Tarinan päähenkilö Anni eli lapsuutensa lestadiolaisessa Naalasessa. Vasta aikuisena hän tutustuu herätysliikkeen perustajaan Lars Levi Laestadiuksen ajatuksiin. Henkilökohtainen suhde Laestadiukseen auttaa Annia avioeroprosessissa ja hän tukee parhaansa mukaan tytärtään Mirkaa, jonka käyttäytymishäiriöt ja päihdekäyttö pahenevat, kun vanhempien eron myötä täytyy vaihtaa kotia ja paikkakuntaa.
Kun Anni löytää netistä kiinnostavan miehen ja Mirka pääsee koulussa mukavaan pienryhmään ja aloittaa psykoterapian, elämä tuntuu asettuvan mukaviin uomiin. Yhtäkkiä Mirkan terapiaryhmän oudot piirteet alkavat kuitenkin pelottaa äitiä: manipulation säikeet ovat näkymättömät ja vahvat ja kulttimainen toiminta sekoittaa heidän kaikkien elämän.
Maria Peura kirjoittaa kirskahtelevan väkevää ja totta proosaa ihmismielen hauraudesta: kuka tahansa saattaa joutua lahkoon, me kaikki olemme maagisen edessä lapsia...
Maria Peura (s. 1970) julkaisi esikoisromaaninsa On rakkautes ääretön vuonna 2001. Se valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi ja sai Olvi-, Nuori Aleksis- ja Hyvä teko lapselle -palkinnon. Vuonna 2004 häneltä ilmestyi lasten runokokoelma Mimmi Moun ilotaika (Tammi) ja kaksi vuotta myöhemmin hänen toinen romaaninsa Valon reunalla (Teos), joka on julkaistu myös englanniksi. Peuran kolmas romaani Vedenaliset ilmestyi vuonna 2008, ja samana vuonna hän valmistui dramaturgiksi. Vuonna 2010 Peura kirjoitti loistavan tietokirjan kirjoittamisesta, Antaumuksella keskeneräinen on kirja kirjailijan ammatista.
Luin Esikoinen. Oli rohkeasti kirjoitettu tarina henkilökohtaisesta aiheesta - yhtä hyvin kuin Vigdis Hjortilla.
Halusin heti lukea lisää Peuraa - häntäkään en ollut ennen lukenut voiko olla totta - ja luin Ja taivaan tähden putoavat.
Olisi pitänyt lukea toisinpäin. Ja taivaan tähdet putoavat tuntui Esikoisen pilotilta. Sama jokaisen vanhemman kauhuteema, kun teini-ikäisellä lapsella asiat pahenee ja piirit pahenee sekä hyvin samankaltainen tarinankulku muutenkin. Henkilökohtainen, mutta vielä sordiinolla toteutettu Esikoiseen verrattuna.
Näiden kahden kirjan perusteella Peura kirjoittaa naarassusimaisesta äitiydestä, mutta myös itseironisesti, koska tuleehan äitimatkalla virheitä tehtyä. Peuran äidit ovat lappilaisia vieraassa maassa, mutta lestadiolainen ja vähän maaginenkin lappilaisuus on asettunut johonkin nurkkaan pysyvästi asumaan. Peuran tekstissä on pelkoa, mutta lukiessa ei kannata pelätä. En kerro miksi.
Ja taivaan tähdet putoavat oli erittäin moniääninen ja myös intertekstuaalinen. Äänessä olivat Anni (äiti), Mirka (tytär), Dimitri (joka tunsikin heistä molemmat) ja mm. itse Lars Leevi Laestadius (kirjoitinko nimen oikein?). Teksti tuntui kerronnalliselta kokeilulta - onneksi Esikoisessa oltiin suoraviivaisempia. Välillä oli raskasta - varsinkin sen graduaiheen kanssa! Välillä oli oikeasti hauskaa - Anni oli minusta monesti tosi hauska, vaikkei varmaan omasta mielestään ollut vaan Riitta (ystävä) oli.
Oikein hyvä kirja tämäkin, mutta Esikoinen oli yksinkertaisesti parempi. Kun luen seuraavan Peuran - varmasti luen - toivon, että aihe olisi joku muu.
Lopusta pidin, vaikka olin jo ennen loppua arvannutkin miten tässä käy. Alku ja keskiosa sen sijaan oli välillä tylsä, hidas ja vähän tökkivä. Lainaukset uskonnollisista teksteistä eivät oikein jaksaneet kiinnostaa minua, onneksi nitä ei kuitenkaan ollut aivan liikaa. Terapeuttityyppi ärsytti, mutta aika nopeasti huomasi että nyt on tyypissä kyllä jotain pielessä. Aiheeltaan oikein kiinnostava, mutta jostain syystä paikoitellen vähän tökkivä ja tylsä...
Mielenkiintoinen teema ja henkilöhahmot, äiti ja tytär. Teksti on melko tajunnanvirtamaista, mikä kuvastaa hyvin henkilöhahmojen sisäisen maailman ristiriitoja, muistoja ja ajattelun rakentumista assosiaatiosta toiseen. Samalla tällainen kerrontatapa teki lukemisesta varsin raskasta ja mielenkiintoa oli välillä vaikeaa pitää yllä, kun juonessa oli minkäänlaisia koukkuja oikeastaan vasta loppua kohden. Sotkussa poukkoilevissa ajatusketjuissa oli usein vaikeaa hahmottaa, mitä oikeastaan tapahtuu. Kaiketi tämä on ollut kirjoittajan tarkoituskin. Saattaa lukija henkilöiden pään sisään, josta käsin todellisuus rakentuu, tulkinnanvaraisena ja epäloogisena. Tässä kirja onnistui mielestäni hienosti.
Itseäni tällainen kirjoitustyyli ei kuitenkaan niin miellytä ja hypin tekstiä ajoittain yli äidin osioiden kohdalla. Varsinkin Lestadiuksesta kertovat pätkät koin aika puuduttaviksi. Pidin eniten Mirkan osioista, jotka eivät olleet aivan niin polveilevia. Jos kaipaa kirjaa, jossa kerronta etenee tasaisesti ja jossa on kiinnostava juoni, tämä ei ole ehkä paras valinta sellaiseen lukunälkään.
"Ei, ei saa käyttää mutta-sanaa. Asko aina sanoi, että mutta kumoaa kaiken, mikä sitä edelsi. Myötä- mutta vastoinkäymisissä, hah. Mieluummin ja-sanalla liittää lauseita rinnakkain. Samanarvoista kaikki. Ei tilkesanoja eikä vieraslainoja. Tota noin niin. Sellaista ei tipahda minun huuliltani, ei koskaan enää. Älä koskaan sano ei koskaan mutta. No siinä se on taas se mutta. Siis että mieluummin vältä viittaamasta anti-ikuisuuteen.
Hämmentävää nyt kirjan luettuani tulla ajatelleeksi, kuinka vähän siinä oikeastaan tapahtui. Tosin psyykensisäisiä ja muisteltuja tapahtumia sitä vastoin riittää. Peura kirjoittaa jälleen verevästi ja pidättelemättä, välillä kuin suoraan tajunnan sensoreiden tuolta puolen. Fokus on yhtäältä omia epäonnisia suhdekuvioitaan, Laestadiusta ja ahdistavia lapsuusmuistojaan assosioivan äidin ja toisaalta hänen teini-ikäisen, ahdistuneen ja päihderiippuvaisen tyttärensä pohdinnoissa, jotka vuorottelevat melko tasapuolisesti muutamien sivujen pätkissä. Rakenne toimii mielestäni hienosti ja oli kiinnostavaa kuulla, kun kirjailija haastattelussa kertoi kirjan olleen alkujaan vielä moniäänisempi. Päähenkilöt asuvat Helsingissä, joskin pohjoisessa eletty lapsuus kulkee vahvasti Anni-äidin mukana.
Verrattuna edellisiin Maria Peuran kirjoihin, mielestäni tässä on ehkä hiukan vähemmän alitajuntaista vyörytystä ja enemmän keveyttä ja huumorinpilkahduksia, mikä tekee kerronnasta miellyttävällä tavalla ilmavaa. Aiheen perusteella ennakoin nimittäin painostavampaa tunnelmaa. Tiiviiden yhteisöjen nurjat puolet, henkinen väkivalta ja manipulointi nousevat yhtenäiseksi teemaksi. Laestadiuksen tekstit kantavat teemaa (kirjallis)historiallisessa kehyksessä läpi teoksen, siinä missä Annin ja Mirkan kautta kuvataan läheltä sitä, miten suljettu yhteisö tai lahko vaikuttaa herkkään ja alttiiseen ihmiseen sekä hänen läheisiinsä.
Kirja etenee kahden kertojan kautta. Joka toinen luku on tyttären, ongelmiin ajautuneen nuoren tarina, joka aloittaa vähintäänkin mielenkiintoisen terapian. Joka toinen luku kertoo tytön äidistä, siitä mitä hänen elämässään on samanaikaisesti meneillään ja miten tyttären asiat siihen vaikuttavat. Äidin kiinnostuksenkohteista ehkä tärkein on Lars Leevi Lestadius ja tämän elämästä puhutaan paljon.
Itseä kirjassa kiehtoi ensisijaisesti terapiaprosessin eteneminen. Ainut ongelma vain oli, että loppu jätti tunnelman, että kirjailijalle oli tullut kiire, ja terapian erikoisuudet ja siihen kietoutuvat muut asiat ja tapahtumat läntättiin mielestäni liian tiiviisti eteneviksi. Ja rehellisesti sanottuna, loppu oli vähintäänkin epäuskottava.
Henkinen vallankäyttö ja manipulaatio teemoina olivat kiinnostavia, mutta kirjoitustyyli ei iskenyt. Nukahtelin lukiessani ja toisaalta rasituin sekopäisistä, hyppelehtivistä ajatusvyöryistä. Olen taannoin kuunnellut Peuran kertovan tähän kirjaan liittyvistä omakohtaisista kokemuksistaan, ja kirjan luettuani katsoin netistä kirjailijan haastattelun - ne auttoivat jonkin verran kirjan ymmärtämisessä. Toivottavasti kukaan terapiaan lähtöä harkitseva ei tartu tähän kirjaan, sillä terapeutti Dmitrin vastaanotto on aika kaukana siitä normaalista terapiatodellisuudesta :)
Äidin ja tyttären tarina. Tätä päivää, halua kuulua jonnekin, kriisitilanteiden ylittämistä, addiktioita. Peuran kieli on kuulasta ja selkeää, tarina vie.