"Tänään on sunnuntai ja silloin mielen valtaa helposti alakulo ja koti-ikävä. Paras lääke koti-ikävään on uppoutuminen kaupungin olemukseen, sen menneisyyteen ja nykyisyyteen. Vuosisataiset kaiut leijuvat pihojen ja kivetysten yllä. Vain välähdys peilissä, ja värikuvat vaihtuvat mustavalkoisiin. Menneisyydestä meidät erottaa vain ohut kaistale aikaa. Kuin valkea verho se lepattaa tuulessa ja aika ajoin sen läpi voi erottaa edesmenneet ihmiset ja rakennukset yhtä selkeinä kuin ohikiitävän todellisuutemme." Kirja sisältää Hannu-Pekka Björkmanin esseitä. Björkman kulkee iltakävelyllä Münchenissä, muistelee jouluja ja kesiä, pohtii ihmisen salaisuutta. Hän miettii nostalgian olemusta, kertoo, millaista oli aikoinaan astua opin tielle, kuvailee talvista saunareissua - tunnelmoiden ja punniten.
Luin tämän kirjan yhdeltä istumalta (tai no, makaamalta) ennen nukahtamista. Sympaattisia mini-esseitä, joissa usein aforismimaisia oivalluksia. Toisin kuin esim. Markku Envallilla, jossa koko kirjoitusten päämääränä tuntuu olevan johonkin 'suureen ajatukseen' päätyminen, Björkmanilla nämä tulevat vaivattomasti kuin sivutuotteena. Siksi nämä ovat monella tapaa aidompia kirjoituksia kuin monet esseistien esseet. Kiitos Kallion kirjastolle tämänkin löytämisestä.