Ravisuttava läpileikkaus asunnottomuudesta ja kodittomuudesta 2020-luvun Suomessa.
"Viisikymppinen Sari on asunut Helsingin rautatieasemalla 12 vuotta - Nyt hän kertoo, kuinka hieno asunto ja työpaikka vaihtuivat pesuihin julkisessa vessassa" -Apu
Viisikymppinen Sari on tuttu näky Helsingin päärautatieasemalla. Yli kymmenen vuoden ajan hänet on voinut nähdä työntämässä kesät ja talvet omaisuuttaan kärryssään ja paikkaamassa ilmastointiteipillä kenkiään ja silmälasejaan. Sari kuljettaa mukanaan satojen elokuvien kokoelmaansa, ja hän rahaa saadessaan yöpyy hotelleissa. Arkensa perheetön ja työtön nainen jakaa muiden juna-asemalla asuvien ja satunnaisten ohikulkijoiden kanssa. Asemalle on muodostunut varjoyhteiskunta, joka jää usein tavalliselta työmatkalaiselta näkemättä.
Kirjassa kuullaan Sarin ja hänen yhteisönsä kautta, miten Suomessa voi tippua kaikkien turvaverkkojen läpi ja menettää uskonsa yhteiskuntaan. Mistä ihmisarvo ja koti rakentuvat?
Jos Sari saisi itse päättää, Quentin Tarantino saisi ohjata hänestä elokuvan. Se sisältäisi hänen mukaansa seikkailuja, väkivaltaa ja suuria tunteita – mystisiä aineksia unohtamatta.
Törmäsin Sariin päivittäin steissillä, kun vielä kävin keskustassa koulussa ja töissä. Muistan just monesti pohtineeni, mitä kaikkea tuo nainen mahtaa kantaa mukanaan. No nytpähän se selvisi: mm. DVD-ja CD-levyjä.
Mun mielestä Kilpamäki onnistui kirjoittamaan todella hyvän ja kattavan kertomuksen Sarista ja hänen elämästään. Arvostin myös sitä, että Sarista kertoivat kokemuksiaan myös hänen elämässään olevat ja olleet ihmiset. Se toi kirjaan moniulotteisuutta ja inhimillisyyttä. Sari on selkeästi todella lämmin ja lempeä, mutta kuitenkin vahvan tahdon ja auktoriteetin nainen, joka ei tarvittaessa keinoja kaihda. Vertasin tätä jonkun verran tässä kirjassakin mainittuun Sonja Saarikosken Naisvankeihin, jossa kirjailija suhtautui mielestäni henkilöihin ehkä vähän turhan naiivisti, ja tuntui lähinnä vain kirjoittavan juuri sen, mitä kirjassa esiintyneet hahmot itse päättivät kertoa. Kilpamäki suhtautui sopivan kriittisesti asioihin, vaikkakin Sari itsessään kertoi itsestään ja toiminnastaan aika avoimesti ja välillä jopa epäimartelevasti.
Asunnottomuustyön asiantuntijoiden haastattelut olivat myös yhtä lailla mielenkiintoista luettavaa, ja koen että tämä maailma avautui mulle taas hieman paremmin. On tosi tärkeetä tiedostaa se, että pelkkä asunto (eli seinät ja katto) ei riitä, vaan ihmisen on pystyttävä tuntemaan tila turvaksi ja kodikseen, jotta voisi oppia pitämään siitä huolta muiden itsenäisyystaitojen ohella. On siis todella ymmärrettävää, että moni koditon päätyykin takaisin kadulle niihin samoihin kuvioihin - ehkä jotkut asiat siellä kadulla voivat tuoda sitä tiettyä turvaa. Sari selkeästi kokee steissillä tiettyä turvaa ja tärkeyden tunnetta. Toivoisin hänelle silti paljon muutakin.
Kappaleet asunnottomuuden historiasta sekä Ilkka ja Vappu Taipaleesta olivat musta aika irrelevantteja ja vähän kaukaa haettuja just tähän kokonaisuuteen. Ymmärrän Kilpamäen toimittaja-ja opintotaustasta kumpuavan tarpeen saattaa yksittäinen tarina myös historialliseen kontekstiin, mutta mun mielestä aasinsilta oli tässä tapauksessa liian pitkä.
Todella mielenkiintoinen kirja, jossa asunnottomuutta ilmiönä tarkastellaan laajasti. Pidin siitä, että tässä oli kiintopisteenä Sarin kaltainen yksilö, jolla on selvästi hyvin värikäs, kiinnostava ja myös useita vastoinkäymisiä sisältävä elämäntarina. Nähdäkseni on paljon, mitä lukija voi Sarin tarinasta ja asunnottomuudesta ilmiönä oppia. Pisteet myös siitä, että Sarin ja muiden asunnottomien tarinoita kuvailtiin kunnioittavasti, moniulotteisesti mutta myös sopivan kriittisesti. Asunnottomien tarinoiden kertominen tai heistä puhuminen kunnioittavasti mediassa kun ei valitettavasti ole itsestäänselvyys.
Kirja antoi minulle arvokasta tietoa asunnottomuudesta. Ennen kirjan lukemista en olisi osannut vastata kunnolla kysymykseen siitä, miten ihminen päätyy asumaan kadulle Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa. Suomessa tehtyä työtä asunnottomuuden kitkemiseksi esim. Asunto ensin- ohjelmalla on kuitenkin kansainvälisestikin kehuttu ja sitä pidetään esimerkillisenä. Teos selkeytti kuitenkin minulle sitä, että Suomenkin palveluissa asunnottomille on edelleen suuresti parantamisen varaa ja nämä palvelut ovat monesti aivan liian yksipuolisia. Tämä on entistä varteen otettavampaa nyt uuden hallituksen tekemien sosiaaliturvaleikkausten seurauksena.
Pettymyksekseni tämä kirja ei ollut aivan sitä, mitä olin toivonut. Olin kuvitellut, että kyseessä olisi ensisijaisesti kertomus Sarista – naisesta, joka asuu asemalla. Vaikka Sarin tarina on mukana ja hän on eittämättä tärkeä osa kirjaa, teos käsittelee laajasti myös asunnottomuutta yleisellä tasolla. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa – aihe on tärkeä ja ansaitsee huomiota – mutta omat odotukseni olivat keskittyneet nimenomaan Sarin henkilökohtaiseen tarinaan.
Erityisesti häiritsi kirjan kohta, jossa kirjailija pohtii omaa asemaansa: onko oikein kirjoittaa toisen kärsimyksestä ja ansaita siitä rahaa, kun itse päähenkilö jää ilman? Se sai minut lukijana tuntemaan oloni epämukavaksi – aivan kuin kirjan moraalinen oikeutus olisi koko ajan vaakalaudalla.
Ehkä kirja toimii paremmin lukijalle, joka lähtee siihen ilman ennakko-odotuksia.
Hämmästyttävän kiinnostava kirja. Ehkä puolet kirjasta käsittelee "aseman naista", Saria, vähintään puolet asunnottomuutta, syrjäytymistä ja muuta aiheeseen liittyvää. Itse rautatieasemakin kierretään arkkitehdin kanssa. Kirjaa varten Kilpamäki on haastatellut lähes 80 henkilöä, erilaisia asiantuntijoita jne. Saria käsitellään mielestäni eettisesti, kunnioittavasti ja järkevästi, varsinkin kun otetaan huomioon, että hän elää ja näkyy hyvin julkisella paikalla.
Kirjan nimi on hassu, mutta se ei kirjaa pilaa. Ilman Sarin tarinaa en olisi tehnyt tätä hyppäystä itselle vieraaseen aiheeseen.
Erinomainen dokumentti. Kirja lähestyy isoja teemoja yhden ihmisen elämäntarinan kautta ja onnistuu näissä molemmissa. Tarina kantaa hyvin ja kirjoittajalla on kunnianhimoinen ote.
Minun oli pakko lukea tämä tietokirja-Finlandia-ehdokkaana ollut kirja, koska tämän kuvauksen kohteen, aseman naisen, olen muutaman kerran Helsingin päärautatieasemalla nähnyt. Kirja on hienosti dokumentaarinen, ei liikaa tunteileva, ei sosiaalipornografiaan, komiikkaan tai tragiikkaan sortuva. Se sanotaan selvästi, että kenestä tahansa voi tulla asunnoton ja köyhä. Ihmisellä voi olla hieno omakotitalo Espoossa uima-altaineen ja etupihalla kaksi kallista autoa ja sitten kaikki menee.
Päätös tarkastella asunnottomuutta eri kulmista, on hyvä ja kannattelee teosta. Välillä olisi kuitenkin toivonut ehkä syvällisempää pureutumista eri näkökulmiin lukuisten lyhyiden makupalojen sijaan. Journalistisena tietokirjana teos on kevytlukuinen, mutta kirjalliset ansiot itsessään nahkeita.
Mielenkiintoinen kirja, verrattavissa yhtäältä toisen kirjoittamaan elämäkertaan ja toisaalta mukana oli tietokirjojen tarkkuutta aineistonkeruussa asunnottomien arjesta. Normaalin julmuus oli itselle uusi käsite. (äänikirja)
Yli kymmenen vuotta Helsingin rautatieasemalla asustellut viisikymppinen Sari on monessa mielessä kaikkea muuta kuin tyypillinen asunnoton. Takana ei ole repaleista laitoslapsuutta tai vanhempien päihdeongelmia, vaan juuret ovat ihan tavallisessa mikkeliläisessä maalaistalossa. Sari käy laivaristeilyillä ja nukkuu hotelleissa aina, kun tuet sen mahdollistavat. Hänellä ei myöskään ole päihdeongelmaa, mikä erottaa hänet monista muista aseman vakkariasukeista.
Sarin tarinan kautta kirja perkaa yhteiskunnassa vallitsevaa normaalin pakkoa, turvaverkkojen hataruutta ja asunnottomuutta niin yhteiskunnallisena ilmiönä kuin yksilön näkökulmasta. Sarin kohdalla asunnottomuuden taustalla vaikuttavat mielenterveyden haasteet, häätö ja syvä epäluulo viranomaisia kohtaan. Näiden ohella halu saada vaan olla rauhassa ja elää omaa elämäänsä on johtanut avusta kieltäytymiseen ja siihen, että asunnottomuudesta on tullut pysyvä tila. Kilpamäen toimittajatausta näkyy tekstissä vahvasti, välillä ehkä liiaksikin. Kirja tuntuu ajoittain ylipitkältä asunnottomuusartikkelilta, jossa Sarin henkilökuva jää asiantuntijalausuntojen, historian ja tilastojen varjoon. Homma leviää vähän liian moneen suuntaan, ja olisin suonut Sarin tarinan pysyvän tiukemmin keskiössä.
Lukiessa herää myös paljon eettisiä kysymyksiä. Sarin kertomukset ovat välillä ristiriitaisia, ja olo on toisinaan jopa vähän tirkistelevä, vaikka ote onkin journalistinen. Silti tää on tärkeä muistutus siitä, että jokaisella on oikeus tulla kuulluksi ja olla olemassa, vaikka ei sopisikaan normaalina pidettyihin raameihin. Tää avaa mielenkiintoisesti myös Rautatieaseman varjoyhteiskuntaa, Sarin ja monen muun kotia ja yhteisöä, joka on monille, itseni mukaan lukien, lähinnä läpikulkupaikka.
Jos etsit elämäkertakirjaa, jossa hahmotetaan yhteiskunnallista makrotasoa yksilöllisen mikrotason kautta, olet väärässä osoitteessa: Sarin tarina on tässä kirjassa vain löyhä nauha, joka sitoo yhteen pitkiä pohdintoja eriarvoisuudesta sekä siihen liittyvistä tilastoista ja muusta viranomaistiedosta; steissin persoonat katoavat tekstin määrään, eikä kirjallinen "kamera" saa heitä fokukseen. Aihe on sinällään tärkeä, mutta se ei tee kirjasta automaattisesti hyvää. Siksi on pakko todeta, että tämä ei yksinkertaisesti ole hyvä kirja. Se ei toimi elämäkertana, eikä se myöskään täytä tieteellisesti validin sosiologian vaatimuksia, eli se on tuomittu olemaan eräänlainen "siivekäs kissa", outo tekstimöhkäle, johon on vaikeaa suhtautua oikein millään tavalla. Kannattaa lukaista vaikka Ted Conoverin "junapummeista" kertova huikea populaarietnografian mestariteos "Rolling Nowhere" (1984) esimerkkinä siitä, miten tämäntyyppinen kirja tulee kirjoittaa. Tai jos haluat pysyä kotimaan kamaralla, hae kirjastosta Laura Juntusen sydäntäsärkevä ”Subutex-kaupungin kasvatit” (2022).
Aseman nainen on kirja tärkeästä aiheesta: asunnottomuudesta, erityisesti naisen näkökulmasta. Päähenkilö on viisikymppinen Sari, joka on asunut Helsingin ”steissillä” yli vuosikymmenen.
Ensin kehut: aihe on tosiaan tärkeä, ja kirja on sujuvasti & paneutuen kirjoitettu. Kilpamäki on nähnyt vaivaa rakentaessaan luottamussuhteen päähenkilöönsä, joka ei todellakaan kaikille avaudu. Sari on todella mielenkiintoinen ihminen ja tarinansa kertomisen arvoinen.
Mutta kirjan nimi ei tunnu ihan pitävän paikkaansa, sillä Sarin tarinan sijaan Aseman nainen laajenee kokonaisesitykseksi asunnottomuudesta. Mie olisin mielelläni lukenut enemmän Sarista. Mutta makuasioita nämä. Teksti rullaa, mutta hetkittäin ilmassa on toisteisuutta ja kerran kirjoitusvirheestä syntyy komiikkaa: tuskin väärinkäytetään Lycraa, vaan Lyricaa.
Mutta kyllä tämän toivoisi kuluvan mahdollisimman monissa käsissä, sillä toisen nahkoihin asettautuminen on kirjallisuuden ydinhommia.
Uskon, että kirjan taustalla on hyvä tavoite tuoda inhimillistä näkökulmaa asunnottomuuteen ja taustatyötä on tehty monipuolisesti - sitä täytyy arvostaa. Tavoitteeseen ei kuitenkaan oikein päästä. Isompana ongelmana pidin sitä että 'sekakäyttäjien seurakunnan' kuvailu tuntuu jopa vahvistavan päihteiden käyttöön liittyvää stigmaa. Ylipäätään kokonaisuus on aika epätasainen setti asunto- ja sosiaalipolitiikkaa 1800-luvulta tähän päivään- syntyy vaikutelma että steissistä ei ehkä sitten ollut ihan kokonaisen kirjan verran asiaa. Myöskin tuntui vähän oudolta että kirjassa nostettiin aika paljon graduja esiin lähteinä, ei tutkimusta?
Kiinnostava kuvaus yhden asunnottoman elämästä ja samalla laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Kirjassa kuvataan asunnottomuuden kehitystä ja erilaisia vaiheita Suomessa. Perspektiivi on välillä Sarissa, välillä asunnottomuudessa yleisemmin.
Sarin tarina tarjosi raamit syvemmälle suomalaisen asunnottomuuden kokemuksen tutkiskelullle. Lempeästi, mutta asiallisesti ja asiapitoisesti kirjoitettu kirja.
Pistää ajattelemaan "hybinvointivaltion" turvaverkon ulkopuolelle putoavia. Kirja pysyy dokumentoivassa neutraalissa sävyssä, vaikka herättääkin ajatuksia siitä, kuinka tähän on päädytty.