Väinämöisen ja Louhen taistelu Sammosta päättyi ihme-esineen hajoamiseen. Osa sen paloista vaipui mereen, osan aallot kuljettivat rannoille, missä ne toivat vaurautta ihmisille. Kaksi suurinta kappaletta Väinämöinen keräsi ja kätki.
Hävinnyt Louhi puolestaan vei mukanaan kirjokannen, mutta vannoi vielä kostavansa ihmisille. Kirouksessaan hän lupasi kuivuutta, kylmyyttä, tauteja ja viljan kuihtumista. Sanalla ilmastonmuutosta.
Ahti ja Ilmari ovat epätodennäköiset ystävykset, sillä niin erilaisia he ovat. Ahti on komea, kiivas ja hyväpuheinen. Ilmari taas on vähäsanainen ja vetäytyvä. Heitä kuitenkin yhdistää surullinen kummankin isä on vuotta aiemmin kadonnut. Pojat esiintyvät kevätjuhlassa. Kanteleensoitto päättyy katastrofiin, kun kesken Ahdin soolon rehtori vaipuu kaulaansa myöten koulun pihanurmeen.
Jo sukupolvien ajan ovat Sammon vartijat varjelleet Sammon sirpaleita estääkseen Louhen koston ja säilyttääkseen maapallon elinkelpoisena. Pohjolan mahti on kuitenkin taas vahvistumassa ja Louhi aikoo koota Sammon uudelleen. Murusia etsiessään hän on keinoja kaihtamatta valmis tuhoamaan tieltään kaiken. Maailmaa uhkaa kuivuus, köyhyys ja lopulta auringon pimeneminen.
Ilmari ja Ahti saavat tietää olevansa Sammon vartijoiden perillisiä. Isien kadottua on heidän vuoronsa. Apunaan Ilmarin neuvokas isosisko Anni, maaginen kannel sekä Väinämöisen miekka, Tuliterä, he lähtevät matkalle, josta riippuu koko maapallon kohtalo.
Huippusuositun Timo Parvelan uusi aluevaltaus osuu suoraan lukijakunnan sydämeen. Kiihkeän jäänittävä Sammon vartijat -fantasiaseikkailusarja jatkaa Sammon tarinaa siitä mihin Kalevala jäi... huumoria unohtamatta!
”Tuliterä jatkaa kekseliäästi siitä, mihin Kalevala jäi. Kansallisen mytologian salaperäinen Sampo palautuu kirjassa nykykulttuurin vaikuttavaksi voimaksi. Maapallon tulevaisuus, vastavoimien kamppailu ja moderni arvokeskustelu esitetään jännittävän ja lukemaan houkuttelevan seikkailun muodossa. Sammon vartijat -sarjan aloitusosa syventää ja selventää omia juuriamme, samalla Kalevala tulee tuoreella tavalla tutuksi ja ajankohtaiseksi.” – Topelius-palkintolautakunta
Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala (1992), Kirsti Mäkisen suorasanainen Suomen lasten Kalevala ja Marko Raassinan strippisarjakuva Kalevala (2015) ovat vuorollaan tehneet kansalliseepostamme tutuksi uusille sukupolville, ja epäilemättä onnistuneet siinä paremmin kuin äidinkielentuntien vaka vanha käytäntö, kalevalamittaisten säkeiden ääneen tankkaaminen.
Timo Parvelan Sammon vartijat -fantasiatrilogian aloittava Tuliterä (Tammi, 2007) kuuluu samaan sarjaan. Ei teos ilmestyessään vaille huomiota jäänyt, voittihan se Topelius-palkinnon ja oli ehdolla myös Lukuvarkaus-palkinnon saajaksi, mutta kirjailijan mittavassa tuotannossa se on tuntunut jäävän hieman Ella-sarjan, Kepler92:n ja muiden vastaavien varjoon.
Varhaisnuorille suunnattu sarja on pelottavan ajankohtainen ja sen käsittelemät teemat askarruttavat mieliä enemmän kuin ilmestymishetkellä, jolloin muuan Greta Thunberg oli vasta nelivuotias eikä Talvivaarasta oltu kuultu sanaakaan.
Tarina alkaa eräänä epätavallisen kuivana ja kuumana kevätpäivänä. Lukukauden päättymistä odottavat Ahti ja Ilmari ovat kuluneen vuoden aikana saaneet lukea paljon hälyttäviä uutisia ilmastonmuutoksesta. Värikkäiden sattumusten - rehtori tulee muun muassa lauletuksi suohon - jälkeen ystävyksille selviää, että kaiken takana on Kalevalan päivistä jatkunut hyvän ja pahan välinen kamppailu.
Pohjolan väki on särkyneen Sammon kappaleita metsästäessään harrastanut avohakkuita ja luontoa tuhoavaa kaivostoimintaa. Nyt jahti on päättymäisillään. Tilanne on muuttunut kriittiseksi, jäätiköt sulavat ja merenpinta nousee. Toisin sanoen maailma tuhoutuu, ellei kaksikko onnistu hankkimaan puuttuvia sirpaleita käsiinsä ennen vihollista.
Sivut ovat täynnä vauhtia, toimintaa ja jännitystä. Hetkittäin meno äityy synkäksi, traagiseksikin. Kuolonuhreilta ei voida välttyä ja välillä ollaan likipitäen kauhukuvaston äärellä. Nokkela sanailu ja huumori keventävät kuitenkin mukavasti kokonaisuutta.
Lukukokemuksesta saanee enemmän irti, mikäli Kalevala on edes himpun verran tuttu, mutta sarjasta nauttiakseen ei tarvitse olla kansanrunouden asiantuntija. Luulen pikemminkin, että kirjat voisivat elävöittää äidinkielen oppitunteja ja toimia oivana sisäänheittäjänä Kalevalan maailmaan.
Timo Parvelan Sammon vartijat-trilogia tuo Kalevalan mytologian nykyaikaan. Ahti, Ilmari ja Anni ovat kaveruksia, jotka sananmukaisesti soittavat ja laulavat kevätjuhlassa rehtorinsa maan sisään. Tämän jälkeen useammatkin tahot alkavat osoittaa kiinnostusta Ahdin soittamaa omituista kanteletta kohtaan... ei sitä ihan hauen leukaluusta oltu tehty, mutta vanhalta ja omituiselta se kuitenkin näytti. Ja mihin kummaan ovat heidän isänsä hävinneet?
Trilogian avaus alkaa melko tökerösti, eikä tarinan henkilöt oikein ota tulta alleen. Juoni alkaa kuitenkin kulkea paremmin sivujen taittuessa ja kirjan loppu onkin onnistunut.
Jotenkin tuntuu, että nyt useammassakin viime aikoina lukemassani kirjassa on ollut sama ongelma. Vereviä ja uskottavia tarinan kuljettajia on vaikea luoda, mieleenpainuvista puhumattakaan. Ja siihen ei riitä selityksekseksi se, että kirjoittaa "vain" nuortenkirjoja. Alexander Lloydin Prydain kronikka vilisee upeita hahmoja, vaikka heidät on kirjoitettu käsittämättömän yksinkertaisesti. Tai Magdalena Hain luoma upean ristiriitainen prinsessa Gigi. Lindgrenin Ronja... hänessä on luonnetta. Hengen puhaltaminen hahmoon ei ole yksinkertainen juttu.
Nopealukuinen ja viihdyttävä nuortenkirja, jossa yhdistyvät mielenkiintoisella tavalla Kalevala ja ilmastonmuutos. Suosittelen kevyeksi mytologiahöysteiseksi välipalaksi seikkailunnälkään.
Harmittaa, etten tiennyt tämän olemassaolosta kymmenen vuotta sitten - olisi silloin todennäköisesti kolahtanut kovasti. Nyt hymähtelin joillekin jutuille puoliääneen, mutta olen kasvanut yli nuortenkirjojen näsäviisasteluhuumorista. Pidin kirjasta tosin sen verran, että aion lukea koko trilogian. Lisäksi heräsi mielenkiinto muihinkin Kalevalaan pohjautuviin teoksiin.
Ai vitsi, tämä oli paljon parempi kuin odotin, vaikka alku ei kliseisen, geneerisen ja tuhat kertaa käytetyn asetelman takia sellaista luvannutkaan! Aika saumattomasti tässä yhdistyivät Kalevala-mytologia ja ekokatastrofin teemat ja huumoria ja yllättäviä juonenkäänteitäkin saatiin mukaan. Odotan todella paljon, että hahmot kehittyvät sarjan edetessä. Nyt he jäivät vielä suorastaan prototyypin asteelle.
Neljä tähteä ns. nuortenkirja-asteikolla - ei uponnut täysin enää tässä iässä.
Ei tullut tästä Parvelan sarjasta suomalaista vastinetta Pottereille tai Sormusten herroille. Ei vaikka niin toivoin. Mutta ei tämä millään lailla huono kirja ollut ollenkaan. Ei kuitenkaan niin ikäpolvia ylittävä, kuin olin toivonut :)
Ihan jännä teos oli tämä. Olen pitkään pitänyt tätä hyllyssä enkä ole oikein innostunut lukemaan, kun en pitänyt esikuvastaankaan juuri yhtään. Mutta tämä oli ehdottomasti parempi, ei toki mitenkään täydellinen. Kerronta oli ihan jouhevaa ja suhteellisen selkeää, tarina kulki hyvin. Alkuun oli jonkin verran ongelmia päästä kiinni juoneen ja sellaista mutta ainahan se on varsinkin ensimmäisessä osassa.
Luin tämän kirjasarjan silloin kuin se ilmestyi, eli ensimmäisen osan ollessani kymmenen. Olin jo jonkin aikaa miettinyt, että haluaisin lukea nämä uudelleen, koska muistin pitäneeni sarjasta. Omat fyysiset kappaleeni olin antanut pois jo ajat sitten, mutta onneksi nämä löytyvät äänikirjana. Lisäksi sain tällä kirjalla kuitattua Helmet-lukuhaasteen 2000-luvulla kirjoitetun lasten- tai nuortenkirjan kohdan.
Näistä tulee erehdyttävästi mieleen Rick Riordanin Percy Jackson -kirjat, joita luimme puolisoni kanssa parina viime vuonna. Sammon Vartijat on ehkä vähän nuoremmalla yleisölle suunnattu Suomi-versio, ja monella tapaa toki poikkeaa Riordanin sarjasta. Vaikka kirjat ovat lyhyitä ja päähenkilöistä monet lapsia, mielestäni Sammon Vartijat on oikein mukavaa luettavaa aikuisenakin. Voisin kuvitella lukevani kirjoja vaikka ääneen omalle lapselle jonakin päivänä, tarina on sen verran monipuolinen ja kiinnostava että uskon sen kestävän kolmannenkin lukukerran.
Pääsin kirjaan hyvin mukaan, mutta vinkatessa tuntui aluksi, että kirjassa on niin paljon kaikkea, että kuinka vinkata. Otin härkää sarvista ja aloin vain kertoa, mitä kirjassa tapahtuu. En nostanut Kalevalaa liikaa esille vaan enemmänkin niin, että tämä jatkaa sitä, mihin Kalevala jäi. Ja pojat innostuivat kovasti. Ehkä kirja oli mielessäni jotenkin selkeytynyt, kun lukemisesta oli kulunut tovi.
Nyt luen toista osaa ja otan sarjan kyllä vinkkauksiini mukaan. Hieno olisi myös, jos kirjaa luettaisiin Kalevanpäivänä eikä aina niitä hankalia runoja tankattaisi.
Luin koko sarjan itse jo useampi vuosi sitten, mutta arvostelenpa nyt kuitenkin. Esikoinen ahmaisi juuri (opettajan suositteleman) kirjan yhdessä illassa ja tilasi seuravaksi illaksi kakkososan. Ja muistaakseni tämä ykkönen vielä omasta mielestäni käynnistyi hiukan hitaasti. Olin kuulemma väärässä. Täytynee siis palauttaa vanha kunnon "Opettaja lauletaan suohon"-vinkki vitosten vinkkauskassiin!