Kouraiseva, kuriton esikoisromaani ruandalaispojasta, josta kasvaa pohjoishaagalainen Elias.
Mooseksen eno Daavid tietää kuinka tienata inhimillisellä hädällä. Hän pelastaa Mooseksen Ruandan sisällissodan jaloista ja lunastaa pääsylipun Suomeen. Mooseksesta tulee yhdessä yössä Daavidin poika Elias. Uudessa kotimaassaan he esittävät olevansa perhe, eikä kukaan osaa epäillä mitään.
Suomiräpin kautta Elias oppii kielen ja luokkaretki sikatilalla sinetöi hauraan yhteenkuuluvuuden tunteen. Taustalla vaikuttaa kuitenkin toinen todellisuus, Ruandaan jääneet äiti ja sisko. Miten voi sovittaa yhteen kaksi eri maailmaa ja löytää sovun uuden ja vanhan minän välille?
Aiheeltaan ja tarinaltaan tärkeä kirja, joka olisi kuitenkin hyötynyt vahvemmasta kustannustoimitustyöstä sekä nimenomaan kirjallisen & kielellisen puolen vahvistamisesta.
Ruandan kansanmurha piirtyi omaan nuoruusmuistiini enemmän sanana kuin tarinana. Keväällä ja kesällä 1994 uutisissa riitti kaikkea muuta: EU-keskustelu, laman jälkipyykki ja Balkanin sodat. Syksyllä Estonia vei koko huomion. Ei ihme, että Ruanda jäi monien mielissä taka-alalle, vaikka tragedia oli valtava. Kirjan alku on pysäyttävä. Se tarttuu muistoihini ja kantaa teosta pitkälle. Puolen välin jälkeen kerronta hieman notkahtaa, mutta ei niin pahasti, että ote herpaantuisi.
Maniraho kirjoittaa rehellisesti ja rohkeasti vaikeista aiheista: maahanmuutosta, traumoista, päihteistä, rasismista ja sopeutumisen kipukohdista. Kieli on tarkkaa ja visuaalista ja huumori osuu juuri oikeisiin kohtiin keventämään raskaita hetkiä. Pidän siitä, miten reflektio jää suosiolla ikään kuin kertomuksen “taakse” – hienovaraisena kaikuna. Ehkä loppupuolella sitä olisi voinut olla aavistuksen enemmän.
Monet arvostelut moittivat poukkoilevaa kerrontaa ja näkökulmien vaihtelua, mutta minusta se toimii. Se peilaa hyvin kertojan häilyvää identiteettiä ja nuoruuden sekavuutta. Epilogiakin on kuvattu hämmentäväksi — ja onhan se vähän, mutta koska teoksessa on niin paljon identiteettien välistä jännitettä ja ristiriitoja, tämä saa minusta jatkua myös epilogissa samanlaisena kysymyksellisyytenä.
Kaiken kaikkiaan Auringon syy on intensiivinen ja tunteita herättävä romaani. Kehyskertomuksessa ja rakenteessa on pientä hiottavaa, mutta itse tarina ja sen merkitys painavat enemmän. Suomessa maahanmuuttajataustaisten kirjoittama kaunokirjallisuus on edelleen harvinaista — ei tässä Statovcin sfääreihin vielä päästä, mutta kirjallisen monimuotoisuuden on aika näkyä yhä enemmän.
Pidin ihan tosi paljon, jännä tyyli, jossa sekoittuu ihmeellinen toteava ihmettely, isojen ajatusten ja kauheuksien kuvaus ja tosi hauska komiikka. Odotan että pääsen lukemaan uudemman kirjan myös!
Auringon syy on kunnianhimoinen ja maaliin osuessaan ajoittain jopa mainio, mutta kokonaisuutena teos olisi kaivannut aktiivisempaa kustannustoimittajan otetta ja lisähiontaa. Tietyllä tapaa arvostin Manirahon rohkeaa näkökulman vaihtelua hahmojen välillä ja ajoittain nopeitakin siirtymiä ensimmäisen persoonan kerronnasta kolmanteen ja takaisin, mutta kirjan lyhyyden vuoksi jopa keskiössä oleva Elias jäi ajoittain tämän "kikkailun" jalkoihin ja hieman etäiseksi, muista hahmoista nyt puhumattakaan. Olisi ollut mielenkiintoista päästä enemmän sisälle esimerkiksi Saran mielenmaisemaan, mutta kirjan nopeatempoisuus ei oikein antanut sille sijaa. Koin teoksen päättäneen epilogin myös turhan irralliseksi muusta kokonaisuudesta, eikä se toiminut mielestäni yhtä hyvin kuin se olisi voinut toimia tapauksessa, jossa epilogissa esiintynyt hahmo olisi tuotu narratiiviin mukaan keskeisemmin jo aiemmassa vaiheessa.
Vaikka arvioni vaikuttaakin kriittiseltä, se johtuu siitä, että näen Manirahossa paljon potentiaalia, ja aion kyllä lukea myös hänen uuden teoksensa Pimeyden mustuus, joka ilmeisesti jatkaa Eliaksen tarinaa. Toivottavasti se on tätä esikoista hiotumpi ja haudutellumpi tapaus, sillä kaiken keskiössä kyseessä on kuitenkin merkittävä ja mielenkiintoinenkin tarina.
Pysäyttävä, turruttava, hyvä avaus syvällisemmän tason tutkimiselle.
Auringon syy oli lukupiirimme kesäkirja, vaikka teema ei nimestä huolimatta ollutkaan aurinkoinen. Tarina kuvaa ruandalaisen Mooseksen/Eliaksen elämää Suomessa, kun kansanmurhaa paennut "perhe" rakentaa uutta ja kipuilee vanhaa. Kirja käsittelee ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä, masennusta, kaipausta sekä kulttuurieroja ja -samankaltaisuuksia. Teemat eivät ole suorastaan yllättäviä takakannen tekstin lukeneelle. Kirja on hieno esikoinen, mutta henkilöhahmot jäävät etäisiksi. Eliaksen turta olemus hankaloittaa tunnetilojen ymmärtämistä. Saran elämäntarina olisi kiinnostanut enemmänkin. Lisäksi tietyt asiat on sanottu turhan haastavasti, jolloin kielen virtaviivaistaminen olisi hyödyttänyt syvällisemmän viestin välittämistä.
Mielenkiinnolla odotan kirjailijan seuraavia teoksia, vaikka tämä ei suosikiksi yltänytkään.
Luin tämän Eliaksen/Mooseksen tarinan alun vasta luettuani ensin sen jatko-osan. Mutta tämä käänteinen järjestys sai lukukokemuksen tuntumaan siltä, kun saa uuden ystävän aikuisiällä ja ensin oppii tuntemaan tämän sellaisena kuin hän on tutustusmishetkellä, ja vasta ystävyyden lujituttua kerrokset alkavat avautua ja sen myötä toisen elämäntarina lapsuudesta alkaen.
Todettakoon, että nämä kaksi romaania luettuani pidän Eliaksesta enkä voi olla toivomatta hänelle kuin pelkkää hyvää - olkoonkin, että tavallaan jo tiedän, millaiseksi hänen elämänsä oli muodostuva. Se, miten melko lailla tavalliselta suomalaiselta lapselta ja nuorelta Elias kirjassa kuulostaa, ja se, miten käsittämättömissä olosuhteissa tämä on elänyt koko elämänsä, teki näistä kirjoista minulle unohtumattoman elämyksen. Ja kiitos kirjailijalle, joka kykeni kirjoittamaan asiat hallitusti omalla tyylillään.
Kirja imaisi heti alusta mukaansa. Vaikka kirja ei ole ”kevyt” havahduin siihen, että nauroin ajoittain - Manirahon tapa kirjoittaa iski itseeni, lisäksi kirja käsittelee tärkeitä teemoja, joiden lukeminen riipaisi. Kuvailut henkilöhahmoista ja heihin kiinni pääseminen sai kiintymään ja olemaan kiinnostunut siitä mitä kaikkea (heille) on tapahtunut ja mitä seuraavaksi. Tarjosi myös eräänlaista samaistumispintaa ja vertaistukea maahanmuutajataustaisena. Tästä tuli yksi suosikeistani.
Tykkäsin kertojanäkökulmien vaihtelusta sekä rikkaasta kielenkäytöstä huumoria unohtamatta! Kun päähenkilö Mooses/Eliaksen taustalla on kansanmurha, uskomatonta väkivaltaa, huijaamalla luotu identiteetti sekä uusi alku lumisessa Suomessa feikki-isän luona, ei ihme, että nuoruus tuntuu hetkittäin hankalalta ja epätoivoiselta. Osuvaa kritiikkiä niin suomalaisuutta kuin ruandalaisuutta kohtaan usein kuitenkin huumorin muodossa. Jatko-osa Pimeyden mustuus lähdössä lukuun seuraavaksi.
”Kansanmurha ja muita huolia”. Tämä hieman humoristinen tyylilaji sopi tähän loistavasti. Kuinka voi päätyä Suomeen, joka on sama kuin olisi eri planeetalla. Kuinka ihmeessä kasvaa täällä kun perhe ei ole perhe eikä muutakaan ole. Ei todella sillittele kotoutumista, kultturieroja, ennakkoluuloja, rasismia tai pakolaisuutta. Onneksi ei.
Tämä kirja on raollaan oleva ovi tuntemattomaan kotiin ja monikerroksiseen todellisuuteen. Tämä kirja on myös ystävistä, oman itsensä löytämisestä ja siitä, miten emme kaikki ponnista samalta viivalta.
Tästä aiheesta ja tarinasta olisi voinut ammentaa syvemmällekin, nyt kerronta eteni nopeasti ja paikoin vain pintaa raapaisten.
Pyöristin ylöspäin arvioni, sillä tämä varsin omaääninen teos solahtaa niin täydellisesti lukuvinkiksi esimerkiksi siihen lukion äidinkielen kurssiin, jota varten luetaan kasvukertomuksia tai identiteettiä käsitteleviä kirjoja.
Kirja olisi hyötynyt vahvemmasta kustannustoimittamisesta ja kerronnallisten ratkaisuiden yhdenmukaistamisesta. Jotkin lasten keskinäistä maailmaa käsittelevät osiot tuntuvat turhan vahvasti aikuisen kirjoittamilta. Teoksen vahva oma ääni puoltaa kolmatta tähteä.
Riippumatta tragedian laadusta tai suuruudesta nii kerronta puhu siitä vähän kuin ois ostoskuitista puhunut; suoraviivasesti ja aika koruttomasti. Mut itelle se kyllä myös sopi. Nostettiin kans valtavia teemoja toisinaan sivulauseissa ja sit ne jäi. Aion lukee jatko-osan!
Kirja, joka kannatti lukea. En aina saanu kiinni kertojasta mutta ehkä se tunne kuvaa aika hyvin myös päähenkilön identiteettiä, joten varmaan ihan ok että mulle lukijana tuli tällainen olo.
Kiinnostava kurkistus kotoaan riistetyn maahanmuuttajalapsen arkeen. Millaista on joutua kouluun tokaluokalle kuusi vuotiaana väärällä nimellä ja väärennetyillä papereilla. Millaista on jatkuvasti teeskennellä, että setä on isä ja serkku on sisar. Kun saa kuulla että ruandaan jäänyt pikkusisko on kuollut sairauteen, joka suomessa olisi voitu hoitaa ja vähän myöhemmin menettää äiti ja viimeinenkin side kotimaahan.
This entire review has been hidden because of spoilers.