Timo Parvelan Sammon vartijat-trilogia tuo Kalevalan mytologian nykyaikaan. Ahti, Ilmari ja Anni ovat kaveruksia, jotka sananmukaisesti soittavat ja laulavat kevätjuhlassa rehtorinsa maan sisään. Tämän jälkeen useammatkin tahot alkavat osoittaa kiinnostusta Ahdin soittamaa omituista kanteletta kohtaan... ei sitä ihan hauen leukaluusta oltu tehty, mutta vanhalta ja omituiselta se kuitenkin näytti. Ja mihin kummaan ovat heidän isänsä hävinneet?
Trilogian avaus alkaa melko tökerösti, eikä tarinan henkilöt oikein ota tulta alleen. Juoni alkaa kuitenkin kulkea paremmin sivujen taittuessa ja kirjan loppu onkin onnistunut.
Jotenkin tuntuu, että nyt useammassakin viime aikoina lukemassani kirjassa on ollut sama ongelma. Vereviä ja uskottavia tarinan kuljettajia on vaikea luoda, mieleenpainuvista puhumattakaan. Ja siihen ei riitä selityksekseksi se, että kirjoittaa "vain" nuortenkirjoja. Alexander Lloydin Prydain kronikka vilisee upeita hahmoja, vaikka heidät on kirjoitettu käsittämättömän yksinkertaisesti. Tai Magdalena Hain luoma upean ristiriitainen prinsessa Gigi. Lindgrenin Ronja... hänessä on luonnetta. Hengen puhaltaminen hahmoon ei ole yksinkertainen juttu.