Eräterapiaa ja vaellusohjeita oman polun etsijöille
Kirja täynnä tarinoita, kokemuksia, fiilistelyä ja konkreettisia ohjeita, neuvoja ja vinkkejä (yksin)vaeltamisesta haaveilevalle, suunnittelevalle tai nauttivalle.
Millaista on viettää viikko Lapin tuntureilla vain omien ajatustensa seurassa?
Yksinvaeltaja johdattaa rinteille, soille ja purojen varteen, kuulemaan kapustarinnan viheltelyä ja nauttimaan avaran paljakan hiljaisuudesta. Se tarjoaa tietoa ja tarinoita siitä, miten erämaassa pärjää yksinäisenä vaeltajana, ja antaa neuvoja muun muassa riskien hallintaan, reittien suunnitteluun ja vaativissa oloissa selviytymiseen.
Inspiroiva ja viisas retkeilykirja on täynnä paitsi hyödyllisiä vinkkejä myös vaelluksella kiteytyneitä oivalluksia yksinolosta, vapaudesta ja läsnäolosta, vaeltajan suhteesta luontoon, toisiin ihmisiin ja itseensä.
Anna Koikkalainen on kasvanut Kainuussa. Hän asuu Helsingissä ja työskentelee virkahenkilönä. Koikkalainen on vaeltanut Suomen Lapin erämaissa ja kansallispuistoissa yli viidentoista vuoden ajan. Kahdeksana viime vuonna hän on tehnyt lähinnä yksinvaelluksia. Koikkalainen vaeltaa mielellään hitaasti, nauttii lepopäivistä eikä haaveile korkeiden tuntureiden huiputtamisesta. Hän harrastaa vaeltamisen lisäksi maata pitkin matkustamista, opiskelua, historiaa ja lukemista.
Anna Koikkalaisen Yksinvaeltaja - Mitä olen oppinut tunturissa on viisas kirja. Yksinvaeltaja on filosofinen, lempeä ja rauhallinen. Se kumpuaa juuri sellaista viisautta ja oivalluksia, joita pitkä rauhallinen kävely ihmisessä tuottaa. Kirjan kieli on kaunista ja rikasta ja luo lukijan eteen yksin luonnossa liikkumisen tunnelman ja tunturiluonnon tenhon. Yksinvaeltaja on puheenvuoro mittaamista, luokittelua ja kilvoittelua vastaan. Toisin ajattelemisen ääni. Kaiken muun kauniin ohella teos yllätti minut kertomalla eläinyksilöiden kohtaamisesta ja sen merkityksestä todella kauniisti, jotenkin uudella ja raikkaalla tavalla.
Tämä oli lukupiirikirja, josta mulla ei ei-vaeltavana ihmisenä juurikaan ollut odotuksia. Kirja oli ihan kiva. Hyvin kirjoitettu, tykkäsin kirjan rakenteesta. Olisin ehkä kaivannut jotain tunturikuvia.
Rakastan vaeltamista ja siksi ehkä yllätyksettömästikin rakastin tätä kirjaa. Ah, mikä kokemus päästä toisen vaeltajan pään sisälle kuulemaan sisäistä vaellusdialogia.
Niin se vain on, että luonnossa tulee esiin ne parhaimmat ja syvimmät ajatukset. Kirjailija oli hyvin tuonut ne paperille. Opin myös uutta, vaikka kirja ei mikään tietokirja ollutkaan.
Tiesin jo ennen kirjan avaamista, että taas alkaa syntyä omia reissusuunnitelmia ja näin tietysti kävikin. Kirja teki siis sen, minkä odotinkin. Tarjolla oli myös runsaasti tunnetta ja tunnelmaa. Tämä onkin enemmän fiilis- kuin opaskirja ja ihan mainio paketti.
” En saa häiritä niitä, joiden koti erämaa on. Pysyn poissa kielletyiltä alueilta enkä mene tallaamaan luontoa sinne, missä se pitää jättää rauhaan. En saa jättää erämaahan itsestäni mitään, korkeintaan palan sieluani. Ja tunturi saa jäädä minun mieltäni asuttamaan. Näillä reunaehdoilla olen itse myöntänyt itselleni oikeuden mennä tunturiin, keneltäkään kyselemättä. Tunturi ei minua tarvitse, mutta minä tarvitsen sitä. Yksinvaellukseni vie minut erämaahan, mutta oikeastaan se vie minut jonnekin paljon kauemmaksi, paljon syvemmälle: luontoon, maailmaan, maailmankaikkeuteen. Se on elvyttävä kokemus. Se on hoivaa. Tunturissa kävellessäni tunnen, kuinka kaupunkielämässä hapertunut suhteeni luontoon alkaa korjaantua. Eikä se vain elvy, vaan rakentuu myös jotakin aivan uutta. Vaellukseni kestäessä alan tuntea, että minusta tulee osa erämaata. Minä olen tunturia, ja tunturi on minua.”
Vaikka kirja on omakohtainen, se ei tunnu persoonalliselta. Minulle ja minusta se ei pääse asian ytimeen. On kuin kirjoittaja etsisi jotain syvää, josta ei saa otetta sanoilla, mutta ei se tietenkään sulje pois sitä että jotain ylimaallista ja ikiviisauksia on kirjoittaja kokenut yksinäisillä vaelluksillaan .
Pääosin kirjoittajan lempeää filosofista pohdintaa hänen omista vaellusnäkemyksistään ja -kokemuksistaan. Lukiessa jäin vähän funtsimaan miksi minun tarvitsee tietää, että kirjoittaja ei halua ottaa valokuvia vaelluksilla tai että Lapin tunturit ovat ainoa oikea vaellusympäristö. Käytännön vinkkejäkään ei kyllä hirveästi tarjottu, vaikka kirjan nimen (Kaikki mitä olen oppinut tunturissa) perusteella olisi voinut odottaa enemmän.
Yllätti hieman miten monesta kulmasta kuitenkin melko yksinkertaista asiaa voi pyöritellä ja pohdiskella. Sinänsä kaunista kielenkäyttöä ja soljuvaa tekstiä.
Tätä oli mukava kuunnella kävellessä kaupungissa ja odotellessa seuraavaa vaellusreissua. Tuttuja ajatuksia, samastuttavaa pohdintaa. Suurin pettymys oli, että tämäkin vaeltaja oli yhtäällä huolissaan ilmastonmuutoksesta ja tunturimaisemien menettämisestä ja toisaalla kuivatteli retkievääkseen lihaa, vaikka jokaisen pitäisi jo tietää, että suurin ympäristöä kuormittava tekijä on eläinperäinen ravinto, riippumatta siitä, onko se luomua vai ei. Kotimainen, kasviperäinen proteiini on monin tavoin kevyt ja erinomaisen täyttävä vaihtoehto vaellukselle.
"Olen huomannut, että jos en lainkaan mieti mahdollisia reittejä ennen retkeä, vaelluksesta tulee haahuilua. Silloin en tiedä, minne menisin. En tunnu pysyvän valitsemaan rajattomilta tuntuvista mahdollisuuksista mitään järkevää tai kiehtovaa. Täydellinen haahuilu ei tunnukaan minusta vapauttavalta vaan pikemminkin turhauttavalta."
Miellyttävä kokonaisuus taivaanrannanmaailua, kertomuksia sekä faktaperäistä pohdintaa. Teoksessa kuitenkin turhan usein päätään nostava teema oli kammo. Mörköjä maalailtiin joka nurkan taa ja koen että aloitteleva vaeltaja pikemminkin pelästyisi tulevaa koitostana sensijaan että saisi varmuutta teoksesta. Ympäristön kuvaaminen oli erittäin kaunista ja filosofinen näkemys kulkijan mielenmaisemasta todella kohdallaan.