Oikeusmurha - Kuinka järjestelmä tuhosi Auerin perheen

by Rami Mäkinen, Matti Rämö

Kuinka oikeusjärjestelmä tuhosi Auerin perheen.

Anneli Auer vapautui miehensä murhasyytteestä heinäkuussa 2011, mutta hän ei aavistanut, että todellinen painajainen oli vasta alkamassa.

Vuonna 2013 oikeus tuomitsi Auerin ja tämän tuolloisen miesystävän pitkiin vankeusrangaistuksiin perheen lapsiin kohdistuneista rikoksista. Lasten kertomukset olivat keskeistä näyttöä. Myöhemmin lapset kertoivat valehdelleensa.

Oikeusmurha kertoo, miten poliisit, syyttäjät, lääkärit ja psykiatrit kehittivät kuvaelman saatananpalvonnasta ja hyväksikäytöstä. Myös lapset joutuivat kärsijöiksi prosessissa, jossa oikeuslaitos janosi tuomiota. Perhe hajosi. Kukaan ei ole ottanut vastuuta virheistä.

Genres: Nonfiction, Audiobook, Finnish Literature, True Crime

429 pages, Hardcover

First published March 21, 2025

Reviews

[Inka Partanen]

Aina välillä unohdan, että kirjakin voi olla niin koukuttava, ettei uni tahdo tulla kun on pakko aina vaan lukea. Onneksi näitä kirjoja tulee tasaisesti vastaan.

Lykkäsin tämän kirjan aloitusta pitkään, vaikka sitä oli kehuttu. Olen journalisti ja työskennellyt journalistina lähellä Ulvilan surman tapahtumapaikkaa sitä seuranneina vuosina - olin täynnä koko aihetta. Tämä kirja ei kuitenkaan kerro murhasta, juurikaan, eikä muutenkaan junnaa asioihin, joita on jo uupumiseen asti jauhettu. Tämä kirja tarttuu paljon vaikeampaan osaan samaa tarinaa ja tekee sen huolella, kunnioittavasti, rohkeasti ja taiten. Hieno onnistuminen.

Sisältö saa hämmentymään. Toistelin ääneen ”poskettomia juttuja, nämähän on ihan poskettomia juttuja”, enkä voinut uskoa lukemaani. Ja silti uskoin, sillä tämä on vakuuttava dokumentti. Tämän kirjan kaltaisia keskustelunavauksia vaaditaan, jotta voimme kutsua Suomea oikeusvaltioksi.

[Lauri Linna]

Toimittajat käyvät kiinnostavasti ja uskottavasti läpi Anneli Auerin rikosjutuissa olleita epäkohtia - erityisen kiinnostava sen suhteen miten vaikeaa lasten todistajanlausuntojen arviointi on.

[Sara]

Sisällöllisesti todistusvoimainen ja silmiäavaava teos, joka olisi kuitenkin kaivannut vielä muutaman editointikierroksen. Nyt toistoa on niin paljon, että mietin, olisiko sisällöstä pitänyt karsia kolmasosa vai peräti puolet.

Santtilan lopun räntti olennaisen kiteytyksineen on paras! Olisipa muukin teos ollut yhtä ytimekäs!

Miksen lähtenyt opiskelemaan oikeustiedettä, krimonologiaa tai jonkin sortin psykologiaa? Julia Korkmania ja hänen vientiään työmarkkinoilla vähän kadehdin. No, ehkä mäkin saan vielä kiinnostavia töitä, kunhan nyt ensin valmistun.

[tilda]

Tämän kirjan kahlaaminen oli aikamoinen työmaa :D Tykkäsin, mutta toistoa oli paljon ja kieli oli melko raskasta. Kirjassa oli paljon mielenkiintoista tietoa itse casen ulkopuoleltakin, aihetta oli käsitelty todella laajasti!

[Neo]

Kategoriaan: mitä vittua täällä tapahtuu. Kuivan analyyttinen vyörytys siitä, mikä kaikki meni pieleen Auerin jutuissa. Aikamoinen.

[Mari Kröger]

Monin tavoin ansiokas, kiinnostava ja tarpeellinen teos! Keskivaiheilla ja vähän sen jälkeen on kuitenkin paljon toistoa aiempaan nähden. Myös kielenhuoltoa olisi kaivannut reippaasti lisää. Ehkä lisäkierros kustannustoimitusta olisi tullut tarpeeseen.

[ForenSeek]

Suomalainen vastine Lawrence Wrightin loistavalle moraalihysteriakirjalle ”Remembering Satan”. Tämä kirja EI käsittele Ulvilassa vuonna 2006 tapahtunutta, yhä selvittämätöntä Jukka S. Lahden murhaa, vaan Anneli Auerin ja hänen mieystävänsä Jens Kukan saamia tuomioita lapsiin kohdistuneista rikoksista. Auerin nykyisin aikuiset lapset myönsivät muutama vuosi sitten, että he valehtelivat hyväksikäytöstä (johon he liittivät hurjimmissa tapauksissa jopa saatananpalvontaa) joka tuomioihin johti, ja oikeusviranomaiset jopa peruivat tuomiot, myöntäen näin olleensa väärässä. Tämän kirjan kirjoittajat saivat haltuunsa kaiken tuomioihin johtaneen salatun materiaalin, jonka he läpivalaisevat. ”Oikeusmurha” on sopiva nimi kirjalle: on aivan käsittämätöntä millaiselta pohjalta tuomiot Auerille ja Kukalle jaettiin. Lasten tarinat ovat selvästi mielikuvituksen tuotetta, ja todennäköisesti sijaisvanhempien heidän päähänsä istuttamia. Syyttäjä on käyttänyt ”asiantuntijana” muun muassa erästä fundamentalistikristittyä, joka näkee saatananpalvontaa suunnilleen kaikkialla, ja tämä ”ekspertti” on vahvistanut lasten saatananpalvontaan viittavia, sittemmin täysin keksityiksi osoittautuneita lööperitarinoita. Tämä käsittämätön, kafkamainen sotku on mennyt läpi suomalaisessa oikeusjärjestelmässä, eikä kukaan tunnu suostuvan ottamaan tapahtuneesta minkäänlaista vastuuta. Verenpainetta nostava mutta myös erinomaisesti kirjoitettu, tärkeä kirja fiaskosta, johon liittyvistä epäonnistumisista toivottavasti varoitetaan ja koulutetaan Suomen seuraavaa juristisukupolvea.

[Jemysieni]

Auerin oikeustapaus tuntuu olevan uusi "talvi yllätti autoilijat" ja "Väyrynen on ehdolla presidentiksi", sillä taas Auer istuu oikeuden edessä samoista vanhoista asioista.

Yksityiselämän riepottelu mediassa ja useassa teoksessa olisi toki ongelmallista, ellei kyse olisi niin täydellisestä oikeusjärjestelmän pettämisestä, mikä tekee tapauksesta julkisen ja merkittävän. Oikeusmurha käsittelee vähän turhankin tarkasti Auerin lasten kuvauksia seksuaalirikoksista ja sitä, kuinka asiantuntijat alistettiin koneiston rattaiksi oikeusprosessissa. Teos ei tosiaan käsittele murhaoikeudenkäyntiä, vaan seksuaalirikoksista tullutta tuomiota - tuntuu siltä, että syyttäjä halusi Auerin vain linnaan, oli syy sitten mikä tahansa. Karmivaa myös kuvitella, millainen tooli Anneli Auerin veljellä on kaikessa ollut. Oikeusmurha on erittäin kuvaava nimi teokselle ja koko prosessille.

Tällä hetkellä ei ole enää väliä, onko Anneli Auer syyllinen mihinkään vai ei, vaan suurempi kysymys on oikeusjärjestelmän luotettavuus. Jos hän on syyllinen, on oikeusjärjestelmä pettänyt pahemman kerran tullessaan höynäytetyksi ja maksettuaan korvauksia vapauttamisesta. Jos hän on syytön, on oikeusjärjestelmä epäonnistunut vielä tuhoisammin vieden valmiiksi kärsineeltä perheeltä yli vuosikymmenen elämästä (ja jättänyt ikuisen stigman). Teoksena Oikeusmurha osoittaa, mikä kaikki murhaoikeudenkäynnin seksuaalirikosjälkipyykissä on mennyt pieleen.

Teos itsessään oli melko toisteinen ja paikoin myös turhan yksityiskohtainen, jolloin kokonaisuus hämärtyi. Tästä huolimatta tärkeä teos.

[Sami-Petteri Seppä]

Todella mielenkiintoinen kokonaisuus. Ehkä kirja olisi kaivannut pientä editointia ja tarkistamista tekstin osalta (toisto, kieli ym.), mutta silti tämä pitäisi laittaa kaikkien lukulistalle, etenkin juristien.

[Janica]

Ulvilan surma on kyllä omanlaisensa sukupolvikokemus, valitettavasti. Vaikka true crime-juttuja kulutankin, niin jossain vaiheessa tähän Ulvilan surmaajan spekulointiin tuli niin kova ähky, että jätin sitten muidenkin aiheiden seuraamisen vähemmälle. Tiesin kyllä että Aueria ja hänen entistä miesystäväänsä syytettiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja saatananpalvonnasta, mutta en osannut kuvitella sille tällaisia mittasuhteita. Lasten kertomukset olivat todella graafisia ja yksityiskohtaisia, ja niistä lukeminen todellakin hirvitti.

Musta yks hirveimmistä asioista tässä koko tapauksessa on se, miten perheen vanhinta tytärtä Amandaa on kohdeltu. Amandan lapsuus loppui siihen hetkeen, kun hän tavalla tai toisella todisti isänsä surmaa, ja tuntuu että Suomen yhteiskuntakin suhtautui häneen aikuisena siitä hetkestä lähtien. Enonsa luona hän tuli käytännössä savustetuksi pihalle, todennäköisesti kun oli jo riittävän vanha kyseenalaistamaan sääntöjä ja liiallisuuksiin menevää kuria. Mutta miten helvetissä asiantuntijat ovat voineet pureksimatta niellä aivan absurdeja pikkulasten tarinoita siitä, että varhaisteini-ikäinen Amanda olisi paneskellut isäpuoltaan vieläpä nauttien siitä?

Olisin ehkä kaivannut tarkempaa perehtymistä Annelin veljeen ja hänen puolisoonsa, ja siihen että miten heidän suhtautumisensa Anneliin muuttui niin radikaalisti vuosien kuluessa. Vielä vuonna 2006 ja vähän sen jälkeen Annelin veli kuitenkin oli vahvasti Annelin puolella. Vaikka kirjassa nyt ei suoraan viitattu tähän, niin itse uskon että veljen ja hänen vaimonsa motiivina lasten johdatteluun oli raha - kelle nyt ei kelpaisi reippaat 100k omien ansiotulojen päälle, kun niitä rahoja ei lapsiinkaan kerta käytetty? Ihmettelin myös että miksi tätäkään ei mainittu kirjassa, koska kaikki lapset ovat kyllä sittemmin kertoneet että miten niukasti ja säännöstellen joutuivat enonsa luona elämään.

Kirjan keskivaiheilta loppupuolelle oli jonkun verran tarpeetonta toistoa, ja se teki etenemisestä vähän vaikeaa. Periaatteessa kuitenkin ymmärrän toiston tarpeen tietokirjallisuudessa, etenkin kun käytiin läpi todisteiden mukaan eteneviä oikeudenkäyntejä ja niihin kytkeytyviä tapahtumia. Musta tän kaiken toiston olisi kuitenkin voinut korvata myös perustavanlaatuisemmalla taustoituksella itse surmaan ja sen oikeudenkäyntiin liittyen, niin tästä kaikesta oltaisiin voitu rakentaa just se paljon kirjassakin peräänkuulutettu kokonaiskuva, joka oikeudessa on puuttunut. Ajattelen että esitutkinnassa tehdyt virheet ovat kuitenkin yhtä lailla tuhonneet Auerin perhettä ajamalla perheenjäseniä toisiaan vastaan, ja silloin tällaisia väitteitä ja syytteitäkään ei varmasti koskaan olisi tullut esiin.

Lopun analyysi ja pohdinta asiantuntijuuden määritelmästä ja nykyisen järjestelmän ongelmallisuudesta oli tosi kiinnostavaa ja tärkeää. Tämä tapaus jos mikä todellakin kertoo siitä, että edellytyksiä asiantuntijuudelle sekä heidän käyttämilleen menettelytavoille tulee todellakin tarkastella kriittisemmin, sekä jonkinlaisia standardeja pitää pystyä määrittelemään. Luulisi sen olevan helposti tehtävissä, kun ratkaisujakin on maailmalta tarjottu.

[Moa]

Jätte intressant bok om ett av Finlands kändaste rättsfall. Boken baserar sig på rättegångsmaterial (också sekretessbelagt) och går främst igenom sexualbrottsrättegångarna mot Auer och Kukka men i vissa delar berörs också mordrättegångarna mot Auer. Boken är nog jätte vinklad (tar försvarets sida) men öppnar nog upp fallet på ett sätt som int ha gjorts tidigare pga all sekretess, och det är nog sjuuuuukt hurdan fail hela denhär rättsprocessen har varit? Bland annat hur stora skillnader det funnits mellan psykologernas uppfattning av tillförlitligheten av barnens berättelser och hur till och med journalister blivit dömda för ärekränkning ifall de vågat skriva om fallet. Vet inte om dom är skyldiga eller oskyldiga till brotten men tycker nog att dom borde ha friats för dem ren tidigare för barnens berättelser var nog inte tillräckliga för att bevisa skyldighet bortom rimligt tvivel. Sku kunna diskutera dehär fallet i många timmar XD

Boken är nog jätte intressant men den är samtidigt ganska dåligt skriven, mycket stavfel och upprepningar. Går också alldeles för långt i detalj på vissa orelevanta saker, som t.ex hela historian om satansdyrkning som sist och slutligen var ganska orelevant också i domslutet. Jag fatta också när jag läste denhär att jag senast läst på finska under sommaren 2020?

[Henrika]

Helmet-haaste: Kirjassa on 400–500 sivua

Tää tais tulla vastaan äänikirjapalvelun suositteluissa, mutta luin kuitenkin fyysisenä kirjana. Paljon perusteellista asiaa – äänikirjana olisi voinut olla raskas. Tuntui perusteellisuudessaan menevän jo toiston puolelle ja hieman sivuraiteellekin.

[fanny]

Luin tän ainoastaan Oskari Onnisen jutun takia, ei olisi välttämättä kannattanut

[Benjamin Voima]

3,5

[not-even-that]

Dramaattisesta nimestään huolimatta Oikeusmurha ei onnistu luomaan selkeää kokonaiskuvaa oikeusmurhan logiikasta Ulvilan tapauksessa. Kirja on huonosti toimitettu, toisteinen sekä ei niinkään argumentoiva ja skenaarioita pohtiva kuin orjallisen listamainen. Ajattelun sijaan kirja nojaa suggestiiviseen kehystykseen, jossa listattujen oikeudenkäyntien ja kuulustelujen omaa näkemystä tukevat huomiot koristellaan eräänlaisella kirjallisella kulmakarvojen kohotuksella. Kun kirja lopulta pääsee maaliin ja pudottaa termin "oikeusmurha", vaikuttaa johtopäätös kovin irralliselta, kun kuvaillut tapahtumat ovat enemmänkin sitä, miten oikeudenkäyntien olettaakin menevän laajan skaalan jutuissa syyttäjien ja puolustuksen tulkitessa todistusaineistoa eri tavoin. Teoksessa viimeisen mic dropin saavat tietenkin puolustuksen asiantuntijat.

Kirjan suggestiivisuus toteutuu suurelta osin vetoamalla lukijan järkevän kansalaisen identiteettiin. Käsitteet kuten todennäköisyys ja Occamin partaveitsi valjastetaan omalle puolelle, kun taas syyttäjän oljenkorreksi jäänyttä satanismikulmaa käsitellään useiden sivujen ajan. Oireellista kuitenkin on, että esimerkiksi puolustusasiantuntija Santtilan kommentteja Occamin partaveitsestä ei kritisoida mitenkään. Hän väittää, että oikeudenkäynnissä on perusteltua käyttää Occamin partaveistä seuraavasti: jos lasten kertomukset sisältävät selkeän sepitteellisiä elementtejä, Occamin partaveitsen mukaan on tehtävä päätelmä, että koko kertomuskokoelma on sepitteellinen sen sijaan että löydettäisiin lasten kertomuksista totuuden siemen. Tämän tyyppistä kansalaisen itsetuntoa hivelevää pseudologiikkaa on hirvittävää lukea. Yhtä hyvin voisin kääntää asian niin, että jos lasten sepitteet sisältävät selkeän seksuaalisia elementtejä, on Occamin partaveitsen mukaista pitää sepitteitä ilmauksina konkreettisen seksuaalisesta taustasta kuin monimutkaisista prosesseista joiden nojalla lapset keksivät seksuaalisen lementin läsnäolon itse- varsinkin kun fyysisen anogenitaalisen todistusaineiston ummetustulkinta ontuu sen nojalta, että lapset eivät olleet koskaan kärsineet siitä. Laajemmin voisin ajatella Occamin partaveitsen tieteenfilosofisen terän soveltuvan myös murhatutkinnan fokukseen siten, että on yksinkertaisempaa keskittyä Anneli Auerin syyllisyyteen kuin ulkopuoliseen tunkeilijaan, joka muodostaisi selityksestä monimutkaisemman. Samalla tavalla asioiden todennäköisyyteen tukeudutaan orjallisesti, vaikka todellista tilastollista relevanssia määritelmällisesti salatuista asioista on vaikea saada. Kirjoittajat kritisoivat aiheellisesti yleisen elämänkokemuksen retoriikkaa oikeudenkäynnin yhteydessä, mutta samalla käyttävät tekstissään oletuspohjaisen realismin retoriikkaa tyyliin kuulustelija ei huomioinut, kuinka realistista oli, että jokin perverssi asia tapahtui. Todennäköisyyksien ongelma piilotettujen ilmiöiden käsittelyssä on se, että todellisuudessa koko kuvaa ei tunneta, mikä murentaa todennäköisyydet, ja todennäköisyysjakauma voi olla muuttunut minä hetkenä hyvänsä, jolloin vanhan jakauman pakottaminen argumentaatiossa vain pönkittää illuusiota. Siksi on oikeudenkäynnin kannalta täysin irrelevanttia, että on olemassa jokin statistiikka, jonka mukaan äidit harvoin osallistuvat lapsen hyväksikäyttöön. Niinpä fyysisen todistusaineiston tulkinta ja sen eristäminen sitä ympäröivästä narratiivista jää ainoaksi järkeväksi lähestymistavaksi kaikessa rajoittuneisuudessaan.

Kyse ei ole niinkään siitä, etteikö ongelmia olisi, vaan että kirjoittajien lähestymistapa on melkein yhtä ongelmallinen kuitenkin samalla pönkittäen lukijan illuusiottomuuden tunnetta. Rikosten maailma voi olla varsin barokkinen ja tavanomaisen elämän rakenteita hämäävä. Kuitenkin kirja on vahvimmillaan käsitellessään lasten tarinoiden kiistatta illusoristen elementtien syntyä, jossa tiukka sijaisperheen kuri yhdistyy siihen, että 0ngelmista pääsee pois vetoamalla traumaattisiin elementteihin liittyen aiempaan murhatapaukseen. Vaikka usein painotetaan, että sijaisperhe olisi manipuloinut lapsia, niin kirjan kuvailemista tapahtumista paistaa läpi myös, että lapset saattoivat manipuloida sijaisperhettä välttääkseen varsin tiukkoja, jopa nälkärangaistuksia ja tuloksena, yhdistettynä saatanalliseen kuvastoon, heräävään seksuaalisuuteen ja pornografisen materiaalin löytämiseen, on jonkinlainen outo AI-hallusinaatiota muistuttava kyhäelmä, josta lasten oli yhä vaikeampi päästä pois tilanteen karatessa käsistä. Kuitenkin on muistettava, että jos fyysisestä tutkimuksesta löytyy todistusaineistoa joka yhtyy joihinkin lapsen kertomuksen aspekteihin, on tämä yhteys se tärkein käsiteltävä asia, eikä asiaan liittyvät mahdolliset hallusinaatiot ja lisäykset - mikäänhän ei sulje tällöin pois sitä, että lapset olisivat aloittaneet narratiivit todellisuudesta ja värittäneet niitä välttääkseen lisää rangaistuksia, koska ainoa todistuslähde ei ole sana vaan sanan ja fyysisen todistusaineiston suhde. Kirja tuottaa tilanteesta narratiivin, jonka mukana on helppo pudistella päätään, mutta oikeasti, mitä oikeuslaitoksen pitäisi tehdä tuossa tilanteessa? Kyseessä ei ole pelkästään sanaan perustuva tuomio vaan argumentteja käydään fyysisen todistusaineiston ympärillä. Tässä yhteydessä syyttäjät tarttuvat omiin oljenkorsiinsa, kuten Keijo Ahorintaan, ja puolustajat omiinsa ja näiden konfliktista pitäisi saada aikaan tuomio. Kirjassa ei mielestäni kuitenkaan käsitellä asioita kummaltakin puolelta, jolloin lukijalle tulee helposti illuusio omasta tuohtumuksestaan "oikeusjärjestelmän" edessä. Ainoaksi kynnyskysymykseksi jää lasten mahdollinen tekijöiden väärin tunnistaminen, mikä olisi jotain, joita kuulusteluissa tulisi käydä läpi - kuitenkin tekijöiden läsnäolo narratiiveissa oli oikeastaan vakio verrattuna muihin elementteihin - oli miten oli, tätä aspektia ei kirjassa liiemmin käsitellä.

Satanismielementin ei toki tulisi vaikuttaa tuomioon millään tavalla, sillä on täysin epäoleellista seksuaalisen hyväksikäytön kannalta, mitä symboleja hyväksikäyttäjät pitivät arvossa. Silti tämän tapauksen satanisminarratiivi nostetaan kirjassa jotenkin satanismipaniikin ja McMartin-skandaalin jatkoksi, vaikka kyseessä on suurimmaksi osaksi syyttäjien opportunistinen yritys, mikä heille sallittakoon. Saatana-termin alkuperähän tulee nimenomaan legaalisesta kontekstista, jossa ha-satan on jumalaisessa enkelineuvostossa syyttäjän virkaa toimittava entiteetti - sikäli syyttäjät ovat tässä jonkin oleellisen äärellä. McMartin-tapauksesta tämän erottaa ainakin se, että kysymysten johdattelevuus ei ollut lähellekään yhtä röyhkeää ja toiseksi se, että narratiivit muodostuivat yhden sijaisperheen sisällä eivätkä asiaa tutkivan elimen toimesta. Yhdistämällä syyttäjien opportunismin satanismi-paniikkiin juttu kuitenkin kytketään irrationaalisiin, alitajuisiin tunnereaktioihin, johon järkevän, todennäköisyyksiin uskovan kansalaisen tulee ottaa pesäeroa - ja tämä narratiivi tekee yhtä lailla väkivaltaa totuuden lopulliselle monimielisyydelle, joka on oikeusmallimme mukaankin saavutettavissa vain puolueellisten tulkintojen ristipaineessa. On esimerkiksi helpompi syyttää instituutiota "oikeusmurhasta" kuin esimerkiksi miettiä totuuden monimielisyyden implikaatioita esimerkiksi tuomioiden vakavuuden ja yhteiskunnan ex-rikollisia koskevien asenteiden kannalta: suurin osa haluaa maksimaaliset rangaistukset esimerkiksi seksuaalirikoksista hyväksymättä sitä, että totuus ei usein ole varma vaan vaatii kuvatunkaltaista säätöä ja konfliktia. Näin pitkälle monitulkintaisuuden hyväksyminen ei kuitenkaan luultavasti mene, koska se rapauttaisi asioiden todennäköistä ja stabiilia kulkua joka on ehkä suositumpi tapa hahmottaa hallinnon rooli elämässä. Ristiriidan liberaalis-valistuksellisen konfliktualismin ja päätään-nostavan organisismin välillä voi ratkaista esittämällä jälkimmäisen ensimmäisenä vetoamalla satanismi-paniikin kaltaisten ilmiöiden varjoon. Voitaisiin kenties jopa puhua "satanismi-paniikki-paniikista", jossa mielikuvitukselliset tunnelinarratiivit tuovat tarkastelijalle välittömän helpotuksen tunteen jossa hän kuitenkin unohtaa vain kaksikymmentä vuotta McMartinia ennen tapahtuneen psykedeelisen vallankumouksen, jonka soveltaminen hyväksikäytön kontekstissa näemmä olisi selkeä "mitään ei tapahtunut"-kortti monien silmissä. Itse asiassa, sekoittaakseni paholaisen asianajan ja ha-satanin roolit, voisin huomauttaa, että tunnelivisiot ovat psykedeelisten hallusinaatioiden vakio ja myös noitien sapatti-tyyliset hallusinaatiot liittyivät pitkälti deliriantti-tyylisten kasvien käyttöön keskiajallaan. On myös olemassa aitoja satanistikultteja jotka käyttävät psykedeelejä rituaaleissaan. Koska psykedelian käyttämisessä hyväksikäytön kontekstissa ei ole mitään epäloogista, jäljelle jää jälleen vain kertomuksesta eristettävän ytimen vastaavuus johonkin fyysiseen todistusaineistoon - argumentti anaalialueen haavaumien semiotiikasta. Voidaanko sietää ajatusta oikeusjärjestelmästä puutteellisen tiedon varassa toimivana kategorisointimekanismina vai identifioidummeko tunteellisesti tuomarin nuijanlyönnin voimaan?

Kirja olisi voinut olla eeppinen katsaus totuuden luonteeseen liberaalissa oikeusjärjestelmässä ja sen kompleksisuuteen. Tapaus tarjoaa kaikki ainekset. Loppujen lopuksi se typistyy tapahtumien huonosti editoiduksi luetteloinniksi puolueellisesta näkökannasta, jota ei kunnolla tutkita vaihtoehtoisia tulkintoja vastaan. Mitä muuta voi sanoa: älykkäät ihmiset tietää että satanismipaniikki oli ihan tymä juttu.

[Sara Aho]

Tosi paljon toistoa, tuntui kiireessä kirjoitetulta. Sinänsä toki kiinnostava yhteenveto Auer-tapauksesta aiheeseen aiemmin tutustumattomalle.

[Mäy]

Kiinnostava kuvaus oikeusprosessista. Lasten kertomukset oli joltain osin aika järkyttäviä. Muutti omalta kohdalta aiemmin lähes pelkästään median perusteella saatua mielikuvaa tapauksesta🫣🆘

[Sanna lukee]

Harvoin olen kuunnellut äänikirjaa näin intensiivisesti. Jos aihe ei olisi ennestään tuttu, kirja tuskin olisi ollut niin koukuttava, mutta muistan aikoinaan seuranneeni Auerin ja Kukan seksuaalirikosoikeudenkäyntiä ja päivitelleeni sen älyttömiä käänteitä. Kirja kertaa kaikki nämä merkittävimmät käänteet ja tukun sittemmin ilmi tulleita yksityiskohtia.

Kokonaisuutena kirja olisi kaivannut editointia ja osittain myös näkökulman hiomista. Reportaasimainen kirjoitustyyli on itselleni ihan mieluisa, mutta toistoa tulee todella paljon. Välillä aikajanassa oli (ainakin äänikirjassa) vaikea pysyä kärryillä, koska samoja asioita toistellaan monessa eri kohdassa. Näkökulman hiomisella tarkoitan sitä, että tapauksen laajempi yhteiskunnallinen merkitys jää pitkälti käsittelemättä. Oikeudessa tuomio joko annetaan tai sitä ei anneta, mutta tällaiset monimutkaiset tapaukset eivät ole niin mustavalkoisia. On olemassa yhteiskunnallinen jännite siinä, ketä uskotaan, millä perusteella, miten todennäköisyyksiä päätellään ja mikä riski otetaan siinä, että toisaalta tuomitaan syytön tai vapautetaan syyllinen. Kirja sivuaa tätä aihetta hieman, mutta tämä on yhtä oikeuskeissiä laajempi yhteiskunnallinen kysymys, joka kaipaisi pohdintaa. Ehkä osan kirja toistosta olisi voinut vaihtaa tämän tyyppiseen loppuosioon. Ehkä tämä vaatisi toisen kirjan.

Kirjassa taustoitetaan muuten kyllä asioita hyvin, mutta joskus taustoituksen merkitystä jää pohtimaan. Onko esimerkiksi asiallista kertoa oikeudessa käytetyn asiantuntijan henkilökohtaisessa elämässä kokemasta tragediasta ja oletettavasti käyttää sitä osoituksena siitä, että asiantuntija on voinut tehdä päätelmiä tunteidensa ohjaamana? Näillä asioilla on sinänsä merkitystä, mutta joitain näitä sivupolkuja pidin vähän kyseenalaisina. On myös muita syitä, miksi asiantuntijan harkinta on voinut pettää. Oli sinänsä mielenkiintoista lukea taustoja esimerkiksi poliisin sisäisistä valtasotkuista ja muista, joiden voi perustellusti ajatella vaikuttaneen asioihin.

Kiinnostava ja kattava kirja, joka olisi hyötynyt yhdestä uusintakirjoituskierroksesta joidenkin osioiden suhteen. Uskon kuitenkin, että kirja avaa taustoja tarpeeksi niille, jotka eivät tapausta aikoinaan seuranneet ja tuo jotain uutta pöytään myös niille, jotka seurasivat.

[Pia]

Yksi kirja lisää Auer-saagaan, mutta tällä kertaa ei aiheena olekaan Ulvilan surma, vaan seksuaalirikos, josta Anneli Auer ja miesystävänsä istuivat pitkät vankeustuomiot. Vaikka rikoksen maailmassa ollaankin, kirjan ytimessä ovat oikeuslaitos, ihmisen muisti ja median toiminta. Saatananpalvontaakin joukkoon saadaan.

Oikeusmurha on monella tavalla laadukas kirja. Tekijät ovat paneutuneet aiheeseen, saaneet salaiseksi luokitellun tutkinta-aineiston ja peranneet sen lukijaystävälliseen muotoon. Aiheella ei retostella, koska ei ole tarpeen. Mutta olisin vielä yhteen kertaan ensinnäkin lukenut kirjan ja toisaalta kustannustoimittanutkin vielä piirun, sillä hetkittäin toistoa on aika paljon, enkä meinannut jaksaa lukea kirjaa loppuun asti - vaikka aihe kiinnostikin hitokseen.

Mutta ei meillä turhan paljoa ilmesty kirjoja, joissa oltaisiin kriittisiä poliisia ja oikeuslaitosta kohtaan. Mediakritiikkikin on tässä ihan kohdillaan.

[Julla]

Okei tää ei varsinaisesti oo mun yleistä lukemistoa :D Meidän äiti influensseroitsi mut tähän.

Ennen nyt käynnissä olevaa oikeudenkäyntiä en ole seurannut Auer-casea juuri lainkaan. Tästä saikin sitten hyvän ja yksityiskohtaisen crash coursen tapauksen käänteisiin.

Toistoa AIVAN VALTAVASTI. Se on sinänsä ymmärrettävää, kun teoksella tahdotaan mahdollisimman vakuuttavasti todistaa Auerin syyttömyys, jolloin joistain faktoista ja tapahtumista tulee muistuteltua harva se hetki. Vähän enemmän voisi kuitenkin luottaa lukijan muistiin. Mietin myös, olisiko kirjan julkaisua voinut kuitenkin venyttää vielä sen verran, että oltaisiin saatu mahdutettua tämän oikeudenkäynnin käänteiden ja lopputuloksen pureskelut siihen samaan.

Eli: informaatioarvolta kiinnostava, kirjallisilta ansioilta ei välttämättä niinkään. Voin kuitenkin ihan hyvillä mielin suositella, jos tämä tapaus/genre kiinnostelee.

[luettu joskus tammikuussa 2026, en muista päiviä]

[Minna H]

Toistosta valitan minäkin. Ehkä kuvittelen, mutta tuntui, että ne kaikkein iljettävimmät lasten kertomukset toistuivat erityisesti, yksi kuuntelukerta niitä olisi riittänyt. Mikä tahansa tapausvyyhdin totuus onkin, selitystä tähän kaikkeen kokonaisuutena on vaikea löytää.

Ainakaan tämä kirja ei lisännyt luottamusta poliisiin, oikeusjärjestelmään, lääkäreihin, sosiaaliviranomaisiin eikä muuhunkaan viranomaistahoon. Ihmiseen yritän uskoa edelleen.

Pienenä kevennyksenä, että lukija oli muuten hyvä, mutta ärsyynnyin tavasta lausua sana hyväksiKKKäyttö, tuo sana kun toistui kirjassa varmaan toiseksi useimmin olla-verbin jälkeen.

[Sanni Pietilä]

Kirja oli kirjoitettu erittäin seikkaperäisesti, mikä varmasti on ollut tietoinen valinta jutun saaman julkisuuden ja siitä käydyn keskustelun takia. Lukiessa heräsi ajatuksia, että tulisiko minun tai kenenkään muunkaan tietää näitä yksityiskohtia esimerkiksi Auerin lasten terveystiedoista. Samalla yksityiskohtainen ja syvälle taustoitettu kerronta oli välillä toisteista ja puuduttavaa. Kirjan pohjatyö oli kuitenkin poikkeuksellisen perehtynyttä ja herätti monenlaisia kysymyksiä poliisin ja oikeusjärjestelmän toiminnasta.

[Iira]

Kirja tarjoaa yhä jonkin verran uutta tietoa ja näkökulmia tapaukseen Anneli Auer. Tässä keskitytään lähinnä seksuaalirikoksiin, joka onkin niin sakeaa kamaa ettei paremmasta väliä. Tämä on Auerin jutun ehdottomasti omituisin osa-alue ja herättää kysymyksiä suomalaisen oikeuslaitoksen kyvykkyydestä.
Kirjassa on aika paljon toistoa, jonka olisi voinut hyvällä toimitustyöllä karsia. Välillä epäilin kuuntelevani osioita uudelleen, kun samoja teemoja palattiin käsittelemään yhä uudelleen. Äänikirjana luettelot olivat välillä aika raskaita. Lukija oli hyvä.

[Iina]

Hyvä ja perusteltu kirja Auerin perheen oikeudenkäynneistä ja kaikesta, mikä meni pieleen. Pari tähteä lähtee pois toisteisuudesta ja joidenkin yksityiskohtien kanssa kehää kiertämisestä, kirja olisi kaivannut vielä yhden editointikierroksen. Onneksi seuraavaan lukuun on helppo siirtyä, eikä väliin välttämättä jää mitään kovin tärkeää.

[Heidi Laine]

Kuuntelin äänikirjana. Painava teos asiastaan ja raskas käsittelytavaltaan. Paljastaa suomalaisen oikeusjärjestelmän hälyttäviä heikkouksia ja sokeita pisteitä. Taustalla myös valtava inhimillnen tragedia, mutta kirjoittajat antavat aineiston puhua puolestaan eivätkä lähden tunnelmoimaan, mikä lisää uskottavuutta. Tarpeellisen epämiellyttävä lukukokemus.

[Tapani Aulu]

Tämä uskomaton saaga jatkuu ja jatkuu. Joka vaiheessa on tehty niin pahoja virheitä, että ei varmasti koskaan selviäkään. Paljon tästä on tullut luettua, mutta yksi uusi tieto tässä tuli - nimittäin se, että olen asunut Auerin perheen naapuritalossa (ei varmaankaan samaan aikaan kyllä). Oli hassu lukea kun kuvailtiin tuttua pyörävarasto/kuntosalia.

[Henna Mäkelin]

Tietokirja, jolla on suuri yhteiskunnallinen painoarvo. Kirjoittaja nostaa esille Auer-jutun tutkinnassa tehtyjä virheitä, jotka vaikuttavat jälkeen päin tarkasteltuina karmeilta. Onkohan virheistä otettu opiksi? Toivottavasti.

[Aino]

”Suomessa ei ole korruptiota” juu eipä! Yhteiskunnallisesti tosi merkittävä teos, kasaa hyvin yksityiskohtaisesti yhteen kaikki murha- ja seksuaalirikosoikeudenkäynteihin liittyvät materiaalit. Siksi hieman raskaslukuinen.

[Elina]

Ainakin äänikirjana kuunneltuna jopa hieman liiankin tarkka ja paneutuva otos tapaukseen, mutta kuitenkin enimmäkseen jaksoi keskittyä kuuntelemiseen. Osa haastatteluista ja katsauksista oikeusprosessin henkilöihin oli varsinkin tosi mielenkiintoisia.

[Kepazugel]

Ajatuksia herättävä! Miten pienen lapsen mieli voi olla näin johdateltavissa? Ja miten ihmeessä oikeus on uskonut kaiken?

Suomessa ei pitäisi tapahtua tälläistä!