Kesken juhlien Lotta kuulee baarin vessassa keskustelun, ja saman tien hän on keskellä aviokriisiä. Hän pakkaa tavaransa ja vanhan koiransa ja pakenee perheen kesäpaikkaan. Saariston rauha kuitenkin särkyy, kun aikuiset lapset, Lotan villisti deittaileva äiti ja nuoruuden heila sotkevat tilannetta entisestään.
Emmi Pesosen draamantajuinen ja dialogivetoinen kerronta koukuttavat. Vaikka rysähtäisi täyttä vauhtia keski-iän karikolle, kai jossain vielä siintää kirkastaivainen horisontti?
Kirja tavoittaa monia itselleni tuttuja tai vähintään samaistuttavia tuntemuksia. Juonenkäänteet tuntuvat välillä painavan tunnetilan taka-alalle, rauhallisemmatkin käänteet olisivat riittäneet.
Minä, minä, minä, minä ja minä ja minun tunteet ja minun oikeudet ja minä (vielä kerran) elämän päätähti. Hohhoijaa. Ja lopuksi itseään etsimään seikkailulle.
Pidin kovasti Pesosen aiemmista romaaneista Taikurin tyttäret ja Maailman kaunein sana. Kuvittelin tuntevani ei valitettavasti yllä samaan.
Teksti on toki jouhevaa, mutta ehkä liiankin – niin sujuvaa, että jokainen lause solahtaa ohi jättämättä kunnolla jälkeä! Aihe, aviokriisi ja siihen liittyvä itsensä etsiminen, on kiinnostava ja elämäntilanne osin samastuttava, mutta käsittely ei tarjoa uusia näkökulmia. Tuntuu tutulta ja ennalta-arvattavalta.
Mauno-koira on saanut kirjassa suuren roolin, ja uskon tämän puhuttelevan enemmän koiranomistajia ja koiraihmisiä kuin minua, sillä itse en ole kumpaakaan 😆
Kauneinta kirjassa oli loppu – 2,5 vuotta myöhemmin sijoittuva kuuden ja puolen sivun epilogi. Kliseinen ehkä, mutta valoisa ja tyydyttävä. Sitä olisin voinut lukea enemmänkin.