What do you think?
Rate this book
Kallis prinssi
”Olipa muuan mies joka oli 48 vuotta vanha ja elämäänstä tyytyväinen. Hänen nimensä oli Donald Blaadh ja mielestään hän oli onnistunut kaikessa mihin oli ryhtynyt. Hänellä oli ollut tulevaisuudenunelmia nuorena ja kaikki unelmat olivat täyttyneet. Hän oli saanut kaiken haluamansa, rahaa, naisia, vaikutusvaltaa.”
Donald Blaadh on tyytyväinen siihen mitä on, siihen mitä on saavuttanut, mutta mitä syvemmälle hän poratuu omaan menneisyyteensä, sitä vähemmän kauniilta kaikki alkaa näyttää. Totuudet osoittautuvat puolitotuuksiksi tai valheiksi. Varman pidetty vankkuu, murtuneen elämänvalheen pirstaleiden takaa alkaa häämöttää ankara todellisuus.
Kun lukija on päässyt kirjan loppuun, ovat palapelin osaset asettuneet paikoilleen ja Donald Blaadhin, tämän epäsolidaarisen rajarikkurin kuva alkaa hahmottua. Ja myös Suomen nykyhistorian hämmentävän kauden kuva.
Donald Blaadh on tyytyväinen siihen mitä on, siihen mitä on saavuttanut, mutta mitä syvemmälle hän poratuu omaan menneisyyteensä, sitä vähemmän kauniilta kaikki alkaa näyttää. Totuudet osoittautuvat puolitotuuksiksi tai valheiksi. Varman pidetty vankkuu, murtuneen elämänvalheen pirstaleiden takaa alkaa häämöttää ankara todellisuus.
Kun lukija on päässyt kirjan loppuun, ovat palapelin osaset asettuneet paikoilleen ja Donald Blaadhin, tämän epäsolidaarisen rajarikkurin kuva alkaa hahmottua. Ja myös Suomen nykyhistorian hämmentävän kauden kuva.
309 pages, Hardcover
First published January 1, 1975
2 people are currently reading
66 people want to read
About the author
Christer Kihlman
29 books8 followersChrister Kihlman on suomenruotsalainen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja. Vasemmistointellektuellina tunnettu Kihlman kohahdutti 60- ja 70-lukujen kulttuuripiirejä suorasanaisilla ja henkilökohtaisilla teoksillaan.
Kihlman oli varma kirjallisesta kutsumuksestaan jo nuorena poikana. Vartuttuaan hän opiskeli joitakin vuosia yliopistossa kirjallisuutta ja historiaa, mutta keskeytti opintonsa. Kihlman on kirjoittanut pääasiassa romaaneja ja runoteoksia, mutta myös artikkeleita ja esseitä. Kihlmanin teosten kieli on ruotsi. Kirjailijan uransa lisäksi Kihlman on toiminut journalistina. Hän oli
kulttuurilehti Arenan päätoimittaja vuosina 1951–1954, avustajana Nya Pressenissä vuosina 1952–1960 sekä Nya Arguksen toimittajana vuosina 1961–1982. Kihlman toimi Taiteen keskustoimikunnan nimittämänä taiteilijaprofessorina vuodet 1975–1980.
Kihlamin tunnetuin teos on Människan som skalv (suom. Ihminen joka järkkyi) vuodelta 1971. Människan som skalv on teos, jossa Kihlman kertoo omasta biseksuaalisuudestaan, alkoholismistaan ja vaikeasta avioliitostaan. Se herätti ilmestyessään laajan huomion. Teos on, tuolloin Suomessa vielä kriminalisoidun homoseksuaalisuuden puolustuspuhe, mutta myös suomenruotsalaiselle porvarillisuudelle kohdistettu kritiikki. Teoksen johdosta Kihlmania on monesti verrattu toiseen suomenruotsalaiseen kirjailijaan Henrik Tikkaseen.
Kihlmanin muusta tuotannosta kiitelty on ainakin kivuliaita perhesiteitä tarkasteleva kolmen romaanin sarja, johon luetaan teokset Den blå modern (1963), Dyre prins (1975) ja Gerdt Bladhs undergång (1987). Teokset on suomennettu nimillä Sininen äiti, Kallis prinssi ja Gerdt Bladhin tuho. Teoksista ensimmäinen sekä viimeinen on dramatisoitu teatteriin.
Teksti: Olli Mäkelä / Sunklo, 2011/ Näytelmät.fi
Kihlman oli varma kirjallisesta kutsumuksestaan jo nuorena poikana. Vartuttuaan hän opiskeli joitakin vuosia yliopistossa kirjallisuutta ja historiaa, mutta keskeytti opintonsa. Kihlman on kirjoittanut pääasiassa romaaneja ja runoteoksia, mutta myös artikkeleita ja esseitä. Kihlmanin teosten kieli on ruotsi. Kirjailijan uransa lisäksi Kihlman on toiminut journalistina. Hän oli
kulttuurilehti Arenan päätoimittaja vuosina 1951–1954, avustajana Nya Pressenissä vuosina 1952–1960 sekä Nya Arguksen toimittajana vuosina 1961–1982. Kihlman toimi Taiteen keskustoimikunnan nimittämänä taiteilijaprofessorina vuodet 1975–1980.
Kihlamin tunnetuin teos on Människan som skalv (suom. Ihminen joka järkkyi) vuodelta 1971. Människan som skalv on teos, jossa Kihlman kertoo omasta biseksuaalisuudestaan, alkoholismistaan ja vaikeasta avioliitostaan. Se herätti ilmestyessään laajan huomion. Teos on, tuolloin Suomessa vielä kriminalisoidun homoseksuaalisuuden puolustuspuhe, mutta myös suomenruotsalaiselle porvarillisuudelle kohdistettu kritiikki. Teoksen johdosta Kihlmania on monesti verrattu toiseen suomenruotsalaiseen kirjailijaan Henrik Tikkaseen.
Kihlmanin muusta tuotannosta kiitelty on ainakin kivuliaita perhesiteitä tarkasteleva kolmen romaanin sarja, johon luetaan teokset Den blå modern (1963), Dyre prins (1975) ja Gerdt Bladhs undergång (1987). Teokset on suomennettu nimillä Sininen äiti, Kallis prinssi ja Gerdt Bladhin tuho. Teoksista ensimmäinen sekä viimeinen on dramatisoitu teatteriin.
Teksti: Olli Mäkelä / Sunklo, 2011/ Näytelmät.fi
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 9 of 9 reviews
October 7, 2009
Many people are not even aware that Finland is a bilingual country. About five-sixths of the population speak Finnish; the other sixth speak Swedish, and are known as "Finlandssvenskar". The only well-known Finnlandssvensk author is Tove Jansson, author of the Moomintroll books (frequent misconceptions are that she was Swedish, or wrote in Finnish). Kihlman is also Finlandssvensk, but I doubt he will ever become famous outside Scandinavia; he isn't even particulary famous there.
It's a pity, because Dyre Prins is a remarkably good book. Looking around for a point of comparison, I think it reminded me most of Martin Amis's Money. The anti-hero is a monster: a murderer, a rapist, a hateful misogynist who doesn't even realize that anything he might be doing is wrong, or that women don't automatically adore him. Just like Amis's John Self, he's also very successful, and even manages briefly to become Finland's Minister of Defense. It's possible that some specific reference is being made here, but I don't know Finnish politics at all. The writing is excellent.
There is one particular sequence which I have thought about many times. The anti-hero is on a business trip to Stockholm, goes to one of his favorite sleazy night-clubs, and picks up a prostitute. They go back to her place, and spend the weekend there. They find that they get on remarkably well. The sex is great, and, even more surprisingly, they really like each other. Sometime towards the end of the weekend, she suddenly turns to him, and has an unusual question. She wants to know how much he'll pay to have her say she loves him. She says bitterly that, if they were married, she'd say it all the time. But he's paying her by the hour, so he has to pay for that too.
He thinks about it for a moment, then he takes out a thousand-kronor bill, which at that time would represent about a week's salary for a normal person. She crumples it up and throws it into the corner of the room. He knows that she will smooth it out later. Then she says over and over again that she loves him, with "a passion and a burning sincerity that he has never heard before or since".
I can't quite explain why, but I have always found this scene extraordinarily moving. Maybe it's because it shows in an unusual way how kind and generous women can be, even when they are being treated very badly.
It's a pity, because Dyre Prins is a remarkably good book. Looking around for a point of comparison, I think it reminded me most of Martin Amis's Money. The anti-hero is a monster: a murderer, a rapist, a hateful misogynist who doesn't even realize that anything he might be doing is wrong, or that women don't automatically adore him. Just like Amis's John Self, he's also very successful, and even manages briefly to become Finland's Minister of Defense. It's possible that some specific reference is being made here, but I don't know Finnish politics at all. The writing is excellent.
There is one particular sequence which I have thought about many times. The anti-hero is on a business trip to Stockholm, goes to one of his favorite sleazy night-clubs, and picks up a prostitute. They go back to her place, and spend the weekend there. They find that they get on remarkably well. The sex is great, and, even more surprisingly, they really like each other. Sometime towards the end of the weekend, she suddenly turns to him, and has an unusual question. She wants to know how much he'll pay to have her say she loves him. She says bitterly that, if they were married, she'd say it all the time. But he's paying her by the hour, so he has to pay for that too.
He thinks about it for a moment, then he takes out a thousand-kronor bill, which at that time would represent about a week's salary for a normal person. She crumples it up and throws it into the corner of the room. He knows that she will smooth it out later. Then she says over and over again that she loves him, with "a passion and a burning sincerity that he has never heard before or since".
I can't quite explain why, but I have always found this scene extraordinarily moving. Maybe it's because it shows in an unusual way how kind and generous women can be, even when they are being treated very badly.
April 23, 2023
Tämä kirja piti lukea koulussa jo heti ilmestyttyään 1973, mutta muistaakseni jäi kesken.
On taitavasti kirjoitettu ja muistaakseni kovin palkittukin. Paikoitellen hieman meni puurtamiseksi tuo lukeminen kuten aiemminkin kaiken ajatusrumban kanssa, mutta muuten hyvä kirja. Ja sopi hyvin lukea saman aikakauden ja samantyyppisten Tikkasten kirjojen jälkeen.
On taitavasti kirjoitettu ja muistaakseni kovin palkittukin. Paikoitellen hieman meni puurtamiseksi tuo lukeminen kuten aiemminkin kaiken ajatusrumban kanssa, mutta muuten hyvä kirja. Ja sopi hyvin lukea saman aikakauden ja samantyyppisten Tikkasten kirjojen jälkeen.
August 27, 2020
Kallis prinssi vaikuttaa fiktiivisimmältä tähän mennessä lukemistani Kihlmanin teoksista (vrt. Ihminen joka järkkyi, Kaikki minun lapseni). Työurallaan menestynyt, luokkanousun tehnyt Donald Blaath on kirjoittamassa muistelmansa, mutta ovatko asiat menneet niin suurenmoisesti kuin hän ensin esittää? Kirjan alkuosiossa, jo ennen kuin muistelmien kirjoittaminen kunnolla pääsee käyntiin, on epäluotettavan kertojan läsnäolo ilmiselvää. Myöhemmin luotettavuus tuntuu kasvavan säälimättömän kerronnan myötä; Donald Blaathin ominaisuus kertojana muistelmamuistiinpanoissaan on liioitteleva vuolassanaisuus. Paljastuu virheitä, petoksia. Suku on taakka, ja toisaalta jotakin, mihin täytyy kuulua, tulla tunnustetuksi. Välillä kerronnan nykyhetki tunkeutuu muistelmien keskelle, kuin todellisuus murtaisi väkisin kuvan jonka Donald on itsestään ja perheestään luonut. Teoksen vahva poliittisuus on nykypäivän näkökulmasta kiinnostavaa, ja ehkä varsin 70-lukulaista. Porvarillisten piirien ravistelu oli Kihlmanille ominaista, ja kirja näyttää valheellisuuden, joka liittyy ulkoisen menestyksen performoimiseen ja voi ilmetä myös itselleen valehtelemisena tai kyvyttömyytenä nähdä totuutta. Romaani loppuu kiehtovasti dialogin keskellä, ja loppulause jää kaikumaan: ”Minä tiedän että on varhaista.” Kirjasta ja sen lopetuksesta on miniessee Maailmojen loput -esseekokoelmassa.
”Hän oli hieno ja minä olin rahvaanomainen. Tai itse asiassa hän ei ollut lainkaan hieno koska hän oli likainen ja ruokkoamaton ja minä olin aivan liian älykäs ollakseni pelkästään rahvaanomainen.” (s. 39)
”Niin ollen on mahdotonta kirjoittaa todellisuudesta, jonka oikeastaan vain luulee kokeneensa. Se ei käy päinsä. Mikäli ei hyväksy olevansa valehtelija.” (s. 171)
”Hän oli hieno ja minä olin rahvaanomainen. Tai itse asiassa hän ei ollut lainkaan hieno koska hän oli likainen ja ruokkoamaton ja minä olin aivan liian älykäs ollakseni pelkästään rahvaanomainen.” (s. 39)
”Niin ollen on mahdotonta kirjoittaa todellisuudesta, jonka oikeastaan vain luulee kokeneensa. Se ei käy päinsä. Mikäli ei hyväksy olevansa valehtelija.” (s. 171)
October 13, 2020
"Mitä hittoa tulin juuri lukeneeksi?" oli reaktioni tähän kirjaan. Keksin Christer Kihlmanin (s. 1930) kesällä Hesarin jutusta. Koska olen keväällä lukemani Henrik Tikkasen osoitetrilogian jälkeen ollut kiinnostunut suomenruotsalaisesta tunnustuskirjallisuudesta, laitoin tilauksen vetämään Finlandia-kirjaan.
Kallis prinssi vaikuttaa ensi alkuun tikkasmaiselta porvariston kuvaukselta. Tarina kertoo Donald Blaadh -nimisen Kansallisteatterin talonmiehen pojan luokkaretkestä sodanjälkeisen suomalaisen yhteiskunnan huipulle. Blaadh etenee liike-elämässä ja politiikassa käyden samalla läpi viisi avioliittoa ja välillä huorissa. Perhe-elämä ei ole pelkästään auvoisaa: Rosa-tytär kuolee huumeiden yliannostukseen ja Miles-poikaa epäillään kavalluksesta.
Epäilysten olisi ehkä pitänyt herätä kirjan puolivälissä (s. 182–194), jossa nimeämätön sivuhenkilö, joka kuitenkin ilmiselvästi on presidentti Urho Kekkonen, pitää pitkän ja jorisevan yksinpuhelun, jossa hän tunnustaa, että "hänestä tuli marxilainen vanhoilla päivillään". Jälkiviisauden sokaisemana arvelin ensin, että Kihlmanilla oli ollut sisäpiiritietoa Kekkosen dementiasta, mutta tulkintani saattoi olla väärä. Joka tapauksessa se on eri tulkinta, kuin romaanin alkuperäiset lukijat ovat kyseisestä pätkästä tehneet vuonna 1975, jolloin Kekkosen sairaus ei vielä ollut suuren yleisön tiedossa, vaikka tämä oli valittanut muistiongelmista henkilääkärilleen jo vuonna 1973.
Pökerryttävän hämmentäväksi Kallis prinssi muuttuu vasta lopussa, jossa Miles tekee itsemurhan. Miles on jättänyt jälkeensä pitkän itsemurhaviestin (s. 276–294), jossa hän selittää ratkaisuaan äärimarxilaisin sanakääntein. Miles viittaa kirjeessään mm. Salvador Alledeen (Allende oli Chilen presidentti, jonka itsemurha vuonna 1973 teki suuriin ikäluokkiin samantapaisen vaikutuksen kuin Kurt Cobainin itsemurha X-sukupolveen parikymmentä vuotta myöhemmin). Käy ilmi, että itsemurhan syy on yksinkertaisesti se, ettei Miles enää halua elää kapitalistisessa järjestelmässä. Miles siis ennakoi niitä äärivasemmistolaisia, jotka tekivät itsemurhan Neuvostoliiton hajoamisen lannistamina 1990-luvun alussa. Irvokas ja vaivaannuttava kirje on raakaa vihapuhetta "porvareita" vastaan, eikä jätä rauhaan edes "pyhää sosialidemokraattista sekataloutta", joka Milesin mukaan mahdollistaa "ali-inhimillisyyden". Näin siis vuonna 1975, jolloin Suomen itärajan takana oli Neuvostoliitto, pahuuden valtakunta ja kansojen keskitysleiri.
Kansilehdessä olevista arvioista päätellen aikalaiskriitikot ovat ymmärtäneet Kalliin prinssin marxilaisvaikutteiseksi porvarillisen yhteiskunnan kritiikiksi, miltä se kieltämättä ensi näkemältä näyttääkin, mutta yön yli nukuttuani olen alkanut epäillä, että tulkinta on liian yksioikoinen. Milesin itsemurhakirje tuo nimittäin mieleen yhtäältä kuolemansairaan Terentjevin pitkän kirjeen ja toisaalta ruhtinas Myškinin pitkän jaarittelevan puheen Venäjän ylimyssukujen pyhästä tehtävästä Dostojevskin Idiootissa. Siinä missä moni lukija on tulkinnut Myškinin "kristusmaiseksi hahmoksi" olen taipuvainen ajattelemaan, että Dostojevskin mielestä Myškin oli riemuidiootti, aivan kuten romaanin nimikin kertoo. Vastaavasti Kalliin prinssin Miles on selvästi mielisairas hahmo, jonka suunnitelma käyttää työnantajalta kavalletut varat väkivaltaisen kommunistisen vallankaappauksen toteuttamiseen Suomessa on selvästi täysin harhainen.
Korjaan siis alkuperäisen kolmen tähden arvion neljäksi, koska Kallis prinssi jäi vaivaamaan tavalla, jota kolmen tähden teos ei tee. Viittä tähteä en anna, koska en ole sataprosenttisen vakuuttunut, että Kallis prinssi tulisi puhuttelemaan lukijoita vielä silloinkin, kun kukaan ei enää muista, mitä oli kommunismi ja kuka oli Kekkonen.
Kallis prinssi vaikuttaa ensi alkuun tikkasmaiselta porvariston kuvaukselta. Tarina kertoo Donald Blaadh -nimisen Kansallisteatterin talonmiehen pojan luokkaretkestä sodanjälkeisen suomalaisen yhteiskunnan huipulle. Blaadh etenee liike-elämässä ja politiikassa käyden samalla läpi viisi avioliittoa ja välillä huorissa. Perhe-elämä ei ole pelkästään auvoisaa: Rosa-tytär kuolee huumeiden yliannostukseen ja Miles-poikaa epäillään kavalluksesta.
Epäilysten olisi ehkä pitänyt herätä kirjan puolivälissä (s. 182–194), jossa nimeämätön sivuhenkilö, joka kuitenkin ilmiselvästi on presidentti Urho Kekkonen, pitää pitkän ja jorisevan yksinpuhelun, jossa hän tunnustaa, että "hänestä tuli marxilainen vanhoilla päivillään". Jälkiviisauden sokaisemana arvelin ensin, että Kihlmanilla oli ollut sisäpiiritietoa Kekkosen dementiasta, mutta tulkintani saattoi olla väärä. Joka tapauksessa se on eri tulkinta, kuin romaanin alkuperäiset lukijat ovat kyseisestä pätkästä tehneet vuonna 1975, jolloin Kekkosen sairaus ei vielä ollut suuren yleisön tiedossa, vaikka tämä oli valittanut muistiongelmista henkilääkärilleen jo vuonna 1973.
Pökerryttävän hämmentäväksi Kallis prinssi muuttuu vasta lopussa, jossa Miles tekee itsemurhan. Miles on jättänyt jälkeensä pitkän itsemurhaviestin (s. 276–294), jossa hän selittää ratkaisuaan äärimarxilaisin sanakääntein. Miles viittaa kirjeessään mm. Salvador Alledeen (Allende oli Chilen presidentti, jonka itsemurha vuonna 1973 teki suuriin ikäluokkiin samantapaisen vaikutuksen kuin Kurt Cobainin itsemurha X-sukupolveen parikymmentä vuotta myöhemmin). Käy ilmi, että itsemurhan syy on yksinkertaisesti se, ettei Miles enää halua elää kapitalistisessa järjestelmässä. Miles siis ennakoi niitä äärivasemmistolaisia, jotka tekivät itsemurhan Neuvostoliiton hajoamisen lannistamina 1990-luvun alussa. Irvokas ja vaivaannuttava kirje on raakaa vihapuhetta "porvareita" vastaan, eikä jätä rauhaan edes "pyhää sosialidemokraattista sekataloutta", joka Milesin mukaan mahdollistaa "ali-inhimillisyyden". Näin siis vuonna 1975, jolloin Suomen itärajan takana oli Neuvostoliitto, pahuuden valtakunta ja kansojen keskitysleiri.
Kansilehdessä olevista arvioista päätellen aikalaiskriitikot ovat ymmärtäneet Kalliin prinssin marxilaisvaikutteiseksi porvarillisen yhteiskunnan kritiikiksi, miltä se kieltämättä ensi näkemältä näyttääkin, mutta yön yli nukuttuani olen alkanut epäillä, että tulkinta on liian yksioikoinen. Milesin itsemurhakirje tuo nimittäin mieleen yhtäältä kuolemansairaan Terentjevin pitkän kirjeen ja toisaalta ruhtinas Myškinin pitkän jaarittelevan puheen Venäjän ylimyssukujen pyhästä tehtävästä Dostojevskin Idiootissa. Siinä missä moni lukija on tulkinnut Myškinin "kristusmaiseksi hahmoksi" olen taipuvainen ajattelemaan, että Dostojevskin mielestä Myškin oli riemuidiootti, aivan kuten romaanin nimikin kertoo. Vastaavasti Kalliin prinssin Miles on selvästi mielisairas hahmo, jonka suunnitelma käyttää työnantajalta kavalletut varat väkivaltaisen kommunistisen vallankaappauksen toteuttamiseen Suomessa on selvästi täysin harhainen.
Korjaan siis alkuperäisen kolmen tähden arvion neljäksi, koska Kallis prinssi jäi vaivaamaan tavalla, jota kolmen tähden teos ei tee. Viittä tähteä en anna, koska en ole sataprosenttisen vakuuttunut, että Kallis prinssi tulisi puhuttelemaan lukijoita vielä silloinkin, kun kukaan ei enää muista, mitä oli kommunismi ja kuka oli Kekkonen.
This entire review has been hidden because of spoilers.
July 5, 2025
Kihlman on ollut tutustumislistalla jo pitkään. Tartuin ensimmäisenä Kalliiseen prinssiin, kun se oli Lauri Hokkasen elämäkerrassa Seppo Toiviaisesta mainittu yhtenä 1970-luvun suurista sukupolviromaaneista.
Teos alkaa todella väkevästi, kun menestynyt liikemies Donald Blaadh alkaa kertoa itsestään ja elämänvaiheistaan osana muistelmahankettaan. Sodanjälkeisen Helsingin kuvaus sekasortoineen ja kommunismin viehätyksineen on vetävää, samoin kuin yllätyskohtaaminen oletetun sukulaisen Jacobin kanssa. Noin kolmanneksen jälkeen olin jo lähes varma, että kyseessä on minulle viiden tähden kirja.
Harmittavasti mestarillisen alun jälkeen teos alkaa junnaamaan, kun Donald Blaadh "filosofoi" ja kertoilee vuolaasti rälläysreissuistaan ja naisseikkailuistaan. Omasta mielestäni tämä "muka kunniallisen yläluokan salattu elämä"-narratiivi oli yliampuvaa, liian alleviivaavaa ja nykynäkökulmasta välillä laimeaakin: moni tuon ajan eksoottinen elämys on ollut jo pitkään keskiluokallekin helposti saatavilla (kuten cabernet-viinit, konjakit, 'grogit' tms. tuontialkoholit).
Kallis prinssi -teoksen keskeinen jännite koski luokkataistelua ja -tietoisuutta: kuka Donald oikeastaan yhteiskunnallisessa mielessä oli ja kuka hänen pitäisi olla? Myös tämän tematiikan osalta kirja oli minusta aivan liian kuvailevaa näyttämisen sijaan: yhteiskunnallisuus meni liiaksi selittämiseksi ja henkilöhahmojen monisanaiseksi "filosofoinniksi".
Sitä paitsi kuva porvaristosta/yläluokasta oli kenties kirjoittamisajankohdalleen tyypillisesti hyvin karrikoitu. Tästähän Kihlman kai aikanaan kohua herättikin. Omasta mielestäni teho olisi ollut suurempi, jos stereotyypit eivät olisi olleet niin vahvoja. Toiseksi kommunistien/työväestön/jne. kuvaus oli omasta mielestäni sekin hyvin stereotypistävää, hyvin kaunistelevassa mielessä toki: hyvät vastaan pahat -asetelma oli jopa epä-älyllisen voimakas, pikemminkin tunteellisesti latautunut. Ehkä Kihlmanin mielentilaan oli kirjoittamisajankohtana vaikuttanut Allenden murha, jota teoksen loppuvaiheilla käsiteltiin moneen otteeseen. Kaiken kaikkiaan tämä tietynlainen mustavalkoisuus ei mielestäni ole kestänyt aikaa, ihan romaanitaiteellisesti arvioituna - olipa itse asiasta (kapitalismi vs. sosialismi/kommunismi) mitä mieltä hyvänsä.
Kaiken kaikkiaan teoksessä oli ainekset viiden tähden elämykseksi, mutta koska tuosta edellä kuvaamastani junnaavuudesta ei päästy teoksen lopussakaan eteenpäin, niin valitettavasti tähdet jäävät kolmeen. Ehdottomasti kuitenkin aion Kihlmaniin palata.
Teos alkaa todella väkevästi, kun menestynyt liikemies Donald Blaadh alkaa kertoa itsestään ja elämänvaiheistaan osana muistelmahankettaan. Sodanjälkeisen Helsingin kuvaus sekasortoineen ja kommunismin viehätyksineen on vetävää, samoin kuin yllätyskohtaaminen oletetun sukulaisen Jacobin kanssa. Noin kolmanneksen jälkeen olin jo lähes varma, että kyseessä on minulle viiden tähden kirja.
Harmittavasti mestarillisen alun jälkeen teos alkaa junnaamaan, kun Donald Blaadh "filosofoi" ja kertoilee vuolaasti rälläysreissuistaan ja naisseikkailuistaan. Omasta mielestäni tämä "muka kunniallisen yläluokan salattu elämä"-narratiivi oli yliampuvaa, liian alleviivaavaa ja nykynäkökulmasta välillä laimeaakin: moni tuon ajan eksoottinen elämys on ollut jo pitkään keskiluokallekin helposti saatavilla (kuten cabernet-viinit, konjakit, 'grogit' tms. tuontialkoholit).
Kallis prinssi -teoksen keskeinen jännite koski luokkataistelua ja -tietoisuutta: kuka Donald oikeastaan yhteiskunnallisessa mielessä oli ja kuka hänen pitäisi olla? Myös tämän tematiikan osalta kirja oli minusta aivan liian kuvailevaa näyttämisen sijaan: yhteiskunnallisuus meni liiaksi selittämiseksi ja henkilöhahmojen monisanaiseksi "filosofoinniksi".
Sitä paitsi kuva porvaristosta/yläluokasta oli kenties kirjoittamisajankohdalleen tyypillisesti hyvin karrikoitu. Tästähän Kihlman kai aikanaan kohua herättikin. Omasta mielestäni teho olisi ollut suurempi, jos stereotyypit eivät olisi olleet niin vahvoja. Toiseksi kommunistien/työväestön/jne. kuvaus oli omasta mielestäni sekin hyvin stereotypistävää, hyvin kaunistelevassa mielessä toki: hyvät vastaan pahat -asetelma oli jopa epä-älyllisen voimakas, pikemminkin tunteellisesti latautunut. Ehkä Kihlmanin mielentilaan oli kirjoittamisajankohtana vaikuttanut Allenden murha, jota teoksen loppuvaiheilla käsiteltiin moneen otteeseen. Kaiken kaikkiaan tämä tietynlainen mustavalkoisuus ei mielestäni ole kestänyt aikaa, ihan romaanitaiteellisesti arvioituna - olipa itse asiasta (kapitalismi vs. sosialismi/kommunismi) mitä mieltä hyvänsä.
Kaiken kaikkiaan teoksessä oli ainekset viiden tähden elämykseksi, mutta koska tuosta edellä kuvaamastani junnaavuudesta ei päästy teoksen lopussakaan eteenpäin, niin valitettavasti tähdet jäävät kolmeen. Ehdottomasti kuitenkin aion Kihlmaniin palata.
July 30, 2024
Kolahti kovaa kun nuorena luin tämän, sen jälkeen luin kaikki muutkin suomennetut Kihlmanit, yhden luin myös ruotsiksi. Niitä harvoja romaaneja jotka on tullut luettua useampaan kertaan. Christer Kihlman on jotenkin epäsuomalainen ollakseen suomalainen kirjailija. Uskallanko sanoa että universaali? Knausgård on Norjan Kihlman joka on Suomen Dostojevski.
May 2, 2021
Knihu som si veľmi užila, je napísaná skvele.
December 19, 2014
This is a story about a man trying to write his memoir. About poverty, success, struggle to rise into upper class. The writer of this book has captured very well how a person feels certain way about certain thing today, and feels other way the next day. How opinions are not only subjective but ambivalent. How people avoid seeing things in their lives that are totally obvious but unpleasant. The book or "memoir" tells about the time period right after WWII to the seventies, the rebuilding time in Finland. The main character is an opportunist who seeks success or "home" all the way from communism to capitalism. The story unfolds slowly and you won't see the full picture about what truly has happened until the last 20-30 pages. The writing is so enjoyable (at least in the Finnish edition) that this is a definite reread-book!
Read
March 10, 2016Sama suomeksi siis.
Displaying 1 - 9 of 9 reviews