuvaa yhtä helteistä kesäpäivää vaimon ja kahden pienen lapsen seurassa, uupuneena mutta onnellisena. Herätään, laitetaan aamupalaa, vaihdetaan vaipat, lähdetään leikkipuistoon, käydään kävelyllä, palataan kotiin lounaalle ja päiväunille, mennään museoon, laitetaan taas ruokaa, katsellaan lastenohjelmia, peseydytään, nukutetaan lapset. Välissä kuvattu illallinen kollegojen seurassa yhteisen novellikokoelman julkaisun kunniaksi kuuluu johonkin toiseen päivään. Illallinen on hieno, mutta tarjottu fine dine -menu olisi kirjailijan mukaan kaivannut kustannustoimittajaa, niin paljon turhia rönsyjä ja syömäkelvottomia osia siinä oli. Ruoka nousee muutenkin suureen osaan, kun päähenkilö laittaa rakastamiaan italialaisvaikutteisia ruokia perheelleen, ja käy poikansa kanssa kahvilassa syömässä suklaakakkua, joka oli “sacher-kakun parodia”, siis ällöttävä. Italian ruoat ja historialliset museot ovatkin ainoa asia, mitä kirjailija kaipaa päiviinsä tässä syrjäisessä maankolkassa.

Valohammas oli kaunis ja hiottu romaani täynnä aiemmista osista tuttua pohdiskelua. Tällaista arjen auvoa kuvaavaa romaania en muista ennen lukeneeni. Mitään karmeaa ei tapahtu, ei edes melkein. Jos sarjan aiemmat osat miellyttivät, tai haluat lukea normista poikkeavan kirjan lapsiperheen arjesta, niin tähän kannattaa ehdottomasti tarttua.

[Juha Viitanen · Rating 3 out of 5]

"Jos arkeni olisi romaani, samat asiat tehtäisiin jatkuvasti. Variaatiot olisivat niin pieniä, että lukija kyllästyisi viimeistään sivulla kaksikymmentäkuusi", kirjoittaa Harry Salmenniemi uusimman romaaninsa sivulla 26 - kirjoitettuaan sitä ennen - ja itse asiassa koko romaanin - Salmenniemen arjesta, jossa samat asiat tehdään jatkuvasti pienillä variaatioilla.

Vuoden 23. kirjani on Salmenniemen kolmas romaani, Valohammas, on jatkoa kahdelle edelliselle romaanille Varjotajunta (2023) ja Sydänhämärä (2024). Edelleen Salmenniemi jatkaa perhearkensa kuvausta. Välillä yhdessä luvussa käydään kääntymässä Helsingissä työmatkalla - ja sekin on oikeastaan arkinen kuvaus. Salmenniemi toki välillä syventää ajatustaan ja kertoo, miksi romaanissa pitääkin olla arjenkuvausta.

Salmenniemen novellit olivat erinomaisia, mutta näihin kolmeen romaaniin en oikein syttynyt. Onneksi ne nyt olivat kaikki alle 200-sivuisia ja kun ne pääosin kuvasivat sitä arkea, niin helppolukuisia ne tietyllä tavalla olivat - paitsi silloin, kun Salmenniemi syventyi vähän pohtimaan eri asioita.

Joku taisi arviossaan vähän samanlaista ajatusta esittää kuin mitä itselle tuli mieleen: jos tällaisen tekstin veisi kustantajalle joku muu kuin jo todella meritoitunut kirjailija, julkaistaisiinko tämä kirja?

Tulipa taas joukko uusia kirjojakin tästä listattua itselle muistiin. Voivat olla vain vähän raskaita luettavia. Kuten Salmenniemi kertoo: "Luen uudelleen kaikki kotikirjastoni pimeimmät teokset, luen kaikki synkät, näköalattomat, eksistentialistiset miesselitysvyyhtikirjat uudelleen... Luen kaiken typerän ja aggressiivisen, hullun mieskirjallisuuden uudelleen... Luen kaiken minua vainoavan uudelleen... Minulla on kotikirjastossani kaikki synkkyyden helmet, eikä siinä ole mitään järkeä."

Arvioksi 3,2/5.
Harry Salmenniemi: Valohammas (2025. Siltala

[heliviena · Rating 5 out of 5]

Kiitos universumi Salmenniemen romaaneista! Hellekesään just ihana kirja perheestä ja kesäpäivistä kun ei tapahdu mitään ja yhtä aikaa kaikki.

[Markus Pietilä · Rating 4 out of 5]

Finlandia-revisited:
Tavoitteena lukea joitakin Finlandia-ehdokkuuden ulkopuolelle jätettyjä teoksia, joita on saatettu julkisuudessa pitää hyvinkin ehdokkuuden arvoisina (tai joita itse olisin voinut veikata ehdolle kirjailijoiden aiemman tuotannon perusteella).

12.
4,5/5 Harry Salmenniemi: Valohammas 2025

Hyvistä kulttuurisuosittelijoista on aina pulaa. Ainakaan elokuvien puolella en ole onnistunut löytämään sellaista kriitikkoa, jonka arviot menisivät niin hyvin yksiin omien arvioideni kanssa, että voisin jatkossa milteipä luottaa siihen, että jos hän jotakin kehuu, kehun minäkin. Voisiko Hesarin Antti Majander olla kirjallisuudessa sellainen luotettava ystävä? Paljon enemmän olen vuosien ja vuosikymmentenkin varrella lukenut hänen arvioitaan kuin niitä arvioituja kirjoja. Nyt olen kuitenkin koittanut vähän kiriä tässäkin. Muistelen Majanderin kovasti kehuneen vaikkapa Pajtim Statovcia – ja kovasti kehuttavahan on jokainen lukemani statovci ollutkin. Ja vuoden 2025 Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen jälkeen luin tämän hänen "valitus-ruikutuksensa":

Finlandia-ehdokkaat ovat kelpo otanta vuoden valioista, mutta aina voi vähän valittaa
https://www.hs.fi/taide/art-200001160...

"Koska kaikilta listoilta jääneiden puolesta voi aina ruikuttaa, niin mainitaanpa tässäkin muutama: Jari Järvelä: Raiteet, Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura, Harry Salmenniemi: Valohammas, Petri Tamminen: Sinua sinua.

Eipä olisi ollut vääryys sekään, jos kevään tietokirjalla Veden ajat tiistaina Tieto-Finlandian ehdokkaaksi nimetty Jenni Räinä olisi noussut syksyn romaanillaan Vaino torstaina myös Kauno-Finlandian listalle."

Tein tuosta artikkelista hankintalistani ja marssin kirjakauppaan. Ja hyvin valitettu! Ainakin Raiteet, Valohammas ja Sinua, sinua olivat täysosumia kaikki – ja vähintäänkin jonkun palkintoehdokkuuden ja kenties jopa palkinnonkin ansaitsevia. En nyt muista, miksen saman tien hankkinut myös Kesuuraa ja Vainoa. Marisha Rasi-Koskista saatoin vierastaa, kun en juurikaan pitänyt hänen aiemmasta – palkitusta ja kehutusta – REC-romaanistaan. Mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun en pitäisi jonkun kirjailijan yhdestä teoksesta ja päätyisin sitten kuitenkin pitämään jostakin hänen toisesta teoksestaan jopa suuresti. Tai sitten Kesuuraa ja Vainoa ei vain tuolloin ollut saatavilla. Nyt olisi (tarkistin asian juuri), joten täytynee antaa näille vielä mahdollisuus.

Mielestäni Antti Majander olisi voinut valittaa vielä sen verran, että olisi nostanut varteenotettavien Finlandia-ehdokkaiden joukkoon myös Mariia Niskavaaran Ester, teurastajan. Mutta vaikka Majander olisi pitänytkin Ester, teurastajaa Finlandia-ehdokkuuden arvoisena, ei hän kaiketi olisi voinut ilmoittaa sitä ainakaan vielä tuolloin kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkistamispäivänä (6.11.2025). Hänhän oli itse vain vähän aiemmin (26.10.2025) ollut – vieläpä raadin puheenjohtajana – valitsemassa ja julkistamassa Ester, teurastajaa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi. Jos hän olisi ennen HS:n kirjallisuuspalkinnon voittajan ilmoittamista (13.11.) nostanut Ester, teurastajan jopa Finlandia-ehdokkuuden arvoiseksi, olisi hän vähän niin kuin epäsuorasti saattanut paljastaa etukäteen tuon voittajan – tai ainakin vahvan oman suosikkinsa voittajaksi.

Mutta lyhyesti itse näistä teoksista:

Petri Tamminen: Sinua, sinua
Hieno pieni romaani mahdottomasta ja ehkä vähän yksipuolisesta ja pakkomielteisestäkin rakkaussuhteesta. Omakohtainen romaani aivan itse otetuin valokuvinkin.

Harry Salmenniemi: Valohammas
Yhdenpäivänromaani lapsiperhearjesta. Tämäkin ymmärtääkseeni pohjautuu mitä suurimmissa määrin kirjailijan omaan elämään. Salmenniemi vakuuttaa pikkulasten ja sen perhearjenkin ihanuutta (kaikkien haasteiden keskelläkin) niin, että sen uskookin. Kaikkien vauvakadosta huolestuneiden kannattaisi ehkä levitellä tätä teosta ympäriinsä. Kun lapset nähdään tänä päivänä herkästi jonkinlaisena riippana ja oman vapaan elämän loppuna, on hyvin virkistävää, että joku kulkee vastavirtaan.

Jari Järvelä: Raiteet
Tämä nousee itselläni kaikista korkeimmalle näistä – niinkin korkealle, että olisin antanut heittämällä Raiteille ensin Finlandia-ehdokkuuden ja sitten koko palkinnonkin. Kolme kertaa on Järvelä jo ollut ehdolla Finlandialle (Lentäjän poika 1999, Romeo ja Julia 2007, Kosken kahta puolta 2018) – ja jokaisella noista hän on mielestäni onnistunut selvästi parantamaan edellisestä. Kosken kahta puolen oli mielestäni jo upea. Mutta tämä Raiteet onnistui parantamaan vielä siitäkin. Finlandia-ehdokkuus jäi kuitenkin saamatta – mitä pidän milteipä syntinä ja häpeänä (valitsijoille). Jos erilaisia kirjallisuuspalkintoehdokkaita ja -voittajia valittaessa humoristit ja esikoiskirjailijat (esim.
Mariia Niskavaara ja Ester, teurastaja) saattavat olla vähän sorrettuja ryhmiä, niin kolmantena tällaisena ryhmänä saattaisivat olla vielä taidokkaiden niin sanottujen lukuromaanien kirjoittajat. Lukuromaanille löytyy varmaan niin monta määritelmää kuin on määrittelijääkin, mutta itse miellän sen laadukkaaksi (taide)romaaniksi ilman taideromaanin tyypillisiä ominaispiirteitä, tehokeinoja tai jopa maneereita. Onhan tässä Raiteissakin vaikkapa kolme eri aikakautta ja kolme eri sukupolven päähenkilöä – joita perhetausta ja rautatie yhdistävät –, mutta heitä on kutakin käsitelty omissa ja aikajärjestyksessä olevissa pääluvuissaan. Aikakausia ja henkilöitä ei ole vaikkapa sotkettu niin, että aina saisi vähän arvuutella ja lukea lukua eteenpäin, että tietäisi, kuka on milloinkin äänessä tai kenestä kerrotaan. Pidän kyllä ihan taideromaanien vaikeuksista ja harhautuksistakin, mutta vain silloin, kun ne ovat perusteltuja ja ei-itsetarkoituksellisia – ja kun niitä ei ole luotu peittämään osaamisen ja näkemyksen puutteita. Onhan sellaisiakin romaaneja tullut vastaan, joista tekisi mieli sanoa, että niillä on taideromaanin pinta ilman taideromaanin substanssia. Ja on vähän kiusallista, jos/kun erilaiset palkintoraadit ja palkitsijat (epä)onnistuvat ainakin toisinaan huomioimaan tällaisia. Silloin voi mielessä käydä ainakin kevyt epäily siitä, että näiltä arvioijiltakin saattaisi puuttua jonkin verran osaamista (tai vähintäänkin, että he ovat tehneet työnsä hätiköiden). Kun kerrot, mistä pidät (kirjoista tai melkeinpä mistä hyvänsä), niin tämähän on usein jonkinlainen performanssi, jossa milteipä yhtä tärkeää (ellei jopa tärkeämpää?) kuin tuon hyvänä pitämäsi asian esiin tuominen, on se, millaista kuvaa haluat itsestäsi luoda nostamalla esille juuri tuon asian. Mitä julkisempaa on tykkääminen, sitä enemmän ja useammin se on myös imagonrakennusta. Eikä tältä ole kaiketi täysin vapaita edes ammattiarvioijat ja -kriitikotkaan. Jos ja kun haluat arvioinnillasi todennäköisesti antaa itsestäsi mieluummin vaikkapa älykkään kuin tyhmän kuvan, niin silloin nostat herkästi vakavan ja vaikean hauskan ja helpon edelle. Ja sitten sattuu niille taitamattomammille (tai hätäisille) sellaisia lapsuksia, että he palkitsevat jonkin vakavan ja vaikean – mutta tyhmän! – ja jättävät sen hauskan ja/tai helpomman – mutta älykkään! – konaan ilman huomiota. Jari Järvelän Raiteet oli juurikin tällainen ehkä vähän helpompi – mutta ehdottoman älykäs – lukuromaani.

P.S. Sain kuin sainkin käsiini myös nuo Marisha Rasi-Koskisen Kesuuran ja Jenni Räinän Vainon, ja nyt ne pitäisi siis enää vain lukea.

[5- Jari Järvelä: Raiteet 2025]
4,5 Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva 2025
[4,5 Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja 2025]
[4,5 Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä 2025]
4,5 Monika Fagerholm: Döda trakten / Kvinnor i revolt (Eristystila / Kapinoivia naisia) 2025V
4,5 Riko Saatsi: Yönistujat 2025
4,5 Elli Salo: Keräilijät 2025
4,5 Hanna Weselius: Pronominit 2025
[4,5 Petri Tamminen: Sinua, sinua 2025]
[4,5 Harry Salmenniemi: Valohammas 2025]
3,5 Jarkko Volanen: Vainovalkeat 2025

[miida · Rating 3 out of 5]

tää oli mun mielestä tän trilogian paras, en tiiä johtuuko se siitä et mulla kesti kolmanteen kirjaan asti oppia myötäilemään tota tyyliä vai siitä, et ton perheen taaperon jutut oli niin hauskoja et hymähdin välillä ääneen. silti suht puiseva. herkullista fiinin ruuan kuvailua tässä taas teen iha just mun gradun jostai fenkolin representaatiosta salmenniemen autofiktiossa.

[Saana · Rating 4 out of 5]

Ei ole Salmenniemi kirjoittanut mitään sellaista, josta en pitäisi valtavasti. Ihanan raukea ja realistinen pikkulapsielämän tuokiokuvaus.

Hieno trilogia. Sydänhämärä oli vielä Valohammastakin parempi, paras näistä kolmesta.

[Sari · Rating 4 out of 5]

4,5/5 ⭐️

[Minna H · Rating 3 out of 5]

Jos 3v ja aikuisen keskustelut kiinnostaa niin tämä on sinulle. Tavallista arkea, tai kenties ei kuitenkaan niin tavallista. Täällä ei syöty nakkeja ja ranskalaisia, kalapuikkoja eikä valmisruokaa. Kirjailijoiden kokoontuminen oli kiinnostavin kappale, joskin sekin taisi olla uni.

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Harry Salmenniemi jatkaa autofiktiivistä perhe-elämän kuvausta Varjotajunnan ja erityisesti Sydänhämärän jalanjäljissä. Kirja kuvaa lyhyen katkelman perhe-elämää Jyväskylässä kesällä kolmevuotiaan taaperon ja puolivuotiaan vauvan kanssa. Mitään ei erityisemmin tapahdu, huippukohtia ovat käynti puistossa ja vierailu museossa.

Minua sekoitettiin pienellä lusikalla, joka mahtui kaikkiin paikkoihin: mikään ei ollut entisensä.

Poikkeamana lapsiperheen elämästä kirjassa on mukana myös työillallinen Michelin-ravintolassa Helsingissä. Kohtaus on ilahduttavan omituinen ja epätodellisen oloinen, vaikka siinä onkin paljon konkreettista todellisuutta taustalla: nimeltä mainittuja henkilöitä, jotka ovat ihan oikeasti olleet mukana kirjahankkeessa, jota illallisella juhlistetaan. Silti kohtaus näyttäytyy kirjassa kuin unena perhearjen valvetodellisuuden keskellä.

Salmenniemi kirjoittaa Sydänhämärästä tuttuun tapaan, jossa kerronta lipuu minä- ja hän-kertojan välillä hyvin sulavasti ja lähes huomaamattomasti. Siihen ei enää kiinnitä niin huomiota; se on toimiva ilmaisumuoto, joka vie tarkastelua milloin lähelle, milloin vähän etäämmäs. Dialogia kolmivuotiaan Joelin kanssa on todella paljon, loputtomia tarinoita ja outoja taaperovitsejä.

Valohammas on hyvin tehty, vaikka se voisi karahtaa kiville monessa kohtaa. Usein metakirjallinen kirjan kirjoittamista käsittelevä fiktio on tavattoman puisevaa luettavaa, mutta tässä Salmenniemi onnistuu sulauttamaan nekin pohdiskelut ihan luontevaksi osaksi kirjaa. Lapsiperhe-elämän toisteisuus, mitääntapahtumattomuus ja junnaaminen samoissa rutiineissa on sen verran tehokkaasti juurruttava pohja romaanille, että lasta keinuttaessaan voi “ajatella takaumia, rytmiä, toistoa romaanien sisässä. Voin ajatella trilogiaa, jota yritän arvailla kohdalleen, voisiko sellaisen tehdä, kaiketi voisi, ei siinä olisi mitään järkeä. Kuvaus perhe-elämästä ja työelämästä, niin kuin ymmärtäisin siitä jotain.”

Salmenniemen elämää sävyttää pohdiskelu siitä, mitä voisi olla. Jyväskylässä Keski-Suomen museossa käydessä hän kaipaa Roomaan. Miksi katsella ankeita ryijyjä, kun voisi nähdä gobeliineja ja mosaiikkeja ja sarkofageja. Ei voi vain ottaa ja lähteä – mutta eipä sitten toisaalta tahdokaan.

“Pitäisi joskus saada kuvattua sellainen päivä, jossa ei tapahdu mitään erityistä”, Salmenniemi pohdiskelee, ja jatkaa:

Perhe-elämän kuvaukset ovat yleensä huonoja. Ne ovat rankkoja. Ne hakevat draamaa, vaikka niissä pitäisi hakea harmaan aluetta, toistuvuutta, tasapainoa. Perhe-elämä on miellyttävämpää kuin kirjallisuuden ja elokuvien perusteella voisi luulla, paljon tasapainoisempaa.

Näissä pyrkimyksessään hän on nyt onnistunut: Valohammas kuvaa juuri tällaista mitääntapahtumatonta arkea, ja tekee sen hyvin. Kirjassa on paljon tunnistettavaa ja yleistä ja seassa riittävästi omaperäistä. Perhe-elämä näyttäytyy toistona ja tasapainona, mitä se enimmäkseen onkin. Eipä tätäkään lajia määräänsä enempää jaksaisi lukea, mutta Valohampaan parinsadan sivun mitassa se toimii hienosti.

[mansikkakeittosi · Rating 5 out of 5]

Tämä on toinen Salmenniemen kirja, jonka olen lukenut ja taas olen ihmeissäni siitä, kuinka paljon pidän kaikesta. Kaikella tarkoitan kieltä, hetken kuvausta, tavallaan tapahtumattomuutta, mutta samalla mullistavia oivalluksia perhearjen äärellä.

Ennen Valohammasta luin Sydänhämärän, joten kontrasti rauhallisen perhearjen ja kriittiseltä tuntuvan sairaalajakson välillä on omanlaisensa yö ja taivas. Jos Sydänhämärä oli täynnä ahdistusta ja toivoa päästä pois kammottavasta hetkestä, niin Valohammas oli toivoa jäädä elämän vaiheeseen vielä hetkeksi.

Voisin kenties luonnehtia kirjaa autofiktioksi, mutta se on mielestäni taitavasti ujutettu museokäyntien, viinikeskustelujen ja ikkunalaudalle jätettyjen kirjojen joukkoon. Pidin erityisesti kolmannessa persoonassa Salmenniemestä puhumisesta, joka välillä lipui ensimmäisen persoonan näkökulmaan. Tämä tapahtui aina niin huomaamattomasti osassa lukuja, että välillä vain asetuin hahmon taikka yleisen tilanteen aloille.


"Hän meni vessaan, ja Maria vei vauvan sängylle.

Oli hämmästyttävän hiljaista. He tulivat vastakkain eteisessä. He seisoivat kellertävässä kesäillan valossa. He seisoivat siinä jonkin aikaa, silittivät toisiaan, halasivat. He naurahtivat, ymmärsivät. He suutelivat niin pitkään, ettei sen jälkeen voinut heti mennä."


Saattaa olla, että olen taitekohdassa elämääni, sillä olen hakemassa yliopistoon. Kenties juuri sen takia minua kiinnostaa millaista perhearki edes voisi olla, ja Salmenniemi vastaa kysymykseeni rakastavaisimmalla ja pehmeimmällä mahdollisella tavalla. Salaisesti toivon, että minulla on joskus kaksi lasta, ihana talo ja ihmeellinen perhe, joka lainehtii rakkaudessa. Toivon, että joskus minunkin lapsen ensimmäinen hammas on valohammas.

[Heta · Rating 4 out of 5]

Kieltämättä herättää huomattavan määrän ajatuksia siihen nähden, että kirjassa ei tapahdu mitään (niinhän sitä monesti kirjoista sanotaan, mutta tässä ei tapahdu kirjaimellisesti yhtään mitään dramaattista, kuvataan vain yhtä kesäpäivää pikkulapsiperheessä puistoiluineen, päiväunineen ja aterioineen), ja se varmastikin on se pointti. Miksi tällainen kirja on kirjoitetu? Miksi muita tällaisia kirjoja ei ole kirjoitettu? Saisiko kukaan muu julkaistua tällaista kirjaa, ainakaan kukaan nainen? Onko tässä mukana ironiaa?

Luin tämän kolmen kirjan kokonaisuuden suht nopeasti putkeen ja se muodosti valmiiksi päässäni olleiden yhteisöllisyyteen liittyvien ajatusten kanssa ihan kiinnostavia keloja. Päähenkilö Harry Salmenniemi tuntuu olevan alusta asti melko irrallaan (ulko- ja yläpuolella) yhteiskunnasta ja sen muista jäsenistä, poislukien ehkä jossain määrin oman luovan luokkansa edustajat, ja tämä irrottautuminen vain syvenee kirjojen edetessä ja lapsiarkeen syventyessä. Vaikuttaa, että millään muulla kuin omalla ydinperheellä ei ole väliä, paitsi ehkä omilla nautinnoilla, melko tylsillä ja hyvin elitistisillä kiinnotuksenkohteilla, eikä mitään muuta ole oikein olemassakaan. Toki Salmenniemi hakee apurahoja, sairastunut lapsi saa hoitoa julkisesta terveydenhuollosta, isovanhemmat hoitavat toisinaan lapsenlapsia ja kirjailija saa hyvän korvauksen poliittisen kirjoituksen kirjoittamisesta, mutta arjessa ei kiinnosta politiikka ja yhteisö. Se on vain hyvin kiinnostavaa, ja voi vain toivoa, että ironista.

[Readerwhy]

En ole lukenut yhtäkään kritiikkiä Harry Salmenniemen romaanista Valohammas (Siltala, 2025). Arvelen kuitenkin, että kirjaa on kehuttu, kuten Salmenniemen kirjojen kohdalla tapana on. Eikä siinä tietenkään ole mitään ongelmaa, vaikka toki se herättää epäilyksiä siitä, että Salmenniemen kirjoja ei kehuta pelkästään niiden ansioiden - vaan yhtä lailla niiden kirjoittajan - vuoksi.

Että Salmenniemellä on sellainen asema, että hänen teoksensa saavat ylistysnäppäimet laulamaan. Vähän niin kuin automaattisesti.

Mutta.

Salmenniemi on loistava novellien kirjoittaja, mutta hänen autofiktiivinen romaanisarjansa, johon Valohammaskin kuuluu, ei ole kirjallisuutena yhtä vahvaa.

Vai onko sittenkin? (Ja sitten on vielä ne runot, mutta ei nyt mennä niihin).
Valohampaassa Salmenniemi kuvaa omaa perhe-elämäänsä. Fiktiivinen puoli vaikuttaa hyvin ohuelta, mutta on mahdollista, että kyseessä on tarkoin harkittu hämäysmielessä luotu tehokeino. Oli miten oli, teos sisältää runsaasti dialogia, jonka on helppo kuvitella olevan peräisin Salmenniemen perheen keskustelujen nauhoituksista, jotka hän on purkanut tekstiksi.

Jos rymistellään vähän reippaammin ja jätetään lillukanvarret rauhaan voidaan todeta, että Valohammas on Karl Ove Knausgårdin ja Chantal Akermanin ohjaaman elokuva Jeanne Dielman lapsi.

Arjen kuvaaminen ei ole helppoa. Normiarjesta puuttuu usein dramatiikka, joka loisi teokseen jännitteen. Herääminen, ylösnousu, hampaiden pesu, aamupala, lapsen kanssa puistoon. Sellaista se.on, kun lapset ovat pieniä.

"Tapahtumattomuutta, leikkipuistoja.
Sitä kukaan ei ainakaan tahdo lukea.
Ihmiset eivät kestä omaa arkeaan.
Miten he voisivat kestää muiden elämää."

Salmenniemi tunnnistaa ongelman. Tietenkin. Ja kiertää hitaan lempeästi arjen ruuvia:

"Rehelliset pikkutarkat kuvaukseet elämästä eivät auta. Joko ne tulevat liian kaukaa eivätkä kosketa ketään, tai sitten ne tulevat niin läheltä, että liikuttavat ainoastaan kirjoittajaa."

Väitteestä, että ihmiset eivät kestä omaa arkeaan, voisi pujottautua varsin filosofisiinkin pohdintoihin, mutta pysyttelen nyt tässä.

Selväksi käy, että Salmenniemi on omistautuva faija joka jaksaa vastailla poikansa kysymyksiin lehmänhermoisen kärsivällisesti. Jatkuvat isin tekemiset ja sanomiset isinä menevät toistossaan välillä överiksi ja herättävät ärtymystä. Joo, selväksi tuli, kuinka loistava isi olet. Parisuhteessakin menee hyvin, mitä nyt pikkulapsiarjen väsymys jyskyttää takaraivossa. Nuorempi lapsi on vielä vauva ja häntä hoivataan samanlaisella tarkkuudella kuin tuhansien eurojen arvoisen kellon koneistoa kellosepän taitavissa hyppysissä.

Ei kaikki ole kuitenkaan aurinkoa, sillä jos olisi, Valohammas ei voisi olla kertomus arjesta.



Voidaan lähteä siitä, että on arvokasta, että mieskirjailija sotien sijaan kirjoittaa perhearjesta. Niin tuskin voisi tehdä, jos ei olisi jo etabloitunut mieskirjailija. Voidaan sanoa, että kas vaan Salmenniemi hyppäsi aiemmin vain pitkälti naiskirjailijoiden tallaamalle tontille ja ryöväsi sen omakseen. Voidaan sanoa, että Valkohampaassa Salmenniemi päästää lukijan osaksi henkilökohtaista elämäänsä. Voidaan sanoa, että ei voida sanoa, mikä filtteri Salmenniemellä on käytössä.

Toki Valkohampaassa Salmenniemi viettää välillä aikaa myös kulttuuripiirien aikuisseurassa. Ehkä siksi, että näin muodostuu kontrasti perhearjen ja aikuisten seurassa vietetyn ajan välille.

Valkohammas tuo framille kirjailijoiden ja heidän aiheidensa sukupuolieron. Jos sen olisi kirjoittanut naiskirjailija, ei asiassa olisi mitään uutta. Kirja voitaisiin siirtää nopeutetussa käsittelyssä alelaariin. Kirjan ansiot vaikuttavatkin osin lepäävän kirjailijan sukupuolessa ja hänen asemassaan suomalaisella kirjallisuuskentällä.

Ja jos joku nyt haluaa tietää, pidinkö tästä kirjasta niin en osaa / halua vastata.

Valkohampaassa ihailtavaa on että se näyttää, että perhe-elämä voi olla myös onnnellista ja siitä voi kirjoittaa muutenkin kuin valittamalla sen raskautta ja epäkohtia.

Jotain tästä romaanista kertonee sekin, että viikkojen tauon jälkeen innostuin kirjoittamaan pienen blogitöötin.

[Liisa Hoffman · Rating 4 out of 5]

Hauska kirja. Nauratti ihan ääneen tämä kohta missä kirjailija pohtii lapsiperhearkeaan. "Jos arkeni olisi romaani, samat asiat tehtäisiin jatkuvasti. Variaatiot olisivat niin pieniä, että lukija kyllästyisi viimeistään sivulla kaksikymmentäkuusi." Ja ainakin tämä lukija vilkaisi sivunumeroa ja se oli just se 26. Nauratti. Ovelaa. Lapsiperhearkea kirja kuvaa yhden päivän verran. Kirjailija on translitteroinut vauvan ääntelyistä pitkän dialogin. Sekin nauratti, sen pituus.
Se mitä en oikein tajunnut oli se hän ja minä, niiden vaihtelu.
Ja se että kirjassa puhutaan oikeista elävistä ihmisistä niiden oikeilla nimillä, että minäkin löysin sieltä tuttavani, jotenkin outoa. Mutta kaitpa niinkin voi tehdä kun tekee vaan. Tavallaan se lisäsi koko kirjan todenmukaisuutta. Että kaikki on totta ja just niin.

[Helena · Rating 5 out of 5]

Mielettömän kaunis teksti! Itse pienten lasten äitinä löysin tästä paljon tarttumapintaa. Upea arkinen kuvaus lapsiperheen päivästä, jolloin ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, mutta silti päivä on täynnä, väsyttävä ja kaunis. Pitää laittaa tämä kirja muistiin ja lukea sitten joskus tulevaisuudessa kun lapset ovat isompia niin pääsee muistelemaan hetki hetkeltä millaisia päivät olivatkaan pikkulapsiperhearjen hulinassa. Turhan vähän tulee pysähdyttyä arjen keskellä, mutta tämä kirja muistuttaa siitä miten kauneutta löytyy pienistä asioista.

[Leo · Rating 4 out of 5]

fenkoli mainittu! tiesittekö, että Harry Salmenniemi pitää viineistä ja Italiasta, etenkin Roomasta?

ei vaan: ihanan seesteistä ja uskoakseni täysin vilpitöntä kerrontaa todella tavanomaisesta hellepäivästä, jonka aikana käydään leikkipuistossa ja museossa sekä valmistetaan erinäisiä aterioita lapsille ja itselle

Salmenniemen lause lienee Suomen parhaimpia, ja kun on kirjailijana onnistunut etabloitumaan miten hän on, tulee mahdolliseksi (tiedostetun etuoikeutetusti) kirjoittaa tällaisia jossain määrin järjettömiä kokeiluja – hienoa, että Siltala tämän sarjan on julkaissut!

[Ville Verkkapuro]

Such a sweet, real and soft depiction of family life and kids and life. A perfect oasis in the midst of all the others books I've read. Still, packing weight and gently peeking to heavier themes, just gently. Literature, literary scene, artists and middle class and privileges and a nordic life, that good life, Japanese literature and Mishima and tender irony, that doesn't rub it in but makes it optional for the reader to pick it up.

[Diana · Rating 3 out of 5]

perhe, jossa on isi, Joel-poika, maria- äiti ja emma- vauva. isi kertoo perheen arjen tapahtumista seikkaperäisesti: mitä Joel sanoo, miten vauva katsoo, miten leikkivät, miten mittaavat sokeria. tä.ä on silti maailman parasta elämää. parempaa kuin hienoissa vaatteissa ja sivistyneesti puhutaan. ei oikeen mua innostanut, vaikka kiva että on kirja lapsiperheen elämästä eikä aina miesten ( ja naisten) uroteoista ta sielunelämästä.

[Karoliina · Rating 3 out of 5]

Tykkään kuunnella Harry Salmenniemen teoksia Antti Holman lukemana. Valohammas on kolmas osa trilogiaa, jonka aiemmat osat tuli myös kuunneltua nopeaan tahtiin. Trilogian osista kuitenkin ensimmäinen oli mieluisin itselleni.

Tavallinen lapsiperhearki ja huomiot siihen liittyen, etenkin taaperon osalta tulevat vähänkin liian lähelle ja epäröin alussa jonkin aikaa, jaksanko kuunnella kirjaa jonka kaltaista arkea elän. Kirjan keskivaiheilla oleva kohtaus ravintolassa sai kuitenkin jatkamaan.

[Lumissa · Rating 3 out of 5]

Ruuhkavuositrilogian kolmas osa ei ollut ihan yhtä vetävää menoa kuin aiemmat, mutta hyvä silti.

Jännitteet syntyivät tekstin ulkopuolella ja välissä olevista asioista. Pintatasolla lapsiperhe-elämän toisteinen seesteisyys alkoi jo lopussa puuduttaa, vaikka metatason silmänisku olivatkin hauskoja ja nostivat lukijan sopivan tasaisin väliajoin miettimään, kuinka paljon autofiktiossa on fiktiota ja paljonko autoa.

[Riitta · Rating 3 out of 5]

Salmenniemi kieli on kaunista, arjen kuvaus tunnistettavaa ja hienosävyistä. Isän ja 3-vuotiaan välinen dialogi alkaa kuitenkin kyllästyttää, kun sitä kestää suurimman osan kirjaa. Hienon trilogian heikoin osa.

[A Ojala · Rating 5 out of 5]

"Se oli niin tarkasti mitattu hymy, että mahtui juuri ja juuri kasvoille eikä pudonnut yli."

[Aapo · Rating 4 out of 5]

Hyvä päätös romaanitrilogialle. Viihdyttävän pikkutarkkaa kuvausta arjesta lapsen kanssa.

[Pietu · Rating 4 out of 5]

Hän näki itsensä kokonaan alasti, penis oli olemassa 😞

[Amanda · Rating 4 out of 5]

Maanläheinen kuvaus perhearjen tavallisuudesta ja elämän pienistä, merkityksellisistä asioista. Elämänmakuinen ja lähestyttävä

[Anri · Rating 2 out of 5]

Onneksi olen vela, tämä ei ollut yhtään nautinnollista :D

[Anna Pyy · Rating 4 out of 5]

Suloinen, arkinen kuvaus keskeltä ruuhkavuosia, yhdestä helteisessä päivästä jolloin juuri mitään ei tapahdu, mutta silti kaikki hieman uuvuttaa.