Rakastetun kirjailijan vangitseva, ajaton teos loihtii esiin taidemaalarin mielenmaiseman.
Vanheneva mestari työstää 1600-luvun Hollannissa maalausta, jota kukaan ei saa nähdä. Iltaisin hän kapuaa huoneeseensa ja kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Ystävänsä suostuttelemana maalari ottaa vielä viimeisen oppipojan, nuoren lahjakkuuden, joka pestataan maalaamaan rikkaan silkkikauppiaan muotokuva. Vaistonvaraista työtä seuratessa mestarin sydämessä läikähtää kauan sitten kadotettu riemu.
Kun eräänä kohtalokkaana yönä kaupungissa riehuu tulipalo, kaikkien elämä asettuu uuteen järjestykseen.
Intiimissä kertomuksessa valon lait ja maalauksen taito pätevät elämään yleensä, toisen ihmisen läheisyyteen.
Haahtelan pienoisromaanit ovat lääkettä sielulle tässä taide- ja kulttuurivihamielisessä maailmassa. Teoksia pitää lukea hitaasti, ajatus kerrallaan maistellen.
Sielu läikähtää aina, kun Haahtelalta ilmestyy uusi kirja; tiedossa on rauhallinen, ajatuksia herättävä hetki, ja aina taustatarina onnistuu jollain tavalla yllättämään. Haahtelan pienoisromaanit sijoittuvat hyvin erilaisiin maisemiin, mutta erityisesti viime aikoina niissä on ollut uskonnolishengellistä pohjavirettä runsain mitoin. Niin nytkin. Jo kirjan nimi, Sielunpiirtäjän ilta, vie hetkessä tunnelmaan, jonka kirjailija maalaa tällä kertaa hollantilaisen maalarimestarin siveltimenvedoin.
Minulla on voimakas tunne siitä, että olen lukenut tämän tarinan aiemmin; vanha maalarimestari saa oppiinsa nuoremman, ja yhdessä he opettavat toisilleen maailmasta tärkeitä asioita. Ainakin Anneli Kannon Rottien Pyhimyksessä teema on esillä, mutta näyttämö aivan toinen. Nyt ollaan Hollannissa, 1600-luvun lopussa, ja Hollanti on laajenevan maailman keskiössä, mikä ei jää maalariltakaan huomaamatta. Vauraus karttuu, mutta epätasaisesti, taide on arvossaan, ja taide mielellään seuraa rahaa. Maalarimestarin kertojanääni pohtii taiteen merkitystä ja arvoa ihmisyydelle, ajan kulumista, luopumista, elämää ja kuolemaa. Värejä, muotoa, valoa, varjoa.
Kirja on ilman muuta valtavan kaunis ja lunastaa Haahtela-takuun; mieleen tulee väljyyttä ja kirkkautta tekstiä lukiessa, ja miljöö piirtyy selkeänä ja tunnelmallisena. Se alkaa ja loppuu nopeasti, ja vaikka teksti on ilman muuta proosaa, se lähestyy käsittelytavoiltaan runoutta. Sitä pitäisi onnistua lukemaan runouden tavoin, ei kerralla hotkaisten - vaikutukset säilyisivät ehkä sillä tavalla pidempään. Mutta, ainakin minulla, nykylukijalla, on kiire seuraavan romaanin pariin viihdyttymään —
Kaunista, lyyristä ja rauhoittavaa tekstiä Haahtelalta taas kerran. Aiemmat Haahtelan kirjat lukeneelle tämä ei ollut yllätys, osasin tätä maagista lukukokemusta odottaa. Kirja on kuin taideteos, mestarillinen sellainen. Yksi kirjan ydinteema löytyy mielestäni kohdasta, jossa kerrotaan kirkkoisä Augustinuksen ajatuksesta, että on kolmenlaista näkemistä: ruumiillista, henkistä ja mietiskelevää sisäistä näkemistä, jossa aineellisen maailman muodot katoavat. "Mestariteoksessa on mukana aina kolme tasoa, siis myös pilkahdus ikuista".
“--emme koskaan kuole yksin vaan yhdessä. Olemme kaikki samassa kuolemassa, vain eri aikaan.”
Ensimmäinen Haahtelani 14 vuoteen! Pienoinen tauko siis.. Ihastuin Elenaan vuonna 2011, minkä jälkeen luin nopeasti kolme muuta. En kuitenkaan löytänyt niistä samaa jännitettä kuin Elenasta, ja kaipa jotenkin kyllästyin teemojen ja käsittelytavan yhtäläisyyksiin. Selvästi 14 vuotta oli sopiva tauko, sillä viihdyin Sielunpiirtäjän illan kanssa mainiosti.
Sielunpiirtäjä on vanheneva taidemaalari. Kotinsa hiljaisuuteen vetäytynyt mies on menettänyt perheensä, ja hänestä pitää huolta enää uskollinen taloudenhoitaja sekä vanha ystävä. Tämä vanha ystävä on onneksi ovela, sillä hän suostuttelee maalarin ottamaan koulutettavakseen vielä yhden oppilaan. Tämä oppilas, Jacob, on vielä maalariakin hiljaisempi, mutta hämmästyttävän lahjakas. Nopeasti maalari kiintyy Jacobiin kuin omaan poikaan, mutta poika ei ole hänen. Poika kuuluu isälle, joka on väkivaltainen öykkäri. Vasta suuri tulipalo tarjoaa maalarille mahdollisuuden auttaa enemmänkin.
Vaimoaan kaipaava maalari pohtii paljon kuolemaa. Kirkonmiehillä on asiasta monia mietteitä, jotka tuntuvat viisailta. Maalarin oman ammatin avain on näkeminen. Nuorta oppilastaan hän opettaa kuinka kohteeseen upotaan kuin luolaan: “Tavallinen maalari kuvaa ihmisen niin kuin muut hänet näkevät, todellinen mestari taas sellaisena kuin hän on, ilman tämän maailman naamioita”.
Yllätyin Sielunpiirtäjän illan ehyttä, vetävää tarinaa ja helppolukuisuutta. Lyhyeen tarinaan mahtui myös ihmeen monia sivuhenkilöitä, joista Haahtela onnistui muutamalla lauseella luomaan hämmästyttävän moniulotteisia ja kiinnostavia! Täytynee nyt ottaa asiaksi lukea välistä jääneitä Haahteloita. Tämä ainakin menee monenlaiselle lukijalle, mikä ettei vaikka syvämietteiselle 9-luokkalaiselle (nimim. vinkkaukset menossa..).
Kaipausta, maalin tuoksua, iltahämärää, 1600-luvun maailmankuvaa ja hengähdystaukoja. Ehkä hieman pitkäveteinen mutta hieno!
"Joskus istun niin pitkään, että unohdan oman olemassaoloni, tulee ilta. Mereltä tulvii sumua ja kiviraunio tuntuu maailman ulommaisimmalta vartioasemalta. Siitä alkaa kolkko ja kirottu seutu, jonka höyryistä kuuluu haaksirikkoisten huutoja.
Vaikka tulee pimeä, kaupunkiin on helppo löytää takaisin, se loistaa kaukana kuin rykelmä lyhtyjä. Tuuli tarttuu viittaan ja lähden vaeltamaan yksin pimeässä, palaan takaisin sinne missä vielä on elämää."
Lempeää luettavaa. Otin kirjan mukaan junaan ja perillä se olikin jo luettu. "Tässä maailmassa juuri kukaan ei kuuntele, kaikki vain puhuvat tai valmistautuvat puhumaan, odottavat malttamattomina, että toisen lause päättyisi."
Sielunpiirtäjän ilta on tunnelmallinen, lähes unenomaisen herkkä romaani, joka kuljettaa lukijan syvälle ihmisyyden peruskysymysten äärelle. Teos on kuin hiljainen kuiskaus, joka jää viipyilemään lukijan mieleen – yhtä aikaa lohduttava ja haikea.
Romaanissa Haahtela punoo kauniin ja herkkävireisen kertomuksen rakkaudesta, menetyksestä ja kuolemasta. Hän ei tarjoa suuria käänteitä tai dramaattisia kliimakseja, vaan keskittyy pieniin, merkityksellisiin hetkiin, katseisiin ja muistoihin. Henkilöhahmojen sisäinen maailma avautuu lempeästi ja tarkkanäköisesti, jättäen tilaa lukijan omalle tulkinnalle. Rakkaus näyttäytyy hauraana, mutta syvästi vaikuttavana voimana, joka kantaa yli ajan ja tilan.
Samalla Sielunpiirtäjän ilta on ylistyslaulu taiteelle – sen parantavalle, yhdistävälle ja jopa pelastavalle voimalle. Taide on kirjassa kuin näkymätön silta, joka yhdistää ihmisiä, sukupolvia ja sieluja. Se tuo lohtua surussa, valoa pimeyteen ja merkitystä hetkiin, jotka muuten liukuisivat ohi huomaamatta.
Haahtelan kieli on jälleen kerran lumoavan kaunista – lyyristä, mutta silti yksinkertaista. Se soljuu vaivattomasti ja tuo esiin arjen ja muiston maisemat kirkkaasti ja runollisesti. Sielunpiirtäjän ilta ei ole vain romaani, se on kokemus – hiljainen, mutta syvä.
Like a goldfinch flying across a placid lake, elegant and perfect, knowing exactly what it's doing. Once again, art and religion, what else would you even need?
3,5 Ensimmäinen lukemani Haahtelan kirja. Tykkäsin tyylistä. Vaikka kirja on lyhyt, sitä on maltettava lukea rauhassa, jotta lauseet ja ajatukset pääsevät oikeuksiinsa. Nyt en ehkä tarpeeksi malttanut. Jotain yllätyksellisyyttä olisin tarinaan kaivannut lisää.
4,5 tähteä. Ah niin upea kirja jälleen kerran Haahtelalta. Luin sen tarkoituksellisen hitaasti, nauttien joka lauseesta ja kirjan tunnelmasta. Kieli on niin kaunista, sisältö henkevää. Tässä sielu lepää.
Kyllä hän osaa kirjoittaa mukavaa tarinaa ja vielä kiinnostavan juonen ympärille. Ei voi muuta sanoa. Niin kuin Savon Sanomat arvostelussaan kirjan takaliepeellä sanoo: "Kunpa kaikki lukisivat Joel Haahtelan romaaneja."
Alkuun vähän tahmeeta ja hieman liikaa uskonnollista pohdiskelua mutta oli kyl hyvin kirjotettu. Tosi kaunis, välitön ja tunteellinen. Hieman pompöösi.
Sielunpiirtäjän ilta oli ensimmäinen lukemani Haahtela. Ennakolta tiesin Haahtelan kirjoitustyylin olevan runollista ja niukkaa, siksi oletin heti, että pidän hänen kirjoistaan. Tämän kirjan aihe ja tapahtuma-aika ja -paikka lupasivat myös hyvää. Pidän alankomaalaisesta taiteesta kovasti ja luen mielelläni siihen liittyvää kirjallisuutta. Kirja on juoneltaan ja tapahtumiltaan niukka ja se sopii hyvin myös 1600-luvun aihepiiriin. Tuskin taidemaalarit elivät kovin vauhdikkaasti tuon ajan Hollannissa. Pientä draamaa kirjaan tuo kaupungissa tapahtuva tulipalo ja sen jälkeiset tapahtumat, oppipoika Jacobin ja Anne-äidin muutto taiteilijamestarin (minäkertojan) luokse. Juoni tiivistyy loppua kohden, kun jo kuolleeksi luultu Jacobin äreä suutari-isä palaa noutamaan jo hylkäämäänsä Anne-vaimoaan takaisin kotiin. Annen ja Jacobin tarina päättyy onnellisesti, kun he lopulta perivät taiteilijamestarin asunnon hänen kuolemansa jälkeen. Tarinan minäkertoja niemeämätön taiteilija pohdiskelee taidetta ja elämää kirjassa kauniisti. Samalla hän kaipaa menettämäänsä perhettään, Paulus-poikaansa ja vauvana kuollutta Greta-tytärtään. Eniten hän kuitenkin kaipaa vaimoaan Agnesia, joka lapsensa menetettyään vaipuu syvään melankoliaan ja kuihtuu pikkuhiljaa pois elämästä ja hukuttautui jokeen. Kirjan kieli on kaunista, ohutta ja herkkää kuin keltainen silkkiliina, jonka Jacob maalaa taidokkaasti silkkikauppiaan kaulaan. Pidin kirjasta kovasti ja haluan lukea muutkin hänen kirjansa.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Jos haluat lukea kauniita, hyvin ajateltuja lauseita, jotka rauhoittavat, tässä sinulle kirja. Minulle tämä oli parasta Haahtelaa. Ja poikettiinhan nyt siitä saman kirjan kirjoittamisesta sikäli, että eipä lähdetty matkalle. Toki ollaan matkalla seuraamassa mestarimaalarin (ilmeisesti Jan Moestart) kehittymisen alkuvaiheita.
Haahtela pohtii aina elämää, kuolemaa, Jumalaa ja uskoa. Niin nytkin ja saattaahan monelle nuo ajatuksenjuoksut, joissa Jumalalta löytyy aina naseva viimeinen sana, tuntua ontoilta tässä pahassa maailmassa. Ajatelma nuoren lapsen kuolemasta "miksi lapsukaisen annetaan katsoa maailma, jos maailmaa ei kuitenkaan anneta hänelle", kosketti minua. Kun kaupunki paloi, kaikki eivät kuolleet, koska "Jumala oli sentään vähän armollinen, vaikka nukkui taas viime yönä selkä ihmiseen päin." Mainio toteamus, vaikka en tiedä onko se armollinen vai armoton.
Uskottavan tuntuisesti Haahtela kuvaa muotokuvamaalaamista niin ajatusprosessina kuin teknisenä maalaamisena. Hyvä että on ainakin yksi luotettava ja harkitseva Haahtela.
Onko keksitty tarina, jossa ei tapahdu mitään, parempi kuin tositarina, jossa ei tapahdu mitään? Onko epävarmuus keksityssä henkilöissä hyväksyttävämpää kuin epävarmuus todellisessa ihmisessä?
Tarina on herkkä, tai tehty herkäksi - en antaudu helposti. Kevyt? Luin tätä hitaammin kuin Fossea, mikä teki hyvää ajattelulle. Lyhyet luvut kaipaavat ilmaa ympärilleen, ja haluavat tulla osaksi arkea ympärilläni.
Lopetan tähtien antamisen, en pitänyt siitä.
Katson maalauksia nyt eri tavalla, erityisesti maalipintojen kerroksellisuutta. Pidän maalaustaiteesta, mutta en ole sen suhteen ollut analyyttinen. Aistin enemmän niiden tunnelmaa kuin sitä mistä ne tulevat.
Haahtelaa aion lukea myös jatkossa mutta tällä hetkellä houkuttavat pidemmät tarinat. Vai intensiivisemmät?
Joel Haahtelalla on runollinen ja filosofinen tapa kuvata pieniä hetkiä, joista muodostuu kokonainen kirjan maailma. Sielun piirtäjän ilta kuvaa ikääntyvän 1600-lukulaisen taiteilijan viimeisiä aikoja vieraillen myös menneisyyden elämäntapahtumissa. Toisaalta tapahtuu vähän ja toisaalta hyvin paljon. Pidän tavasta, jolla Haahtela eläytyy maalaamiseen ja maalauksen taustalla olevaan filosofiaan 1600-luvun hengessä. Tunnelma on paikoin mystinen ja hauras. Suosittelen kirjaa, kun haluaa vetäytyä maailman melskeestä ja rauhoittua hetken.
Taidemaalauksen hifistely ei nyt oikein jaksanut kiinnostaa. Toisekseen se, että tämä sijoittuu keskiajalle tekee sen, että ei löydy sellaista lähinostalgiaa, jossa fiilistellään jotain ränsistyneen hotellin 70-lukulaisia ikkunaverhoja. En ole vielä löytänyt yhtä hyvää Haahtelaa kuin Perhoskerääjä, mutta tämä taisi ollakin vasta kolmas kokeilemani. En yleensä jätä kirjoja kesken, ja tämä oli vielä lyhykäinen ja väljästi taitettu, mutta ei nyt vaan oikein lähde. Ehkä joskus. Tässä oli vähän sellaista vanhan miehen meininkiä, että ehkä sen tajuaa myöhemmin.
Hitaasti luettavaksi. Olisi pitänyt lukea pieninä paloina ja joka lauseeseen syventyen, mutta en malttanut. Silti nautittavaa tekstiä. Kiivaalla tahdilla saa vain olla kääntämässä sivua koko ajan, kun lyhyiden lukujen takia sivuille jää paljon tyhjää tilaa. Sen avulla pienoisromaani kuitenkin myös hengittää.
Kauniisti kirjoitettu keryomus. Hidas, rauhallinen tarina.
Luin kirjan, mutta yhden kohdan kuuntelin äänikirjana. Yleensä kuuntelen kirjoja nopeudella 1.2. mutta tämän kirjan halusin kuunnella hitaammalla nopeudella , jotta kirjan viipyilevän hidas tunnelma säilyi.
Olen lopettanut päivän työt, mutta ilta on hyvä saattaa loppuun kirjoittamalla. Jos maalaaminen on kääntymistä ulospäin, muiden katseen alle, kirjoittaminen on kääntymistä sisäänpäin, oman katseen alle. Siksi maalaan alakerrassa, lähempänä maailmaa, ja kirjoitan yläkerrassa, lähempänä Jumalaa.
Kaunista ja aforistista. Jälkimmäinen puolisko menee ehkä hieman sovinnaisilla ja odotetuilla poluilla. Haahtelan tyyli hioutuu kirja kirjalta akvarellimaisemmaksi. Harkituilla, läpikuultavilla vedoilla kuvataan myös paljon sellaista, mitä ei suoraan näy.
Ties miten mones Haahtela jo itselleni, enkä ole tainnut koskaan pettyä. Haahtela pääsee tuokiossa syvälle ja tavoittaa aina jotain kaunista - lisäksi se syntyy uskomattoman kiireettömän tuntuisesti, vaikka kirjat ovat lyhyitä ja lause napakka.
Yleensä pidän Haahtelan pienoisromaaneista mutta tämä ei ollut yhtä ihana kokemus kuin edelliset. Ehkä kirjoitustyylin jyrkkyys kirjan alussa tuntui teeskennellyltä?