Kirjailijan puoliso Anna on kuollut. Kirjoitustyö polkee paikoillaan. Jotain tehdäkseen kirjailija ryhtyy sabotaasia suunnittelevan ympäristöaktivistin haamukirjoittajaksi. Suru ja sukeltaminen ekokriisin kuvauksiin saa kertojan luomaan tarinaa, jossa aika kääntyy nurin. Hiili ja öljy palautetaan maan sisään ja puklatut pihvit aloittavat matkansa kohti lehmyyttä. Ehkä ihmiskunnalla onkin vielä toivoa, ja ehkä bussin alle jäänyt Annakin voisi vielä palata?
Intiimi puhe kuolleelle puolisolle vuorottelee antikronologisten kuvaelmien kanssa. Ne ajavat kertojaa yhä syvemmälle syyllisyydentuntoon, ja kohti suoraa toimintaa, jonka tavoitteena on koko maailmanjärjestyksen kumoaminen.
Hirviö on loistelias päiväkirjaromaani, jossa yhden ihmisen eksistentiaalinen kriisi peilautuu koko planeetan kohtaloon.
Harvoin minut enää mikään kirjaa yllättää, mutta JP Laitisen Hirviö tässä onnistui. Muutamat ensi sivut kiukuttelin kirjan fragmentaarista rakennetta, mutta sitten Laitisen luoma maailma vei mennessään. Ja mikä maailma! Ollaan jossain lähitulevaisuudessa, Etelä-Suomessa, jossa kirjailija Matias Roos yrittää päästä yli vaimonsa lähtemisestä ja ryhtyy ympäristöaktivisti Diman pamfletin haamukirjailijaksi. Samaan aikaan Matias työstää omaa ekokriisiromaaniaan.
Aineksia on siis kirjassa paljon, mutta Diman raakatekstit, Matiaksen omat pohdinnat niiden perusteella ja Matiaksen surutyö limittyvät jollain omituisen onnistuneella tavalla yhteen. Onneksi tekstien erilainen ladonta auttaa hahmottamisessa. Huikein liima on kuitenkin romaanikatkelmat, jaksot, joiden nurinkurisesti kulkevassa ajassa Matias kuvaa sitä, kuinka ihminen lopulta elvyttää tämän ainoan planeettamme antamalla sille takaisin kaiken, minkä on siltä riistänyt.
Hirviö lunastaa takakannen lupauksen olla vimmainen, JP Laitisen teksti on ainutlaatuisuudessaan ja tinkimättömyydessään kertakaikkisen upeaa luettavaa. Pitkästä aikaa tunnen itseni ravistelluksi siitä turtumuksesta, jonka ympäristöepätoivo helposti saa aikaiseksi. Romaanin jälkeen Laitinen on kirjoittanut oman pamflettinsa jälkisanoiksi teokseen pohtien sitä, miten voisimme olla yhtä viisaita kuin irokeesikansat ja miettiä tekemiemme päätösten vaikutusta seitsemän sukupolvea eteenpäin.
Jos on kaksi minua kirjoissa luotaantyöntävää asiaa, niin ne ovat kritiikitön paasaaminen ja sentimentaalinen tunnekalastelu. Tässä kirjassa kolmannes on edellistä, kolmannes jälkimmäistä ja kolmannes jotain muuta.
Ympäristöahdistusta käsitellään toistelemalla raflaavia ylätason käsityksiä, joita on jo valmiiksi jokainen ympäristöpamfletti täynnä. Rinnalla kulkee päähenkilön vaimon kuolema.
Ja sitten se loppu kolmannes on aidosti kiinnostavalla tavalla kuvattuja käänteisiä saastuttamisprosesseja, joiden vuoksi tämä on lukemisen arvoinen teos.
En tiedä, luenko kirjailijalta tämän jälkeen enää muuta. Aiheesta riippuen, ehkä.
Minusta tämä oli aivan mahtava, mutta asiaan voi vaikuttaa se, etten ole lukenut hurjan paljoa ekokriisistä. Paljon painavaa faktatietoa sarjatulituksella, niin, että välillä se alkoi tuntua pahalta unelta. Alkuun en ymmärtänyt takaperin kelaamista, mutta se oli valtavan nerokasta (sääli, ettei se toimi oikeasti). Sopiva etenemistahti, hyvää ja tasaista kerrontaa.
Lopun jälkipuhe, jossa mentiin syvemmälle ekokriisin ja kapitalistisen järjestelmän syövereihin, siihen, kuinka läsnä se on kaikkialla, oli erinomainen ja tarpeellinen lisäys.