What do you think?
Rate this book
Kleopatra : viimeisen faaraon myytti
Kleopatra on yksi maailman tunnetuimmista ja samalla mystisimmistä historiallisista henkilöistä. Hän on kiehtova yhdistelmä valtaa, kauneutta ja strategista nerokkuutta, ja hänet on usein kuvattu juonikkaana ja nautintoihin antautuvana viettelijättärenä. Kahden vuosituhannen kuluessa hänestä on muotoutunut myös vahvan ja itsevarman naisen arkkityyppi, joka ei alistu objektiksi miesten hallinnoimassa maailmassa. Kuinka paljon jälkimaailman vaalimilla mielikuvilla on ollut pohjaa suhteessa todelliseen Egyptin valtiattareen?
Kleopatra - viimeisen faaraon myytti kertoo uusimman tietämyksen valossa, millainen oli Egyptin kuningatar Kleopatra VII:n (69-30 eKr.) elämä ja miten hän vaikutti Rooman valtakunnan politiikkaan ja Egyptin kohtaloon. Se selvittää, millä tavoin hänen tarinansa on inspiroinut ihmisiä antiikista nykyaikaan ja kuinka hänet on esitetty taiteessa ja populaarikulttuurissa. Näin Kleopatran hahmo toisaalta avaa antiikin maailman arvoituksia mutta tarjoaa myös ikkunan naisen asemaan, sukupuolirooleihin ja identiteetteihin eri aikojen yhteiskunnissa.
Kleopatra - viimeisen faaraon myytti kertoo uusimman tietämyksen valossa, millainen oli Egyptin kuningatar Kleopatra VII:n (69-30 eKr.) elämä ja miten hän vaikutti Rooman valtakunnan politiikkaan ja Egyptin kohtaloon. Se selvittää, millä tavoin hänen tarinansa on inspiroinut ihmisiä antiikista nykyaikaan ja kuinka hänet on esitetty taiteessa ja populaarikulttuurissa. Näin Kleopatran hahmo toisaalta avaa antiikin maailman arvoituksia mutta tarjoaa myös ikkunan naisen asemaan, sukupuolirooleihin ja identiteetteihin eri aikojen yhteiskunnissa.
- GenresNonfictionHistory
263 pages, Hardcover
First published February 19, 2025
1 person is currently reading
29 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 7 of 7 reviews
October 11, 2025
"Historiallinen Kleopatra on monesti näytellyt sivuroolia verrattuna myyttiseen Kleopatraan, ja voidaankin sanoa, että kahden tuhannen vuoden aikana ylläpidetty myytti on 'todellisempi' kuin sen historiallinen esikuva. Näitä kahta ei ole kuitenkaan helppo erottaa toisiinsa vaan ne limittyvät: Kleopatran myytti kumpuaa historiallisesta henkilöstä ja taustalla on toisinaan todellisia historiallisia tapahtumia."
Teoksessaan Kleopatra – Viimeisen faaraon myytti, Jaakkojuhani Peltonen kuvailee miten muinaisen Egyptin legendaarista kuningatarta, Kleopatraa, on käsitelty, kuvattu ja tulkittu antiikista nykypäivään. Millaisena keskiajan arabifilosofit häntä pitivät? Miksi renessanssitaiteilijat kuvasivat hänen kuolemaansa niin innokkaasti? Miten kirjoittajan sukupuoli on vaikuttanut siihen millaisena Kleopatra esittäytyy metallikappaleissa? Mikä on myyttisen Kleopatra merkitys Black Lives Matter -liikkeelle? Vastaukset näihin ja moniin muihin kysymyksiin löydät tästä kirjasta!
Kleopatra on kiehtounut ihmisiä jo vuosituhansia. Hän kiehtoo minuakin. Pidin kovasti Peltosen Aleksanteri Suuren myyttiä käsittelevästä kirjasta ja olin riemastunut kuullessani, että hän julkaisi samanlaisen kirjan myös Kleopatrasta, koska, aivan kuten Aleksanteristakin, Kleopatrasta kerrotaan vaikka minkälaista tarinaa. Tämä kirja oli viihdyttävä ja helppolukuinen, vaikkakin silloin tällöin hieman itseääntoistava. Peltonen tekee hyvää työtä esitellessään lukijalle ensin tunnetut historialliset faktat ja sitten eri vuosisatojen näkemyksiä tästä enigmaattisesta kuningattaresta, tuoden esille hyvin sen, miten historiallinen Kleopatra ja myyttinen Kleopatra eroavat toisistaan, usein hyvinkin dramaattisesti.
Jokainen aikakausi on luonut oman versionsa Kleopatrasta. Roomalaisten versio hänestä oli minulle jo entuudestaan aika tuttu. Hän oli eksoottinen, pelottava, uhkaava, seksuaalisesti hillitön kurtisaanikuningatar, joka vietteli roomalaisia miehiä ja teki Antoniuksesta orjansa ja sai tämän unohtamaan kotimaansa hyveet. Hän oli ultimaattinen "paha nainen", täydellinen vastakohta lojaalille, siveälle, kodin piirissä elävälle roomalaiselle naiselle. Peltonen nostaa esille myös hyvin sen, miten Antonius puolestaan oli esimerkki huonosta miehuudesta, jonka viekoitteleva nainen oli turmellut. Roomalaisessa propagandassa hänestä kehkeytyi huorakuningatar (mielikuva joka on säilynyt ihan nykypäivään asti), mikä on kerrassaan hulvattoman typerää, koska Kleopatralla voidaan varmuudella sanoa olleen vain kaksi rakastajaa: Julius Caesar ja Marcus Antonius. Nuo suhteet eivät myöskään olleet mitään hetken kestäneitä seksiseikkailuja, vaan vuosien suhteita, joiden aikana syntyi lapsia. Mielenkiintoista oli myös se, että vaikka Augustus suoritti damnatio memoriaen Antoniukselle, hän ei samalla tavalla pyrkinyt tuhoamaan Kleopatran mainetta. Sen sijaan hän, esimerkiksi, kirjoitutti oman nimensä Kleopatraa kuvaaviin reliefeihin. Peltonen ehdottaa, että hän halusi tällä tavalla merkitä muistiin, että juuri hän päihitti tämän vaarallisen, hedonistisen kuningattaren. Olen iloinen, että Peltonen toi antiikin mielikuvia kuvatessaan esille myös egyptiläisten arabifilosofien ajatuksia Kleopatrasta. Vallitseva mielikuva Kleopatrasta on paljolti läntisen maailman luoma, joten oli kivaa lukea siitä, että arabifilosofeille hän oli ennen kaikkea rakennuttaja, viisas hallitsija ja oppineisuuden symboli.
Keskiajan Kleopatrasta en puolestaan tiennyt ihan niin paljoa. En kuitenkaan ollut yllättynyt lukiessani, että heillekin Kleopatra oli huonon naisen, Eevan kaltaisen syntiin lankeavan hurjastelijan, symboli. Keskiajan – kuten antiikinkin – historiankirjoitus oli korostetusti opettavaista, ja Kleopatra oli oiva hahmo, jolla opettaa millainen on hyvä ja huono nainen. Hänet yhdistettiin erityisesti himon kuolemansyntiin. Yksi mielenkiintoisimpia faktoja, jotka opin oli se, että aika varmasti keskiajalla Kleopatran itsemurhaan liitettiin se yksityiskohta, että käärme puri häntä juuri rintaan. Tämä on olennainen yksityiskohta siksi, että usein himo kuvattiin symbolisesti taiteessa kauniina naisena, joka imettää käärmeitä. Toisaalta en myöskään yllättynyt, että keskiajalla alettiin korostaa Kleopatraa huumaavan rakkauden uhrina ja naisena, joka on täysin sydämensä vietävissä – naisena joka, kuten Chaucerin teksteissä, on lojaali miehelleen kuolemaansa asti. Kumpikaan näistä versioista ei ole kovinkaan ilahduttava feministisestä näkökulmasta ja riistävät häneltä hänen autonomiansa, poliittisen kyvykkyytensä, älykkyytensä ja muut kuin rakastajattaren roolit. Vielä nykypäivänäkin hänen nerokkuutensa (hän puhui noin seitsemää kieltä, kirjoitti mahdollisesti useita teoksia ja oli erinomaisen koulutuksen saanut poliitikko) usein unohdetaan – jopa viimeisin visuaalisen median kuvaus hänestä, HBO:n Rooma-sarja, jättää tämän puolen hänestä käsittelemättä, vaikka antaakin kuningattarelle monia muita versioita enemmän itsevarmuutta, juonikkuutta ja päätäntävaltaa.
Uudella ajalla puolestaan oli jo useammanlaisia Kleopatroja. Ensimmäiset säilyneet naisten kuvaukset Kleopatrasta ovat tältä ajalta, ja häntä alettiin ensi kertaa kuvata protofeministisellä otteella. Esimerkiksi oppineet naiset pitivät häntä esikuvallisena hahmona. Aikakauden rajoja rikkoneita naisia kutsuttiin usein Kleopatroiksi: esimerkiksi julkkiskurtisaani Kitty Fisher nautti uuden Kleopatran mainetta ja hän, ainakin ulkopuolisen näkökulmasta, tuntui nauttineen tästä maineesta ja hyödyntäneen sitä urallaan. Hän ei myöskään enää ollut pelkästään moralisoinnin tai paheksunnan kohde vaikka, tietenkin, tuomtisevia tekstejä ja kuvia tehtiin yhä paljon. Nyt Kleopatrasta tuli myös traagisen rakkauden uhri ja esimerkki siitä mihin ylenpalttinen tunteilu voi ihmisen johtaa, kohtalon uhri, viisas ja oppinut nainen ja inhimillinen nainen, jota kohtaan saatettiin tuntea empatiaa, vaikka hän ei välttämättä ollut moraalisesti esimerkillinen. Tässä luvussa käsiteltiin erityisesti näytelmäkirjallisuutta ja visuaalista taidetta. Peltonen käsitteli tietenkin tragedioista kuuluisinta, William Shakespearen Antoniusta ja Kleopatraa, mutta myös monet muut näytelmäkirjailijat nostettiin esille (Mary Sidney, Fulke Greville, John Dryden, Robert Granier jne.). Hän käsitteli myös hyvin sitä, miten Kleopatran kautta näytelmäkirjailijat saattoivat käsitellä ja kritisoida aikakautensa omia hallitsijoita – esimerkiksi Shakespearen näytelmässä voidaan nähdä Elisabethiin kohdistuvaa ivailua. Mary Sidney puolestaan käsittelee Espanjan ja Englannin suhdetta Rooman ja Egyptin dynamiikan kautta. Kuvataiteen käsittelyssä minua kiehtoi erityisesti se, miten Kleopatran itsemurhaa on kuvattu. Siinä yhdistyy inhottavalla tavalla tirkistely, objektifiointi ja orientalistinen maailmankuva. Erityisen turhauttavaa siitä tekee sen, että antiikin lähteistä Kleopatran tiedetään kuolleen vaatteet päällä. Teokset eivät siis edes ole historiallisesti autenttisia.
Modernin ajan Kleopatroja käsittelevä luku oli ehkä minusta kaikkein kiinnostavin. Nykyään Kleopatra on itsevarman naisen symboli ja monet pitävät häntä esimerkkinä naisesta, joka vastusti patriarkaattia ja oli rehdisti oma itsensä. Hänen hyperseksuaalista mainettaan ei pidetä enää yksinkertaisesti tuomittavana vaan myös voimaannuttavana. Hän on myös Halloween-asu ja tuote, elokuvista ja TV:stä tuttu fiktiivinen hahmo, ja lauluissa esiintyvä symboli. Pidin siitä, miten Peltonen analysoi kuuluisimpien filmatisointien toisintavan omien aikakausiensa naiskuvia (esimerkiksi Claudette Colbertin 20-luvun Kleopatra on iloinen alistuessaan Antoniuksen maskuliinisen vallan alle ja voidessaan luopua hallitsemisesta ollakseen vain tämän vaimo), kun taas HBO:n, 2000-luvun Rooman Kleopatra on aktiivisempi toimija, vaikkakin hänet kuvataan silti perinteistä orentalistista mielikuvaa noudatellen ylitunteikkaana, nautinnonhakuisena ja hyvin seksuaalisena. Musiikkia käsittelevä luku oli erityisen mielenkiintoinen. Se, miten Peltonen toi esille kuinka jyrkästikin naisartistien ja miesastistien esitykset Kleopatrasta eroavat oli lähes häkellyttävää. Poikkeuksia tietenkin on, mutta siinä missä Madonnan, Katy Perryn ja Efendin kaltaiset artistit ammentavat Kleopatrasta voimaa ja inspiraatiota ja esittävät hänet ihailun kohteena ja seksuaalisen vapautumisen symbolina (Efendi jopa tuo heterosuhteistaan tutun Kleopatran tarinaan queer-tematiikkaa), miesten (erityisesti rap-, hip hop -, ja metalliartistien) lauluissa toistuu yhä roomalaistyppinen näkemys Kleopatrasta miestennielijänä, vamppina, pelottavana ja hulluna. Esimerkiksi Olympos Mons kuvaa häntä "bringer of sorrows", "goddess of pain" ja "she is insane". Laulajan sukupuoli korostuu myös siinä, miten naismetalliartistien biisit Kleopatrasta eroavat miesmetalliartistien lauluista.
Ehkä kiivain Kleopatrasta käytävä debatti liittyy hänen etnisyyteensä ja ihonväriinsä. Peltonen esittelee teoksessa monia eri näkökulmia tähän debattiin. Vuosisatoja, Kleopatra esitettiin eurooppalaisessa taiteessa (myös elokuvissa: Vivien Leigh, Elizabeth Taylor jne.) vitivalkoisena ja vaaleatukkaisena länsimaisena kaunottarena, ja 1900-luvulle tultaessa, tätä on alettu kritisoida whitewashingina eli Kleopatran hahmon valkaisemisena. Afrosentristinen ajattelutapa on alkanut vastakohtaisesti korostaa ajatusta Kleopatrasta tummaihoisena afrikkalaisena kuningattarena ja hänestä on muotoutunut merkittävä kollektiivisen identiteetin rakennusväline tummaihoisille ja afrikkalaistaustaisille ihmisille. Tämäkään esitys ei kuitenkaan, mitä luultavimmin, ole aivan totuudenmukainen. Kleopatra oli Ptolemaiosten sukua. Ptolemaiokset olivat Kreikasta lähtöisin oleva suku ja myös syvästi insestinen dynastia (hallitsijaparit olivat usein sisaruksia), joten on hyvin todennäköistä, että Kleopatra oli ns. kreikkalaisen näköinen nainen. Hän kuvasi itseään Ptolemaioksena, ei afrikkalaisena kuningattarena, eivätkä antiikin lähteet mainitse hänellä olleen erityisen tumma iho. Kleopatran äidistä ei kuitenkaan olla ihan 100% varmoja, joten hänellä saattoi olla myös egyptiläisiä sukujuuria. Peltonen ei teeskentele voivansa antaa tälle debatille yksinkertaista vastausta – muuta kuin sen, ettei Kleopatra varmasti ollut vitivalkoinen ranskalaisen tai brittiläisen aatelisleidin näköinen nainen – ja tyytyykin korostamaan sitä, mitä tämä debatti sanoo ihmisten halusta "omistaa" Kleopatra ja hänen merkityksestään eri yhteisöjen identiteetille.
Lopuksi haluan puhua vähän siitä, miten Peltonen nostaa esille Kleopatran myytin historiaa läpäisevän orientalistisen ja rasistisen, länismaalaisen eurooppalaisen näkökulman. Rooman ajoista asti Kleopatra ja hänen valtakuntansa on esitetty nautintojen, ylenpalttisuuden ja tuhlailevaisuuden esikuvana. Vaikka Roomalaiset ihailivat jossain määrin egyptiläistä kulttuuria, olivat egyptiläiset silti vahvasti toiseutettuja. Jotta sivistynyt, turvallisen maskuliininen Rooma saattoi säilyä, Kleopatra – jota kutsuttiin usein arvottavasti nimityksillä "egyptiläinen" tai "egyptiläinen kuningatar" – oli tuhottava. Peltonen linkittää tämän näkemyksen oivaltavasti esimerkiksi Englannin ja Ranskan 1800-luvun imperialistisiin tavoitteisiin. Tänä aikana Kleopatrasta, joka edusti rikkauksillaan houkuttelevaa Egyptiä, tuli seksualisoitu ja eksoottinen hahmo, joka kerjäsi tulla vahvan lännen alistamaksi. Imperialistinen Rooma, joka valloitti Egyptin, oli ihanne englantilaisille ja ranskalaisille, jotka kokivat roomalaisten lailla tehtäväkseen sivistää kansat ympärillään. Länsimaiset kuvaukset Kleopatrasta eivät ole vieläkään oikein päässeet irti tästä orientalisoivasta, toiseuttavasta näkökulmasta. Esimerkiksi suuresti rakastamani HBO:n Rooma, josta olen jo aiemmin puhunut, kapsahtaa tähän samaan stereotypiaan.
Suosittelisin tätä teosta ilolla kaikille Kleopatrasta – niin historiallisesta kuin myyttisestä – kiinnostuneille. Tosiaan, kirjassa oli paikoittain hieman turhaa toistoa, mutta muuten se on oikein hyvä, viihdyttävä ja kiintoisa teos, joka onnistuu monipuolistamaan lukijan näkemystä tästä kuuluisasta kuningattaresta. Odotan innolla mitä Peltonen julkaisee seuraavaksi!
Tässä olisi joitain hauskoja/kiinnostavia faktoja jotka opin:
- Ylä- ja Ala-Egypti yhdistyivät n. 3000 eaa. faarao Menesin tai Narmerin aikakaudella.
- Ptolemaiosten Aleksandria oli jakaantunut kolmeen etniseen asuinalueeseen: juutalaisten kaupunginosaan, kreikkalaisten kaupunginosaan ja egyptiläisten kaupunginosaan. Se oli monimuotoinen, vilisevä suurkaupunki ja kauppapaikka.
- Neutraalimpana antiikin kuvauksena Kleopatrasta pidetään Plutarkhoksen tekstejä.
- Augustus lupasi Caesarionille, Kleopatran pojalle, että tämä saisi äitinsä valtaistuimen. Poika hallitsi 18 päivää, sitten Augustus tapatti tämän.
- Palmyrian kuningatar Zenobia, joka haastoi Rooman hallinnon, ihaili Kleopatraa.
- Danten Jumalaisessa näytelmässä Kleopatra on helvetin toisessa piirissä, eli himon kuolemansyntiin syyllistyneiden joukossa. Hänen seuranaan on mm. Aeneaan tarun Dido ja Troijan Helena.
- Pahamaineisessa Noitavasara-teoksessaan Heinrich Kramer kutsuu Kleopatraa naisista pahimmaksi.
- Kleopatra oli todella imagotietoinen. Hän pönkitti asemaansa Egyptissä kuvaamalla itseään Isiksenä ja Hathorina, äitijumalina, ja korostamalla oikeuttaan hallita sukunsa ja poikansa, Caesarionin, kautta. Yksinäinen nainen valtaistuimella olisi voinut olla liian pelottavaa; poikansa rinnalla hallitseva äiti ei ollut niin vaarallinen ajatus. Äiti-rooli oli Kleopatran omassa propagandassa olennainen osa hänen identiteettiään, mutta on paljolti unohtunut historian kuluessa.
- Uudella ajalla Kleopatran tarina oli keino tutkiskella aikakauden kuningattaren hallintoja: hän oli peili mm. Elisabet I:lle, Katariina Suurelle, Kristiinalle ja Isabella Katolilaiselle.
- Uuden ajan taiteilijat rakastivat kuvata Kleopatran itsemurhaa. Tästä aiheesta tehtiin vuosina 1500–1700 noin 200 maaalausta. Kuvat olivat usein hyvin seksualisoituja.
- Varhaisin Kleopatra-elokuva tehtiin vuonna 1899.
- Kleopatraa vuoden 1963 elokuvassa esittänyttä Elizabeth Tayloria kutsuttiin Lizpatraksi. Taylorilla oli monia skandaalinkäryisiä suhteita, muun muassa Antoniusta esittäneeseen Richard Burtoniin. Heidän "salasuhteensa" ajoi monet katsomaan elokuvaa heistä tänä dramaattisena historiallisena parina.
Teoksessaan Kleopatra – Viimeisen faaraon myytti, Jaakkojuhani Peltonen kuvailee miten muinaisen Egyptin legendaarista kuningatarta, Kleopatraa, on käsitelty, kuvattu ja tulkittu antiikista nykypäivään. Millaisena keskiajan arabifilosofit häntä pitivät? Miksi renessanssitaiteilijat kuvasivat hänen kuolemaansa niin innokkaasti? Miten kirjoittajan sukupuoli on vaikuttanut siihen millaisena Kleopatra esittäytyy metallikappaleissa? Mikä on myyttisen Kleopatra merkitys Black Lives Matter -liikkeelle? Vastaukset näihin ja moniin muihin kysymyksiin löydät tästä kirjasta!
Kleopatra on kiehtounut ihmisiä jo vuosituhansia. Hän kiehtoo minuakin. Pidin kovasti Peltosen Aleksanteri Suuren myyttiä käsittelevästä kirjasta ja olin riemastunut kuullessani, että hän julkaisi samanlaisen kirjan myös Kleopatrasta, koska, aivan kuten Aleksanteristakin, Kleopatrasta kerrotaan vaikka minkälaista tarinaa. Tämä kirja oli viihdyttävä ja helppolukuinen, vaikkakin silloin tällöin hieman itseääntoistava. Peltonen tekee hyvää työtä esitellessään lukijalle ensin tunnetut historialliset faktat ja sitten eri vuosisatojen näkemyksiä tästä enigmaattisesta kuningattaresta, tuoden esille hyvin sen, miten historiallinen Kleopatra ja myyttinen Kleopatra eroavat toisistaan, usein hyvinkin dramaattisesti.
Jokainen aikakausi on luonut oman versionsa Kleopatrasta. Roomalaisten versio hänestä oli minulle jo entuudestaan aika tuttu. Hän oli eksoottinen, pelottava, uhkaava, seksuaalisesti hillitön kurtisaanikuningatar, joka vietteli roomalaisia miehiä ja teki Antoniuksesta orjansa ja sai tämän unohtamaan kotimaansa hyveet. Hän oli ultimaattinen "paha nainen", täydellinen vastakohta lojaalille, siveälle, kodin piirissä elävälle roomalaiselle naiselle. Peltonen nostaa esille myös hyvin sen, miten Antonius puolestaan oli esimerkki huonosta miehuudesta, jonka viekoitteleva nainen oli turmellut. Roomalaisessa propagandassa hänestä kehkeytyi huorakuningatar (mielikuva joka on säilynyt ihan nykypäivään asti), mikä on kerrassaan hulvattoman typerää, koska Kleopatralla voidaan varmuudella sanoa olleen vain kaksi rakastajaa: Julius Caesar ja Marcus Antonius. Nuo suhteet eivät myöskään olleet mitään hetken kestäneitä seksiseikkailuja, vaan vuosien suhteita, joiden aikana syntyi lapsia. Mielenkiintoista oli myös se, että vaikka Augustus suoritti damnatio memoriaen Antoniukselle, hän ei samalla tavalla pyrkinyt tuhoamaan Kleopatran mainetta. Sen sijaan hän, esimerkiksi, kirjoitutti oman nimensä Kleopatraa kuvaaviin reliefeihin. Peltonen ehdottaa, että hän halusi tällä tavalla merkitä muistiin, että juuri hän päihitti tämän vaarallisen, hedonistisen kuningattaren. Olen iloinen, että Peltonen toi antiikin mielikuvia kuvatessaan esille myös egyptiläisten arabifilosofien ajatuksia Kleopatrasta. Vallitseva mielikuva Kleopatrasta on paljolti läntisen maailman luoma, joten oli kivaa lukea siitä, että arabifilosofeille hän oli ennen kaikkea rakennuttaja, viisas hallitsija ja oppineisuuden symboli.
Keskiajan Kleopatrasta en puolestaan tiennyt ihan niin paljoa. En kuitenkaan ollut yllättynyt lukiessani, että heillekin Kleopatra oli huonon naisen, Eevan kaltaisen syntiin lankeavan hurjastelijan, symboli. Keskiajan – kuten antiikinkin – historiankirjoitus oli korostetusti opettavaista, ja Kleopatra oli oiva hahmo, jolla opettaa millainen on hyvä ja huono nainen. Hänet yhdistettiin erityisesti himon kuolemansyntiin. Yksi mielenkiintoisimpia faktoja, jotka opin oli se, että aika varmasti keskiajalla Kleopatran itsemurhaan liitettiin se yksityiskohta, että käärme puri häntä juuri rintaan. Tämä on olennainen yksityiskohta siksi, että usein himo kuvattiin symbolisesti taiteessa kauniina naisena, joka imettää käärmeitä. Toisaalta en myöskään yllättynyt, että keskiajalla alettiin korostaa Kleopatraa huumaavan rakkauden uhrina ja naisena, joka on täysin sydämensä vietävissä – naisena joka, kuten Chaucerin teksteissä, on lojaali miehelleen kuolemaansa asti. Kumpikaan näistä versioista ei ole kovinkaan ilahduttava feministisestä näkökulmasta ja riistävät häneltä hänen autonomiansa, poliittisen kyvykkyytensä, älykkyytensä ja muut kuin rakastajattaren roolit. Vielä nykypäivänäkin hänen nerokkuutensa (hän puhui noin seitsemää kieltä, kirjoitti mahdollisesti useita teoksia ja oli erinomaisen koulutuksen saanut poliitikko) usein unohdetaan – jopa viimeisin visuaalisen median kuvaus hänestä, HBO:n Rooma-sarja, jättää tämän puolen hänestä käsittelemättä, vaikka antaakin kuningattarelle monia muita versioita enemmän itsevarmuutta, juonikkuutta ja päätäntävaltaa.
Uudella ajalla puolestaan oli jo useammanlaisia Kleopatroja. Ensimmäiset säilyneet naisten kuvaukset Kleopatrasta ovat tältä ajalta, ja häntä alettiin ensi kertaa kuvata protofeministisellä otteella. Esimerkiksi oppineet naiset pitivät häntä esikuvallisena hahmona. Aikakauden rajoja rikkoneita naisia kutsuttiin usein Kleopatroiksi: esimerkiksi julkkiskurtisaani Kitty Fisher nautti uuden Kleopatran mainetta ja hän, ainakin ulkopuolisen näkökulmasta, tuntui nauttineen tästä maineesta ja hyödyntäneen sitä urallaan. Hän ei myöskään enää ollut pelkästään moralisoinnin tai paheksunnan kohde vaikka, tietenkin, tuomtisevia tekstejä ja kuvia tehtiin yhä paljon. Nyt Kleopatrasta tuli myös traagisen rakkauden uhri ja esimerkki siitä mihin ylenpalttinen tunteilu voi ihmisen johtaa, kohtalon uhri, viisas ja oppinut nainen ja inhimillinen nainen, jota kohtaan saatettiin tuntea empatiaa, vaikka hän ei välttämättä ollut moraalisesti esimerkillinen. Tässä luvussa käsiteltiin erityisesti näytelmäkirjallisuutta ja visuaalista taidetta. Peltonen käsitteli tietenkin tragedioista kuuluisinta, William Shakespearen Antoniusta ja Kleopatraa, mutta myös monet muut näytelmäkirjailijat nostettiin esille (Mary Sidney, Fulke Greville, John Dryden, Robert Granier jne.). Hän käsitteli myös hyvin sitä, miten Kleopatran kautta näytelmäkirjailijat saattoivat käsitellä ja kritisoida aikakautensa omia hallitsijoita – esimerkiksi Shakespearen näytelmässä voidaan nähdä Elisabethiin kohdistuvaa ivailua. Mary Sidney puolestaan käsittelee Espanjan ja Englannin suhdetta Rooman ja Egyptin dynamiikan kautta. Kuvataiteen käsittelyssä minua kiehtoi erityisesti se, miten Kleopatran itsemurhaa on kuvattu. Siinä yhdistyy inhottavalla tavalla tirkistely, objektifiointi ja orientalistinen maailmankuva. Erityisen turhauttavaa siitä tekee sen, että antiikin lähteistä Kleopatran tiedetään kuolleen vaatteet päällä. Teokset eivät siis edes ole historiallisesti autenttisia.
Modernin ajan Kleopatroja käsittelevä luku oli ehkä minusta kaikkein kiinnostavin. Nykyään Kleopatra on itsevarman naisen symboli ja monet pitävät häntä esimerkkinä naisesta, joka vastusti patriarkaattia ja oli rehdisti oma itsensä. Hänen hyperseksuaalista mainettaan ei pidetä enää yksinkertaisesti tuomittavana vaan myös voimaannuttavana. Hän on myös Halloween-asu ja tuote, elokuvista ja TV:stä tuttu fiktiivinen hahmo, ja lauluissa esiintyvä symboli. Pidin siitä, miten Peltonen analysoi kuuluisimpien filmatisointien toisintavan omien aikakausiensa naiskuvia (esimerkiksi Claudette Colbertin 20-luvun Kleopatra on iloinen alistuessaan Antoniuksen maskuliinisen vallan alle ja voidessaan luopua hallitsemisesta ollakseen vain tämän vaimo), kun taas HBO:n, 2000-luvun Rooman Kleopatra on aktiivisempi toimija, vaikkakin hänet kuvataan silti perinteistä orentalistista mielikuvaa noudatellen ylitunteikkaana, nautinnonhakuisena ja hyvin seksuaalisena. Musiikkia käsittelevä luku oli erityisen mielenkiintoinen. Se, miten Peltonen toi esille kuinka jyrkästikin naisartistien ja miesastistien esitykset Kleopatrasta eroavat oli lähes häkellyttävää. Poikkeuksia tietenkin on, mutta siinä missä Madonnan, Katy Perryn ja Efendin kaltaiset artistit ammentavat Kleopatrasta voimaa ja inspiraatiota ja esittävät hänet ihailun kohteena ja seksuaalisen vapautumisen symbolina (Efendi jopa tuo heterosuhteistaan tutun Kleopatran tarinaan queer-tematiikkaa), miesten (erityisesti rap-, hip hop -, ja metalliartistien) lauluissa toistuu yhä roomalaistyppinen näkemys Kleopatrasta miestennielijänä, vamppina, pelottavana ja hulluna. Esimerkiksi Olympos Mons kuvaa häntä "bringer of sorrows", "goddess of pain" ja "she is insane". Laulajan sukupuoli korostuu myös siinä, miten naismetalliartistien biisit Kleopatrasta eroavat miesmetalliartistien lauluista.
Ehkä kiivain Kleopatrasta käytävä debatti liittyy hänen etnisyyteensä ja ihonväriinsä. Peltonen esittelee teoksessa monia eri näkökulmia tähän debattiin. Vuosisatoja, Kleopatra esitettiin eurooppalaisessa taiteessa (myös elokuvissa: Vivien Leigh, Elizabeth Taylor jne.) vitivalkoisena ja vaaleatukkaisena länsimaisena kaunottarena, ja 1900-luvulle tultaessa, tätä on alettu kritisoida whitewashingina eli Kleopatran hahmon valkaisemisena. Afrosentristinen ajattelutapa on alkanut vastakohtaisesti korostaa ajatusta Kleopatrasta tummaihoisena afrikkalaisena kuningattarena ja hänestä on muotoutunut merkittävä kollektiivisen identiteetin rakennusväline tummaihoisille ja afrikkalaistaustaisille ihmisille. Tämäkään esitys ei kuitenkaan, mitä luultavimmin, ole aivan totuudenmukainen. Kleopatra oli Ptolemaiosten sukua. Ptolemaiokset olivat Kreikasta lähtöisin oleva suku ja myös syvästi insestinen dynastia (hallitsijaparit olivat usein sisaruksia), joten on hyvin todennäköistä, että Kleopatra oli ns. kreikkalaisen näköinen nainen. Hän kuvasi itseään Ptolemaioksena, ei afrikkalaisena kuningattarena, eivätkä antiikin lähteet mainitse hänellä olleen erityisen tumma iho. Kleopatran äidistä ei kuitenkaan olla ihan 100% varmoja, joten hänellä saattoi olla myös egyptiläisiä sukujuuria. Peltonen ei teeskentele voivansa antaa tälle debatille yksinkertaista vastausta – muuta kuin sen, ettei Kleopatra varmasti ollut vitivalkoinen ranskalaisen tai brittiläisen aatelisleidin näköinen nainen – ja tyytyykin korostamaan sitä, mitä tämä debatti sanoo ihmisten halusta "omistaa" Kleopatra ja hänen merkityksestään eri yhteisöjen identiteetille.
Lopuksi haluan puhua vähän siitä, miten Peltonen nostaa esille Kleopatran myytin historiaa läpäisevän orientalistisen ja rasistisen, länismaalaisen eurooppalaisen näkökulman. Rooman ajoista asti Kleopatra ja hänen valtakuntansa on esitetty nautintojen, ylenpalttisuuden ja tuhlailevaisuuden esikuvana. Vaikka Roomalaiset ihailivat jossain määrin egyptiläistä kulttuuria, olivat egyptiläiset silti vahvasti toiseutettuja. Jotta sivistynyt, turvallisen maskuliininen Rooma saattoi säilyä, Kleopatra – jota kutsuttiin usein arvottavasti nimityksillä "egyptiläinen" tai "egyptiläinen kuningatar" – oli tuhottava. Peltonen linkittää tämän näkemyksen oivaltavasti esimerkiksi Englannin ja Ranskan 1800-luvun imperialistisiin tavoitteisiin. Tänä aikana Kleopatrasta, joka edusti rikkauksillaan houkuttelevaa Egyptiä, tuli seksualisoitu ja eksoottinen hahmo, joka kerjäsi tulla vahvan lännen alistamaksi. Imperialistinen Rooma, joka valloitti Egyptin, oli ihanne englantilaisille ja ranskalaisille, jotka kokivat roomalaisten lailla tehtäväkseen sivistää kansat ympärillään. Länsimaiset kuvaukset Kleopatrasta eivät ole vieläkään oikein päässeet irti tästä orientalisoivasta, toiseuttavasta näkökulmasta. Esimerkiksi suuresti rakastamani HBO:n Rooma, josta olen jo aiemmin puhunut, kapsahtaa tähän samaan stereotypiaan.
Suosittelisin tätä teosta ilolla kaikille Kleopatrasta – niin historiallisesta kuin myyttisestä – kiinnostuneille. Tosiaan, kirjassa oli paikoittain hieman turhaa toistoa, mutta muuten se on oikein hyvä, viihdyttävä ja kiintoisa teos, joka onnistuu monipuolistamaan lukijan näkemystä tästä kuuluisasta kuningattaresta. Odotan innolla mitä Peltonen julkaisee seuraavaksi!
Tässä olisi joitain hauskoja/kiinnostavia faktoja jotka opin:
- Ylä- ja Ala-Egypti yhdistyivät n. 3000 eaa. faarao Menesin tai Narmerin aikakaudella.
- Ptolemaiosten Aleksandria oli jakaantunut kolmeen etniseen asuinalueeseen: juutalaisten kaupunginosaan, kreikkalaisten kaupunginosaan ja egyptiläisten kaupunginosaan. Se oli monimuotoinen, vilisevä suurkaupunki ja kauppapaikka.
- Neutraalimpana antiikin kuvauksena Kleopatrasta pidetään Plutarkhoksen tekstejä.
- Augustus lupasi Caesarionille, Kleopatran pojalle, että tämä saisi äitinsä valtaistuimen. Poika hallitsi 18 päivää, sitten Augustus tapatti tämän.
- Palmyrian kuningatar Zenobia, joka haastoi Rooman hallinnon, ihaili Kleopatraa.
- Danten Jumalaisessa näytelmässä Kleopatra on helvetin toisessa piirissä, eli himon kuolemansyntiin syyllistyneiden joukossa. Hänen seuranaan on mm. Aeneaan tarun Dido ja Troijan Helena.
- Pahamaineisessa Noitavasara-teoksessaan Heinrich Kramer kutsuu Kleopatraa naisista pahimmaksi.
- Kleopatra oli todella imagotietoinen. Hän pönkitti asemaansa Egyptissä kuvaamalla itseään Isiksenä ja Hathorina, äitijumalina, ja korostamalla oikeuttaan hallita sukunsa ja poikansa, Caesarionin, kautta. Yksinäinen nainen valtaistuimella olisi voinut olla liian pelottavaa; poikansa rinnalla hallitseva äiti ei ollut niin vaarallinen ajatus. Äiti-rooli oli Kleopatran omassa propagandassa olennainen osa hänen identiteettiään, mutta on paljolti unohtunut historian kuluessa.
- Uudella ajalla Kleopatran tarina oli keino tutkiskella aikakauden kuningattaren hallintoja: hän oli peili mm. Elisabet I:lle, Katariina Suurelle, Kristiinalle ja Isabella Katolilaiselle.
- Uuden ajan taiteilijat rakastivat kuvata Kleopatran itsemurhaa. Tästä aiheesta tehtiin vuosina 1500–1700 noin 200 maaalausta. Kuvat olivat usein hyvin seksualisoituja.
- Varhaisin Kleopatra-elokuva tehtiin vuonna 1899.
- Kleopatraa vuoden 1963 elokuvassa esittänyttä Elizabeth Tayloria kutsuttiin Lizpatraksi. Taylorilla oli monia skandaalinkäryisiä suhteita, muun muassa Antoniusta esittäneeseen Richard Burtoniin. Heidän "salasuhteensa" ajoi monet katsomaan elokuvaa heistä tänä dramaattisena historiallisena parina.
June 29, 2025
Mielenkiintoinen näkökulma historiakirjaan kun puhutaan enemmän siitä miten Kleopatraa on kuvattu ja käsitelty nykyaikana ja aiemmin.
June 26, 2025
Kiinnostava tietokirja, jolla raikas ja kiinnostava tulokulma. Kirjailija tarkastelee Kleopatran elämää monelta eri osa-alueelta ja tarkastelee faaroan perintöä läpi vuosikymmenien. Miten faaroata ollaan esitetty eri aikoina, missä muodoissa ja miten häneen on suhtauduttu eri aikakausina. Oli todella positiivinen yllätys, että aihetta käsiteltiin hyvinkin feministisestä näkökulmasta ja miten suhteutettiin Kleopatran asemaa miesten himojen kohteena mutta myös naisten voimaantumisen symbolina. Kirjaa oli tosi mukava lukea, sillä se oli helppolukuinen ja miellyttävää seurata. Kirjassa oli oivaltavia pointteja ja hyvää pohdintaa mm. Kleopatran asemasta objektina ja subjektina. Pitänee lukea kirjailijan edellinenkin tietokirja
July 2, 2025
Mielenkiintoinen, mutta turhan paljon toistoa.
December 8, 2025
Sujuvasti kirjoitettu ja hyvin lähteistetty teos. Tarina vähän rönsyilee aatehistoriallisesti sinne tänne, kun milloin mikäkin porukka on innostunut Kleopatrasta. Kirjallisuusanalyysi on teoksen vahvinta antia.
itsellä jäi tunne ettei tästä kovin paljon kostunut. Melko vähän mitään uutta ja kiinnostavaa. Olisiko niin että aatehistoria/kulttuurihistoria yhden henkilöhahmon kautta tarkasteltuna helposti menee saman ja ilmeisen toistamiseksi?
Mikä sitten oli teoksen parasta antia? Kleopatran henkilöhistoria oli mukava lukea yhtenäisenä esityksenä sujuvalla suomella. Toiseksi, erilaisten tulkintojen avaaminen Kleopatran hahmosta: hyvä hallitsija, femme fatale, jopa oppinut kirjailija, oli kiinnostavaa.
itsellä jäi tunne ettei tästä kovin paljon kostunut. Melko vähän mitään uutta ja kiinnostavaa. Olisiko niin että aatehistoria/kulttuurihistoria yhden henkilöhahmon kautta tarkasteltuna helposti menee saman ja ilmeisen toistamiseksi?
Mikä sitten oli teoksen parasta antia? Kleopatran henkilöhistoria oli mukava lukea yhtenäisenä esityksenä sujuvalla suomella. Toiseksi, erilaisten tulkintojen avaaminen Kleopatran hahmosta: hyvä hallitsija, femme fatale, jopa oppinut kirjailija, oli kiinnostavaa.
June 6, 2025
Helmet 2025:
3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä
9. Kirjassa on konflikti
11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla
12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo (ainakin joidenkin mukaan)
15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon (kuvainnollisesti, ainakin?)
25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme
26. Kirjassa on itse valittu perhe (Marcus Antonius valitsi Kleopatran perheen)
29. Kirjailijan viimeisin teos
30. Kirjassa on häät tai hautajaiset
31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä
33. Kirjassa ratsastetaan
34. Kirjassa on tunnettu rakennus
45. Kirjassa on isä ja tytär
August 12, 2025
Mielenkiintoinen aihe, mutta hieman pomppivasti ja toisteisesti esitelty.
Displaying 1 - 7 of 7 reviews