Vitivalkoinen mekko viistää maata. Nuori nainen näyttää vakavalta ja keskittyneeltä. Siniset silmät ovat valtavan suuret, kuin metsäkauriilla. Vaaleanruskea lyhyt polkkatukka on kiinnitetty pinnillä pois silmiltä. Nainen rutistaa oikeassa kädessään pientä kukkakimppua, vasemmassa kädessä hän pitää mustakantista virsikirjaa. Tummasta taustasta ei erota mitään, aivan kuin nuori nainen seisoisi oudossa tyhjiössä. Hän näyttää haamulta.
Krista Launonen tutkii, miksi ideaaliuhri eli valkoinen, kaunis nuori nainen saa eniten mediahuomioita, kun hänet murhataan tai hän katoaa. Kyllikki Saari, Piia Ristikankare ja Eveliina Lappalainen ovat suomalaisia ideaaliuhreja. Kun uhri on tummaihoinen, ulkomaalaistaustainen, transsukupuolinen tai seksityöläinen, jopa poliisi saattaa kääntää katseensa pois. Miksi? Kirja sukeltaa syvälle ideaaliuhrien historian alkulähteille 1800-luvun lopun Pariisiin, käy 1990-luvun Lontoossa ja päätyy Suomen tunnettuihin uhritarinoihin. Kirjassa analysoidaan uhrien mediakuvia ja pohditaan, miksi jotkut uhrit ovat tärkeämpiä kuin toiset. Samalla kirja on kertomus Launosen omasta mutkikkaasta tutkimuspolusta ja henkilökohtaisesta matkasta kuoleman varjossa.
Krista Launonen on helsinkiläinen taiteen asiantuntija, kuvataiteilija ja taideterapeutti. Hänellä on taidealan yritys Mielitila. Kuvankauniit ja kuolleet on hänen kahdeksas tietokirjansa.
Kuten joku muukin aikaisemmin totesi, kirjassa on elämänkerrallinen ote kerrontaan. Tästä syystä varsinainen asia, eli uhrien tarinoiden kertominen, jäi melko vähälle huomiolle. Häiritsi hieman miten paljon aikaa käytiin kirjoittajan elämästä kertomiseen, mutta kokonaisuutena kuitenkin ihan ok.
Jotakuinkin tällaisia oli varmaan minunkin kouluesseeni: harmillisesti tuli valittua aihe josta en tiennyt mitään mutta kuitenkin piti kirjoittaa pitkä sepustus. Tämä lienee enempi tosin aikuisversio eli harmittaisi palauttaa apuraha joten kirjoitetaan nyt jotain. Ymmärrän kyllä että tämä oli kirjoittajalle varmasti tärkeä kirjoittaa, mutta en ymmärrä miksi tämä piti julkaista ja varsinkaan valitun otsikon alla. Itse teemaa käsiteltiin naurettavan vähän, enemmän tässä oli juttua kirjoittajasta itsestään (kuten toki takakannessa kerrottiinkin) mutta eivät nekään jutut pääasiassa liittyneet oikein mihinkään. Yhden uhrin kohdalla kirjoittaja luki omia päiväkirjojaan ja toisen uhrin kohdalla taas mietittiin että ajattelikohan hänkin jostain nyanssista samoin kuin kirjailija. Ja ei ollut niin pientä asiaa etteikö siitä olisi saatu vedettyä aasinsiltaa johonkin taas uuteen ja aiheeseen liittymättömään tekijään. Hyvin hämmentävä kirja. Teemoittain rakenneltuina esseinä tässä olisi ehkä ollutkin itua, mutta nyt kyllä oli erikoinen kokonaisuus. Kirjoitustyyli ja aihe (eli kirjan nimi, ei kirjan todellinen "aihe") olisivat mahdollistaneet enemmän, nyt jäi lähinnä hämmentynyt olo.
En oikein pidä tästä omaelämänkerran kaltaisista tietokirjoista. En lähtenyt lukemaan tätä, jotta saisin tietää kirjoittajan lapsuudesta tai nuoruudesta. Maku meni viimeistään hänen Englannin vuosiensa päiväkirjan lukemisesta. Aihe oli kiinnostava, kirjailijan elämäkin oli kiinnostava, mutta ei vain ollut minun juttuni.
Taidehistorioitsija uppoutuu sujuvasti ja mukaansatempaavasti kirjoitetussa tarinallisessa tietokirjassa nuorten, murhattujen ja kadonneiden tyttöjen arvoituksiin ja erityisesti siihen, millaisina heidät kuvitetaan. Mikä ratkaisee sen, kuka muistetaan, ketä etsitään ja kuka unohdetaan.