Muonion kylä sijaitsee tyhjyyden laidalla. Kartassa niillä main lukee Lappi.
Sinne on rynnännyt naimisiin helsinkiläisjuristi Katja Karhuvuoma. Hän on ottanut paitsi miehensä sukunimen myös mahdottoman pestin Muonion kunnanjohtajana. Katjan on maaniteltava naapuripitäjä Enontekiö liitokseen uuden kotikylänsä kanssa.
Jos hän epäonnistuu, molemmat kunnat kuolevat.
Katjan tehtävä saa veren kiehumaan käsivarressa, ja pian Enontekiön poromafia nouseekin herrojen kätyriä vastaan. Kun kaamos laskeutuu, Katja näkee, kuinka arktinen yö tiivistyy nyrkiksi liiankin lähellä.
Katjan appiukko Piera kiristelee kouriaan Black Sabbathin varhaistuotannon voimalla. Hän puolustaa saamelaista elämäntapaa ja vastustaa kaikkea muuta. Myös Katjan avioliitto on kimurantti. Hänen miehensä Asla etsii apua Hollywoodin romanttisista komedioista, mutta kykenee itse kommunikoimaan vain urahtelemalla.
Liisá Karhuvuoma on Aslan äiti, Pieran vaimo ja Katjan anoppi. Hän on myös seudun viimeinen poliisi ja Wife Beater Revenge Club -sisarkunnan jäsen.
Kun virkavalta on pohjoisesta lakkautettu, ainoaksi keinoksi jää Lapin laki.
Tarina helsinkiläisestä Katjasta, joka rakastui muoniolaiseen Aslaan ja muutti tämän perässä Muonioon asumaan. Äkkirakastuminen, pika-avioliitto ja Asla sai elämänsä naisen, mutta kun hän ei osannut eikä pystynyt puhumaan siitä... no siitä... yhm... mutta Katjalla oli puhe hallussa, eikä häntä saanut hiljaiseksi edes appiukko. Pikkuhiljaa Katja huomasi, että Muonion naisilla ei ollut asiat hyvin, eikä hänen anopillakaan ollut asiat hyvin. Onko Aslakin sellainen kuin muut miehet? Tässäpä mustalla huumorilla höystettyä poronlihakeittoa lapin selkosilta.
Kari Ketosen lukemana äänikirjana, kirpeimmillä etelän pakkasilla Heikkisen Jääräpään routaiset hahmot ja railoileva pohjoinen Suomi olivat kuin kynttilä lumilyhdyn sisällä. Pitkään olen kaipaillut Tervojeni, Paasilinnojeni (A.) ja Hotakaisteni rinnalle uutta turisijaa, nyt löysin.
Mikko-Pekka Heikkisen tuotanto ei ollut aiemmin tuttua. Taisinpa jopa sekoittaa hänet Antti Heikkiseen, jolla taitaa olla elämäkertojen lisäksi samanlaista viihdyttävää kaunokirjallisuutta julkaistuna. Bongasin tämän kirjan kirjaston vaihtohyllystä ja päätin antaa mahdollisuuden. Kirjahan on pullollaan kliseitä, ilmeisen tarkoituksella valittu taktiikka. Sen lisäksi se on ajankuva kymmenen vuoden taakse, jolloin ihmiskunta ei vielä ollut siirtynyt älypuhelinaikaan. Se aika oli vasta juuri alkamassa.
Edellisestä Muonion-vierailusta on kulunut itselläkin jo yli kymmenen vuotta enkä juurikaan muista sieltä muuta kuin mökkikylän, jossa yövyimme yhden yön, ja Muonionjoen, jonka yli pääsee Ruotsin puolelle. Jos jotakin, niin sen tämä kirja sai aikaan, että alkoi taas tehdä mieli päästä Lappiin. Vaikka sitten paikallisten kiusaksi, ihan sama. Kirjassa siis joillakin paikallisilla on vankka inho eteläsuomalaisia kohtaan.
Tuntuu jotenkin uskomattomalta tarinan suhteen, että saamelaiskundi olisi päässyt 1980-luvulla kiertämään maailmaa Iron Maidenin roudarina, eikä olisi muuttunut siellä yhtään vaan olisi pystynyt pitämään itsensä jurona alkuasukkaana, hokien vaan "mie vastustan", palaten Lappiin ja alkaen poroisännäksi. No, pikkujuttu.
Jonkin verran oli tekstin joukkoon sijoitettu saamen kieltä, pitäisi varmaan käännättää ne kohdat osaavalla taholla.
Kuuntelin kirjan äänikirjana. Jos olisin lukenut ihan paperikirjana, olisi teos luultavasti jäänyt kesken.
Jotenkin kamalan ohuesti rakennettu ja tylsä kirja. Yksioikoinen. Ärsyttävä.
Se kummastuttaa todella paljon, että teoksen kieli on saanut kehuja ja joku on kehunut murrettakin oikeanlaiseksi. Muoniolaislähtöisen kielikorvaa mukamurre särki pahasti. H:t olivat suhteellisen oikeissa paikoissa, mutta samaan murteeseen oli ympätty pohjoispohjalaisia piirteitä (kipiä) ja eteläpohjalaisehkoja piirteitä (jotta, näjet). Ja eteläsuomalaisen puhekielen piirteitä (Hesa). Asiaa ei tietenkään auttanut se, että lukija Kari Ketosen oma murre on pääkaupunkiseutulainen murre.
On aina ihmeteltävä, mikseivät kirjailijat tarkista murretta jollain murteen puhujalla.
Kielen lisäksi ärsytyksiä oli toki muitakin. Ehkä eniten se, että tarinan henkilöhahmoista yksikään ei ollut uskottava taikka tarjonnut minkäänlaista samaistumispintaa. Tapahtumatkin olivat melko irrallisen ja hätäisen tuntuisia. Loppuratkaisu oli tylsä eikä viime metrien toimintakohtauksia oikein enää jaksanut tarkkaavaisesti kuunnellakaan.
Kuuntelin tätä työmatkoilla autossa äänikirjana, valitettavasti kuunteleminen oli minulle suoranaista pakkopullaa. Sitkeydellä kuuntelin loppuun saakka, mutta ajatus harhaili koko ajan sinne tänne. Ehkä jotenkin liian äijämäistä muka-huumoria minun makuuni.
Vaikka kirja ei edusta ihan sitä tyylilajia, mistä eniten pidän, oli minulla kuitenkin ihan hauskoja hetkiä sen seurassa. Hattua nostan kirjailijan mielikuvitukselle!