Töölön kivipihoilla, vinteillä ja kellareissa leikkii 50-luvun lopulla kaksi tyttöä Eetu ja Aatu. He vakoilevat talon asukkaita, jahtaavat Namusetää ja uskovat selviytyvänsä mistä tahansa.
Saagoista Eetu ja Aatu ovat luoneet seikkailujen maailman, johon heidän huomaamattaan kutoutuvat aikuisten salaisuudet ja pahat teot. Lapsijoukon viimeinen retki päättyy kellarikäytävän nurkkaan, jossa järkytävä todellisuus astuu seikkailuun ja murskaa leikit.
Se muuttaa Eetun ja Aatun elämänkulun. Eetusta tulee Edda, joka aikuisena ryhtyy selvittämään kotitalonsa mysteeriä.
Pidin etenkin uskottavasta ja aidosta lapsikertojasta. Purkautui kun dekkari, mutta koukuista ja jännityksestä huolimatta (tai niiden vuoksi?) jäin toivomaan lopulta vielä jotain muuta, lisää. Tunnelmallista ja kiinnostavaa oli sodan jälkeisen Helsingin kuvaus.
Eddan viehättävyyttä on vaikea sanallistaa, mutta tarina kolahti heti ensimmäisiltä sivuilta. Koukuttava jännite syntyy kahden aikatason välille kuin itsestään, pakottamatta. Romaani kietoo aikuisten ja lasten maailman yhteen hengästyttävällä tavalla ja peilaa samalla satujen ja todellisuuden sekä viattomuuden ja syyllisyyden leikkauspisteitä. Synkempien sävyjen vastapainoksi Aronen kutoo jopa riemukasta ajankuvaa kielellisesti loistavalla tavalla. Hän on tyylitaituri, jonka omaperäinen tunnelma vangitsee ja viehättää. Lumoavinta on kuitenkin päähenkilö itse: Etta Roos on lapsenmielen herkkyyttä, haavoittumattomuuden harhaa ja vanhoja saagoja, aikuiseksi kasvanut Edda Rós vinksahtaneisuutta, pukuleikkejä ja muistojen rubiininpunaista tunnelia.
Hyvin kirjoitettu teos vanhojen aikojen Helsingistä. Mutta sisältö ei yhtään lunasta niitä lupauksia, joita otsikko antaa. Odotin paljon vahvempaa sidettä pohjoismaiseen mytologiaan. Meni myös noin sata sivua ennen kuin pääsin sisälle tarinaan: mistä tässä kirjassa varsinaisesti on kyse. Oikein hyvä kirja vangitsisi alkulehdiltä lähtien. Alusta lähtien viljellään arvoituksellisuutta, jota paljastetaan vähitellen, mutta se mitä jätettiin kertomatta ei kiinnostanut minua. Myöhempi aikataso jätti lähinnä mitä ihmettä -olon, eikä herättänyt kiinnostusta lukea pidemmälle, kun en saanut hahmosta mitään otetta. Lapsuuteen sijoittuvat osuudet on hyvin kerrottu ja hauskoja.
Edda on erikoinen kertomus takavuosien ja nykyisyyden Helsingistä, jossa aikuiseksi kasvanut Edda yrittää edelleen selvittää itselleen lapsuutensa talossa sattuneita tapahtumia. Tarina liikkuu 50-luvun lopun töölöläisillä kivipihoilla ja nykyhetken koulumuseossa ja vanhoissa asunnoissa. Arosen kertoma tarina koukuttaa omalla mysteerillään, mutta jättää paljon myös lukijan mielikuvituksen varaan. Voimakas ja komea teos.
Sujuvasti kirjoitettu ja juohevasti eteneväkin, mutta silti ei minua juurikaan sytyttänyt. Mieleeni tuli useammin kuin kerran Westön Kangastus ja jokin muukin teos, jota juuri nyt en saa mieleeni. Toki omat muistumat 1950-60-luvuilta palasivat elävinä mieleen tutuissa paikoissa ja se kyllä lämmitti.