Kuinka käyttää valtaa yhteiskunnassa, jossa ihmiset pitävät itseään vapaina ja tasa-arvoisina? Kuinka johtaa ihmisiä, jotka haluavat johtaa itse itseään?
Matala valta kuvaa modernia vallankäyttöä. Nykyajan vallankäyttäjät ovat kehittäneet matalia tyylejä, joilla saavat tasa-arvoon uskovat ihmiset seuraamaan johtajiaan.
Keskeinen teema on vallan imu: vallankäytöllä on kyky herättää ja puhutella ihmisten tunteita. Taitavat vallankäyttäjät saavat ihmiset rakastamaan, kunnioittamaan tai ihailemaan itseänsä. Kaikki vallan tyylit herättävät kuitenkin myös kielteisiä tunteita, jotka murentavat uskoa johtajiin ja saavat ihmiset etsimään vaihtoehtoja.
Anu Kantola kuvaa sitä, kuinka johtajat ovat johtaneet toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Erityisesti talouselämän johtajat ovat onnistuneet luomaan tyylejä, joiden avulla he ovat astuneet yhteiskuntien johtoon, samaan aikaan kun politiikka ja poliitikot ovat joutuneet kansalaisten epäsuosioon.
VTT ja dosentti Anu Kantola on yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella viestinnän oppiaineessa. Hän on aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija, ja hänet on tutkimusryhmänsä kanssa palkittu Tieto-Finlandialla (1999).
Erinomainen esimerkki siitä, kuinka hyvin rajaamalla ja selkeästi kirjoittamalla saa aikaiseksi mielenkiintoista luettavaa. Kantolan ideana on ollut tutkia Suomen Kuvalehden ja Talouselämän henkilöjuttuja 50-luvulta alkaen,ja pohtia miten niissä ilmenee vallan muoto ja representaatiot eri aikakausina. Koherentti, tiivis paketti, joka saa tosissaan pohtimaan mediaan roolia merkitysten tuottamisessa.
Tää oli niin hyvä! Vaikka luin tän koulua varten nii suosittelisin kyllä sellaiselle kuka on vaa yleisesti kiinnostunu politiikasta ja vallankäytön tavoista ja tyyleistä ja niissä tapahtuvista muutoksista <33
Mielenkiintoinen ja silmiä avaava kirja vallasta ja vallankäyttäjien habituksesta. Kirja havainnollisti teoriaosuuksia lukuisilla anekdooteilla ja tapausesimerkeillä Suomen vallankäyttäjistä viimeisten 70 vuoden ajalta, mutta välillä loputon esimerkkitulva alkoi tuntua puuduttavalta; osa esimerkeistä oli hieman oleellisempia ja kiinnostavampia kuin toiset.
Teksti sisälsi aika paljon toistoa toisinaan, ja lauseet olivat vähän töksähteleviä, ei soljuvia. Myös tekstin ulkoasusta sai kuvan, että sitä ei oltu läpiluettu kertaakaan ennen kirjan painoon menoa; miten on mahdollista, että miltei joka kappaleesta löytyi vähintään muutama kirjoitusvirhe tai muuten vain välimerkin puuttuminen? Tämä alkoi käydä jo vähän häiritseväksi.