Vereslihainen tarina sisäisten hirviöiden kohtaamisesta
Nainen on matkalla synnyttämään esikoislastaan. Samaan aikaan sikiön sydänäänten kanssa hänen sisällään on herännyt toinen, vanhempi olento: hirviö, elävä tyhjiö. Se on ollut pitkään vaiti, mutta nyt se haluaa jotakin.
Nainen ymmärtää, että hänen on kohdattava hirviö, jotta se suostuisi väistymään, antaisi lapsen elää.
Kun hirviö alkaa puhua, muistin pyörre avautuu ja esiin nousevat naisen henkirikoksen uhriksi joutunut pikkusisko ja talvisodan aikaiselta vankileiriltä selvinnyt isoäiti. Syyllisyyden sirpaleet on kylvetty tuhossa, jossa toiset jäävät henkiin ja toiset eivät.
Minna Mikkonen kirjoittaa omakohtaisessa teoksessaan kohti painajaista ja sen läpi. Sydänhirviö on ravisteleva romaani ylisukupolvisista taakoista ja surusta, toivon mahdollisuudesta ja uuden tarinan kirjoittamisesta.
Luulen, että hirviö on kasvanut minuun kuin luukasvain niin etten tiedä mikä osa minusta on sen muovaamaa ja mikä jotain muuta.
Luulen, että minä en olisi minä ilman surun avointa kaivoa, ilman jatkuvaa tunnetta putoamisesta.
En halua pelätä lapseni katsetta sitten kun hän on täällä, sitä, että hän näkisi pilottamani varjon minusta.
Sanon hänelle: rakastan sinua, ja tiedän, että tarkoitan sitä kaikilla mahdollisilla kielillä ja merkityksillä. Haluan tämän tunteen täyttävän minusta tyhjyyden pois, muuttavan minut toiseksi, lopullisesti, niin että aikani yhdistyvät, haluan ajatella että se todella on mahdollista.
Kaunis ja surullinen, ahdistavakin. Raskaista aiheista huolimatta - suru, kuolema, syyllisyys, ylisukupolvinen trauma - kauniisti ja soljuvasti kirjoitettu, oli pakko lukea yhdeltä istumalta.
Niin koskettava teos. Luin kirjaa eilen työmatkalla bussissa itku kurkussa. Minäkertojan syyllisyyden tunteet ja vaatimus pysyä vahvana äidin tai muiden takia ravistivat ja ravistavat edelleen syvältä. Koko kirja kulminoituu vahvaan viestiin, että väkivalta naisia kohtaan loppuu silloin, kun miehet lakkaavat tekemästä näitä väkivallan tekoja, kuten Minna Mikkonen Oulun kirjamessuilla syksyllä 2025 asian kiteytti. Se lähtee siitä, että lakataan käyttämästä termiä laajennettu itsemurha, ikään kuin tappamisiin olisi päädytty yhteisestä sopimuksesta. Retoriikka, jossa tappajasta tehdään uhria on yksiselitteisesti sietämätöntä ja vaientaa todellisen ongelman; tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan.
Kiinnostava kirja menetyksestä, surusta ja kauhusta ja ennen kaikkea ajan syklisyydestä. Hirmu kiinnostavasti saatu myös tekstiin toisto ja aina uudelleen asioiden kohtaaminen. Vain kirjan alku tuntui siltä, että siitä olisi voinut ottaa monta sivua pois. Se tuntui introlta, joka oli vähän turha suhteessa teoksen sisäiseen logiikkaan, jossa yhdessä hetkessä on kaikki hetket. Silti suositus!
Vau. Todella todistusvoimainen teos ylisukupolvisuudesta, hirmuteosta ja selviytyjän syyllisyydestä. Minna Mikkonen on osannut kirjoittaa asioista, joille ei arkitodellisuudessa tunnu löytyvän sanoja.