Petri Tammisen odotettu romaani on lakoninen mutta vereslihainen kertomus rakkaudesta.
Nuori mies janoaa rakkautta. Kihlajaismatkalla Prahassa 1988 hän ihastuu tulisesti paikalliseen naiseen. Alkaa rakkaus yli rautaesiripun. Se ei voi kestää muttei myöskään päättyä.
Romaani nuoruudesta, Prahasta, nuoruudenrakkauden pitkästä varjosta. Miehestä, jota on aina rakastettu, mutta joka ei osaa ottaa rakkautta vastaan. Äidistä, joka hänkin oli kerran nuori, ja joka rakasti. Vaimosta, joka tietää, mitä rakkaus on.
”Kumma juttu: Jos toinen sanoo rakastavansa, hänen sanojaan epäilee. Mutta jos toinen sanoo, että hän ei rakasta, sen tietää todeksi heti.”
Petri Tamminen (s. 1966) on valmistunut Tampereen yliopistosta pääaineenan tiedotusoppi. Tamminen asuu perheineen Vääksyssä ja työskentelee vapaana kirjailijana.
Tamminen tunnetaan lyhytproosan ja lakonisen huumorin mestarina. Esikoisteos, liuskan mittaisia tarinoita sisältävä kokoelma Elämiä ilmestyi vuonna 1994.
Suuren yleisön tietoisuuteen Tamminen nousi Enon opetukset -romaanin Finlandia-ehdokkuudella vuodella 2006.
Muita hyviä ominaisuuksia -teoksessaan (2010) Tamminen kuvaa ujoutta ja häpeää ja asettaa itsensä esimerkkihenkilöksi. ”Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruoanlaittajana, en kirjallisuudentutkijana.”
Petri Tamminen on saanut Kalevi Jäntin palkinnon kirjastaan Piiloutujan maa.
Tammisen tuotantoa on käännetty englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, tanskaksi, sloveniaksi, latviaksi, tsekiksi, espanjaksi ja puolaksi.
W.G. Sebald ja Joel Haahtela kohtaavat Miika Nousiaisen, ja mukana on pieni ripaus Virginia Woolfia ajan kulumisen kuvaajana?
Nämä kaikki kirjoittajat nousivat mieleeni, kun nautin Petri Tammisen uuden rakkaudesta kertovan pienen romaanin pääsiäisvälipalaksi. Tammisen terävä huumorikynä on läsnä, mutta erittäin hienovaraisena elementtinä. Tarinan keskiössä on kirjailija itse, tai ainakin hänen nimensä on Petri, ja valokuvat, joita pitkin matkaa on ripoteltu (erittäin sebaldilaisesti) ovat hänestä itsestään tai hänen itsensä ottamia. Nuoruudessa on koettu vaikuttava rakastuminen, ihmissuhteeksi sitä on vaikea kutsua, kun sen vastavuoroisuudesta ei koskaan tule selvää. Kirjailijan se on vanginnut, ja elämän muut naiset saavat odottaa vuoroaan, kun Petri uudestaan ja uudestaan lähtee Prahaan ollakseen lähellä H:ta. Tämä nuoruuden suhde päättyy, ja tilalle astuu vakaa, hyvä ja kestävä liitto, rakkaus Liisaan. Aika kuluu, onni on läsnä, mutta harvoin huomattuna, ja lopulta keski-ikä pakottaa kirjailijan uuteen käyntiin Prahassa, selvittämässä, onko siellä jotain nähtävää tai löydettävää. Ei, on lyhyt vastaus, mutta sen kirkastuminen on tärkeää, kirjailijalle itselleen ja lukijalle. Tammisen perushäpeä on koko ajan läsnä, ja siihen kääriytyy tuttua lämpöä ja ymmärrystä.
Sivulta 94 alkaa luku, josta tuli Woolfin Majakka mieleen, se osa, joka erottaa kaksi ajanjaksoa toisistaan, ja aika vain kuluu. Tammisen kirjassa ”Kului kolmekymmentä vuotta, erilaisia kenkiä lojui erilaisissa eteisissä — lapset syntyivät — matkustettiin, oltiin viikko huolissaan jossakin kosteassa huoneessa ja huokaistiin onnesta kotona. Asuntolainaa oli päivisin paljon ja öisin liikaa — Ymmärrettiin urheilut ja kvantit, tajuttiin, mitä kuvataiteessa merkitsee vaaka ja pysty — ja että suvaitsevaisuus! — Harjattiin hampaita, hampaita, hammaslääkärin jälkeen hetken lankasinkin. — Seistiin ruokalan jonossa. Aina samalla ilmeellä —
Suomalainen onnellinen keskiluokkaisuus tunnistaa tästä luvusta itsensä, ja tulee hetkeksi ymmärtäneeksi oman onnensa, ja näkemään oman haihattelunsa ja tuskittelunsa siinä mittakaavassa, mihin se kuuluu.
Hienovireinen, kirkaskielinen romaani on varmasti tekijänsä parhaita.
Aluksi olin vähän hämmentynyt sekä kertojan toiminnasta että sekavista ihmissuhteista. Kun Minnoista ja Mareista päästiin, meininki muuttui tosi kiinnostavaksi. Erityisesti 80-90 -luvun Prahan kuvailu oli hienoa. Kirjassa on Tammisen ottamia valokuvia kertojan kokemista tilanteista. Niitä odotin aina innolla. Erityisesti mieleeni jäi virtalukkokuva ja kuva, jossa äiti ja poika tuijottavat toisiaan pihalla. Kuvat veivät kirjan ihan uudelle tasolle.
Nuoruuden huumaantumisen kuvailut olivat osuvia, samoin se kuinka jokin verrattain lyhyt ihmissuhde voi jäädä vaivaamaan jopa vuosikymmeniksi.
Tamminen on taiturimainen kirjoittaja; lukiessa ei liioin tullut sellaista oloa, että setä tässä nyt selittää 30 vuoden takaisista valloituksistaan. (Tosin se kohta huvitti ironiallaan missä kertojan miespuolinen seuralainen sanoi että tajuatko miltä kuulostaa kun vanha ukko muistelee jörnimisiään. Se olikin ainoa kohta missä ajattelin itse samaa.) Taiturimaista on itsestään selvästi myös kirjailijan lauseen taju. Kirjaa oli ilo lukea. Tässä oli jokin erilainen tunnelma verrattuna Tammisen aikaisempiin.
Liisa-vaimon monologi lopussa oli koskettava, kuten koko hahmokin. Siellä jossain kulisseissa hän oli, katsomassa aamuyöllä kelloa ja joustamassa. Hän nousi minulle kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi.
Olen Tammis-fani ja ahmaisin nyt loman kunniaksi Tammisen uusimman, Sinua sinua, joka kertoo kirjailijan nuoruudenrakkaudesta. Praha voisi olla rakkausromaanille mitä mainioin miljöö, kuten sitten onkin. Tammisen itse ottamat kuvat syventävät kasarin lopun tunnelmia ja hymytöntä itäblokin tunnelmaa, jossa rakkaus sokaisee jalat alta.
Rakkaustarinasta tulee suloinen, kirpaiseva, jännittävän, karu ja kaunis. Tammisen lakoninen lause ei pysykään ihan kuosissaan, vaan lähtee melkeinpä lentoon. Silti kerrontaan mahtuu tiivistettyjä elämänviisauksia ja havaintoja, jotka kurittavat haavoittuvaa sielua vielä vuosien päästä.
Sinua sinua sinkautti minut omien nuoruudenrakkauksieni äärelle. Olivatko tunteet noin suuria ja minä itse noin pieni ja pihalla? Kyllä varmasti.
Näin juuri Juha Itkosen romaaniin perustuvan Anna minun rakastaa enemmän -leffan ja muistin Itkosen kirjan kuvaaman nuoren rakkauden. Se on raastavaa leikkiä, harjoittelua jotain varten - mutta mitä varten? Tunnelma on sama kuin tässä Tammisen kirjassa: kaihoisa ja dramaattinen.
Sinua sinua - rakastan! Voi mikä kirja. Kukapa ei olisi rakastunut joskus häneen jota ei voi koskaan täysin saada. Pidin niukasta kerronnan tavasta, jossa on kuitenkin kaikki tarpeellinen. Mietityttämään jäi miten paljon tässä on totta, kuten vaikka kirjassa olevat mustavalkokuvat. Mielelläni olisin lukenut tämän elämäkertana, mutta mene ja tiedä oliko tämä sitten kirjailijalle tai hänen läheisilleen vielä liian herkkä aihe kerrottavaksi täysin totena. Hieno kirja muistoista ja muistamisesta joka tapauksessa.
"Niin kuin jonkun vieraan ihmisen ei tarvitse olla kuin ihan hiukan erilainen, kun hän jo tuntuu aivan erilaiselta, saattaa läheinen tuntua tavalliselta, vaikka hän olisi ihmeellinen."
"Kumma juttu: Jos toinen sanoo rakastavansa, hänen sanojaan epäilee. Mutta jos toinen sanoo, että hän ei rakasta, sen tietää todeksi heti. Kaikki vakuuttelu ja vannominen on tarpeetonta."
rakastan Ja kyllä, todella rakastuin tähän kirjaan, tähän tekstiin, tähän teokseen. Rakastan.
Todellakin.
Viisaus, levollisuus, lause, rytmi ah, se rytmi ja terävyys, lakonisuus, kuivuus ja sen välit, ne välit.
”Ja vaikka en saakaan tätä nyt sanoiksi niin tarkasti ja selvästi kuin toivoisin, huomaan että muistamisen tarkoitus on ymmärtää yksinkertaisetkin asiat ensimmäistä kertaa.”
Kaikkia osapuolia kunnioittava rehellisyyteen pyrkivä teos rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, tunteesta, tunteettomuudesta, kokemuksesta joka on ja joka muuttuu tavallisuudeksi,
”Niin kuin jonkun vieraan ihmisen ei tarvitse olla kuin ihan hiukan erilainen, kun hän jo tuntuu aivan erilaiselta, saattaa läheinen tuntua tavalliselta, vaikka hän olisi ihmeellinen.”
kokemuksesta, jota ei ole, mutta joka muuttaa - luulo muuttaa - kaiken muun toiseksi, värittää, vesittää.
”…pääsisin taas H:n luokse, johon olin niin rakastunut, että lähdin kerran elokuvista kesken pois, jotta voisin ajatella häntä ilman että elokuva koko ajan keskeyttää.”
”Seisoimme siinä pitkään. Jotain sanoakseni sanoin lopulta sen saman kuin Liisalle kotona – että halusin tutkia mitä kaikkea sellaista ihminen muistaa jota ei tiedä muistavansa.”
Niin kaunis teos - teksti! - ja kuvat, jotka laajentavat tekstin moniulotteiseksi.
Valtava kiitollisuus siitä, että meillä on tämä kirja, että meillä on tämä kirjallisuus.
”MINUSTA tuntuu että minä en rakasta sinua.” Niinkö hän sen sanoi? Vai sittenkin vain: ”Minä en rakasta sinua.” En muista. Pidempi versio kuulostaa oudon pitkältä, lyhyempi töksähtävältä. Siitä olen joka tapauksessa varma, että hän ei sanonut: ”Minä en rakasta sinua enää.”
Olen kirjan alkupuolella hämmentynyt - vanheneva mies muistelemassa nuoruudenrakkauttaan? Hetken päästä huomaan, että kirja on paljon muutakin - kirja muistoista ja muistikuvista, kirja siitä, mitä oikeastaan on rakkaus. Tekstin sävy on tuttua Tammista - itseä säästelemätöntä, häpeää kaihtelematonta, melankolista, lakonista. Pienissä lauseissa on paljon sisältöä, tällä kertaa sanojen lisäksi puhuvat kirjan mustavalkoiset valokuvat. Oletan, että kirja meni sisälleni johonkin tiedostamattomaan, kun huomasin kesken tämän lukemista etsiväni jälkiä ihastuksestani -70-luvun lopun interrail-matkalta, Pariisista!
Kun myöhemmin yöllä saatoin H:n kotiinsa ja seisoimme Melnickan alaovella ja suutelimme ja katsoimme toisiamme silmiin, sanoin että olen onnellinen. Niin onnellinen minä olin, etten huomannut, että vielä paremmalta minusta olisi tuntunut, jos hän olisi sanonut sen minulle. (s. 15)
Petri Tammisen "Sinua sinua" (Otava, 2025) on pieni ja kaunis kirja, jossa keski-ikäinen mies muistelee mennyttä nuoruudenrakkauttaan, johon hän tutustui 1980-luvulla Prahassa. Suhde kestää rajallisen ajan, mutta jättää syviä jälkiä. Niin syviä, että niitä on lähdettävä vielä myöhemmin seuraamaan. Samalla käsitellään myös suhdetta omaan äitiin ja nykyiseen vaimoon, jonka teoksen loppupuolelta löytyvä monologi on vaikuttava. Se, jos mikä, lienee rakkautta.
Suhteeni autofiktiiviseen kirjallisuuteen on ollut aina vähän vaikea. Tamminen kirjoittaa kaiketi itsestään ja omista muistoistaan, ainakin päähenkilön nimi on Petri, ja lisäksi teoksessa on mukana runsaasti kirjailijan ottamia valokuvia, muun muassa 1980-luvun Prahasta, mutta ainakaan minä en osaa sanoa missä muistelmat päättyvät ja kaunokirjallisuus alkaa. Vaan liekö tuolla niin väliäkään?
Vaikka olen juonivetoisen kirjallisuuden ystävä, niin Petri Tammisen tiiviitä lauseita saatan hekumoida, ihan vaan niiden kauneuden ja merkityksellisyyden vuoksi.
Niin rakastunut minä olin, että odotin autiolla kadulla valojen vaihtumista. Rakkauteni pyrki sopusointuun koko maailman kanssa. Se oli helppoa silloin, maailmaa oli niin vähän vielä. H ei sen sijaan ollut rakastunut minuun. Mutta sen minä tiesin vain järjellä, ja järjellä tietäminen ei ole ihmisten välisissä asioissa tietämistä lainkaan. Siksi toisekseen en osannut erottaa himoa rakkaudesta. Ja millä muulla kuin rakkaudella minä olisin sellaista himon määrää selittänytkään. Varsinkaan kun minulla ei ollut minkäänlaista halua selittää hänen himoaan millään muulla kuin rakkaudella. (s. 18-19)
Lisäksi hänen teoksissaan vahvasti läsnä oleva häpeän tunne tuntuu jotenkin, no, samaistuttavalta ja tunnistettavalta.
Mari ryhtyi kertomaan minulle elämästään, purjehdusretkistään ja oopperaharrastuksestaan ja kaukomatkoistaan. Se olisi kuulostanut minusta varmasti kerskailulta - ja kerskailu surulliselta - jos hänen äänensävynsä olisi ollut kerskaileva. Mutta hän kuulosti yksinomaan innostuneelta. Minusta alkoi tuntua, että Mari ei muistanut yhteistä nuoruuttamme ja sen surkeaa päätöstä lainkaan; hän muisti tämän nykyisen hyvän elämänsä. Jota kieltämättä olikin paljon enemmän kuin sitä meidän yhteistä nuoruuttamme. Surullista siinä meidän kohtaamisessamme taisikin olla vain se minun oletukseni, että Marilla olisi tarve kerskailla. (s. 12-13)
Jos pidit tästä, niin muistoja ja mennyttä rakkautta käsiteltiin myös Juha Itkosen uutuusromaanissa Huomenna kerron kaiken (2025).
Good old Petri Tamminen, very Finnish and very insightful, this deep philosopher slash scaredy cat, who is profound and clever, yet absolutely and clearly understandable and kind of obvious, in the best of ways. This had a love story, Prague, trips down the memory lane and spirituality in the mundane, as always, softly reminding of that one backstory we've heard before but which can't be overlooked and doesn't fade.
Kadehdin Tammisen kaltaisia ihmisiä, niitä joilla on kyky muistaa. Vaihtaisin olemassa olevat välähdykset menneisyydestä samankokoiseen rasiaan kokonaisia muistoja.
Saattaisin katua sitä myöhemmin, mutta sekin unohtuisi.
Olen käynyt Prahassa, ja muistan lähinnä kidutusmuseon ja ensimmäisenä yönä vuotaneen hotellin katon. Niillä oli jotain yhtäläisyyksiä.
Valokuvilla on juuri se tehtävä, ne on siellä laatikossa muistuttamassa meitä. Minulla ei ole Prahasta yhtään kuvaa. Pelkkiä välähdyksiä.
Tammisen ottamat kuvat ovat aikakapseleita. Hienosti sommiteltua elämää, sellaista jota ei voi lavastaa.
Ehkä juuri siksi syntyi tunne, että kirjan sisältämiä kokemuksia ja viisauksia olisi mahdotonta keksiä. Ne täytyy kokea ja oppia, ne ovat ainutlaatuisia.
Sinua sinua on kirja, jonka jälkeen tekisi mieli siirtää omat kirjoitukset roskakoriin. Hengittää kerran ja painaa “Tyhjennä roskakori”. Lukea Sinua sinua uudelleen ja olla varma päätöksestä.
Olin aiemmin lukenut Tammiselta vain hänen kirjeenvaihtonsa, Silloin tällöin onnellinen. Siitä jäi vahva tunne, että Tamminen taitaa lyhyet lauseet. Sellaiset jotka lukija voi nähdä kokonaisina, joihin mieli täydentää adjektiivit. Toisaalta suoraviivaisuus myös ärsytti, sen muistan.
Olen onnellinen, että päätin tarttua tähän teokseen. En tiedä muuttaako se lopulta elämääni, mutta aion antaa sille mahdollisuuden tehdä niin. Olen sen kirjalle velkaa.
Kirjasta olisi myös helppo vetää johtopäätös, että kirjoittaja on vihdoin kohdannut menneisyytensä ja oppinut siitä. Juuri se tekee kirjasta merkityksellisen. Ei vain kirjoittajalle, vaan myös lukijoille, etenkin äideille.
Tämä lyhyt arvio on kirjoitettu äitienpäivän aamuna, luettuani kirjan loppuun. Minun äitini on vielä elossa. Menen toivottamaan hänelle hyvää äitienpäivää ja halaamaan. Voi kunpa muistaisin myös kertoa kuinka paljon häntä rakastan. Vielä kun siihen on mahdollisuus.
Minulle Petri Tammisen kirjat liikkuvat banaalin ja vähäeleisen ilmaisun mestariteoksien rajalla, ja on aivan teoskohtaista, miten teksti sattuu minua koskettamaan. Odotukset olivat korkealla tämän suhteen, koska - no, ensirakkaus ja Praha.
Ilmeisesti siis melko tosipohjainen tarina (kirjassa on Tammisen itse ottamia valokuvia tuolta ajalta) kertoo siitä, kuinka päähenkilö nuorena purkaa kihlajaismatkalla Prahassa juuri solmitun kihlauksen, ja siitä, mitä sitten tapahtui.
Sitten tapahtuu paljon kaipausta ja matkustamista Suomen ja Prahan välillä, ja lopulta, niin kuin nuoruudenrakkauksille usein käy, erotaan, ja loppuelämä tapahtuu. Tulee sittemmin keski-ikä ja sen myötä nostalgia, ja on tavattava vielä kerran.
Vaikka pystyinkin samastumaan Tammisen maalailemiin tunnelmiin, jäi teksti sittenkin, ehkä juuri ylenmääräisen nostalgian vuoksi, itselleni tällä kertaa melko merkityksettömän puolelle. Olen lukenut nuoruudenrakkauden kuvauksia, jotka ovat vieneet mukanaan, mutta tämä jäi minulle Tammisen yksityiseksi kokemukseksi.
Yleensä olen Petri Tammisen teokset lainannut kirjastosta tai lukuaikapalvelusta tai ostanut käytettynä. Kaikki ne on pitänyt jossain vaiheessa lukea. Jostain syystä tämän teoksen halusin ostaa omaksi. Eikä kaduttanut. Vaikka en samastunutkaan Prahaan vähän väliä matkustaneeseen, tsekkityttöön rakastuneeseen kertojaan, oli teoksessa kuitenkin valtavasti tuttua ja koettua: ensirakkaus, rakkauden ja vastarakkauden kaipuu sekä se, miten arkista elämää ja siihen kuin itsestään selvästi kuuluvaa rakkautta ja hyväksyntää on vaikea ottaa vastaan, huomata ja arvostaa. Erityisen kiinnostavaa teoksessa oli muistamisen problematiikka. Miten muistamme menneisyyden? Mitä muistamme ja mitä unohdamme? Minkälaisena muistamme itsemme menneisyydessä? Mustavalkoiset valokuvat ajalta, jolloin filmi ja valokuvien kehittäminen olivat kalliita, kantavat mukanaan menneiden aikojen tunnelmaa.
Ajattelin aloittaa sateisen juhannuksen lukemalla hetken sohvalla. Mutta en sitten enää laskenut tätä kirjaa käsistäni. Petri Tammisen Sinua sinua on tiivis ja silti niin valtavan laaja – näiden kansien välissä on koko elämä!
Kirja kertoo nuoruuden rakkaudesta, joka ei jätä rauhaan vuosikymmenten jälkeenkään, muistista, muistoista ja siitä miten rakkaus elää niissä kohdissa, joita ei ehkä osaa sanoin tavoittaa. Miten paljon jää sanomatta, vaikka yritti niin kovasti sanoa. Miten paljon muistaa, eikä sittenkään aivan muista.
Ja nostalgiasta. Siitä haikeasta valosta, joka lankeaa vanhoihin muistoihin. Kadonneista lätäköistä, muistoista vaatehuoneessa, paluulennoista, kolmestakymmenestä vuodesta. Tamminen tavoittaa sen täydellisesti: muistojen painon ja kauneuden, ja sen, miten jokin voi olla yhtä aikaa mennyttä ja silti täysin elävää.
Kokonaisuus meni tunteisiin niin, että nenä oli tukossa vielä aamullakin. Sinua sinua ja suoraan sieluun. Pieni mestariteos.
Finlandia-revisited: Tavoitteena lukea joitakin Finlandia-ehdokkuuden ulkopuolelle jätettyjä teoksia, joita on saatettu julkisuudessa pitää hyvinkin ehdokkuuden arvoisina (tai joita itse olisin voinut veikata ehdolle kirjailijoiden aiemman tuotannon perusteella).
11. 4,5/5 Petri Tamminen: Sinua, sinua 2025
4,5 Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva 2025 [4,5 Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja 2025] [4,5 Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä 2025] 4,5 Monika Fagerholm: Döda trakten / Kvinnor i revolt (Eristystila / Kapinoivia naisia) 2025V 4,5 Riko Saatsi: Yönistujat 2025 4,5 Elli Salo: Keräilijät 2025 4,5 Hanna Weselius: Pronominit 2025 [4,5 Petri Tamminen: Sinua, sinua 2025] 3,5 Jarkko Volanen: Vainovalkeat 2025
"Sinua sinua" on kirja hetkistä, jotka ymmärtää vasta vuosien päästä. Rakkaudesta, jonka mieltää rakkaudeksi ja uskaltaa sanoa sen ääneen vasta kaukana tulevaisuudessa. Oivalluksesta, että onni on tässä ja nyt eikä jossain muualla, kuten nuorena kuvittelee. Se on kirja Prahasta, nuoruuden rakastetusta, kaikista rakkaista, oman elämän ja yksinäisyyden ymmärtämisestä. Hienoja oivalluksia, upeita mustavalkoisia valokuvia.
Todella hieno lukukokemus. Praha on kaupunkina upea – olin siellä tänä vuonna toista kertaa – ja kirjassa tunnelma osui nappiin. Se oli samaan aikaan riipivä mutta loistava, ihan kuin itse kaupungin kauneus ja historia olisi pakattu tarinan sisään. Kieli kulkee kevyesti, mutta silti jää pyörimään mieleen pitkäksi aikaa.
Lyhyen virkkeen mestari aloittaa nuoruuden hairahduksistaan melko uskaliaastikin avautuen ja laajentaa rakkaudesta oivaltamaansa aina nykyhetkeen saakka. Usein luen Tammisen virkkeen tai kappaleen pariin kolmeenkin kertaan makustellen, jotta niistä irtoaa viimeisetkin mehut.
Petri Tammisen Sinua sinua on kirja rakastumisesta kauan sitten ja rakastumisesta tähän menneeseen rakastumiseen. Ehkä jotakuta lukijaa saattaa ärsyttääkin nuoren (miehen) kietoutuminen omaan itseensä, mutta itse pidin paljon Tammisen erityisestä tavasta muistaa valoja, hajuja, miltä jokin tuntuu. Liittyykö se siihen, että hänellä on Prahan vuosilta tallessa kolmisensataa valokuvaa? En olisi kuitenkaan kaivannut kuvia todisteeksi tapahtuneesta tekstin lomaan.
Prahan pakkomielteen varjossa elävä Liisa kosketti, erityisesti Liisan sopeutuva rakkaus. Se sai pohtimaan, kuinka paljon oikeastaan ymmärrämme toisistamme.
H. on järjen ylittävä rakkaus. Jonka luo on pakko päästä. Uudestaan ja uudestaan. Pakko. Vaikka H. ei rakasta takaisin. Vaikka H. ei päästä luokseen yöksi. Eikä ymmärrä, mikä on matkan tarkoitus. Vai ymmärtääkö? Ja onko se lopulta rakkautta ollenkaan? Vai himoa? Kuitenkin jotain niin suurta, että olet valmis tekemään sen puolesta rikoksen ja rikkomaan monta sydäntä, myös omasi. Ja sitten on äiti. Niin ihana äiti, joka on vakiinnuttanut rakkauden ja halaa vieläkin tiukasti. Ihana, ihana!
"Typeriä ajatuksia on yllättävän helppo ajatella. Se onnistuu aivan kuin itsestään."
Petri Tamminen on ollut luottokirjailijoitani vähäeleisyydessään, tarkkuudessaan ja hiljaisessa yllättävyydessään.
Pinnan alla tapahtuu kuten Tammisen asiaan yleensä kuuluu. Viisaus tipahtaa silmien eteen äkillisesti ja todellisuutta jäljitellen kuten sitaatissa yllä.
Nuori Petri-niminen henkilö kulkee Prahassa H:n luona, pääsee jopa tämän perheeseen, mutta ei siitä onnea synny.
Kuvitelkaa miten rakastunut hän on: lähtee elokuvistakin pois, jotta voi ajatella H:ta.
Eletään esimerkiksi niissä Euroopan historian kohdissa, joissa Tsekkoslovakian ja DDR:n rajalla suoritetaan tylyhköt tarkastukset, jopa pelottavat sille, joka salakuljettaa antiikkiviulua Turkuun. Sitten luetaan Pispalassa lehdestä, miten Saksojen rajalla odotetaan sen avautumista.
Haikeus, suru, nuoruus ja naiset. Kuljetaan ristiin rasti halki elämässä, viedään kuolleen äidin jäämistöä kirpputorille.
Oli kyllä harvinainen ratkaisu ja hieno oivallus liittää perinteiseen romaaniin mustavalkoiset valokuvat Prahasta ja hetken tilanteista siellä. Saarikosken asuinhuoneistossakin vieraillaan ja Kampan puiston laidalla asustellaan.
Vaikka niinhän se on, ettei sitten aikuisena se Prahakaan enää näytä samalta, kun sinne palaa pakottamaan vielä kerran nuoruuttaan.
Hetken muistot ovat ihmisen elämässä yksi väläys vain.
Hämmentävän vereslihaisen avoin nuoruuden rakkauden muistelo. Tammisen tutun ironinen itsehäpeä ja hienojen lauseiden pudottelu tässäkin läsnä. Sokeaahan se hullaantuminen voi olla, mutta että noin sokeaa ja sakeaa. ”Aamuisin muistin tulevaisuuden ja ajattelin sitä hetken. Kovin paljon sitä ei onneksi tarvinnut ajatella, niin kaukana se oli”.
Valokuvat putoavat kirjassa osuvasti ja ovat yllättävän hyviä, puhuttelevia. Tamminen osoittaa kuuluvansa siihen ikämiesten joukkoon, joiden ei tarvitse katua etteikö tullut nuorena yritettyä. Kadehdittavaahan se on.
Sinua sinua on pieni kirja, joka kantaa isoja tunteita. Nuori Petri matkustaa Prahaan kihlattunsa kanssa 1988, tapaa tšekkiläisen H:n ja jättää kihlattunsa.
Rakkaus on kiihkeää, mutta yksipuolista, ja muistot siitä elävät yhä. Kirja hyppii ajassa: Petri muistelee äitiään, vaimoaan ja nuoruuden hetkiä, kuten treffejä, jolloin hän heitti avaimensa roskikseen ja jäi nolona kaivelemaan niitä tytön saapuessa. Häpeä on kevyttä, mutta osuvaa – nuorena roskiksessa möyriminen oli maailmanloppu, nyt se naurattaisi.
Tamminen kirjoittaa lakonisesti: asuntolaina painaa päivisin paljon ja liikaa öisin, lapset kasvavat huomaamatta, ja elämä on kohinaa, jossa jokainen hetki värisee. . Tammisen mustavalkokuvat Prahasta ovat kuin hiljaisia muistoja, tekstiin sopivia. Sanojen ja hiljaisen huumorin mestari. Teoksen ei tarvitse olla pitkä jotta siitä tulisi painava. Lukusuositus.
Kolme tuntuu liian vähältä, mutta neljä liian suurelta. Nerokkaita yksittäisiä havaintoja ja lauseita, kuten Tammisella aina, mutta tämä ei ole suosikkini hänen tuotannostaan.
Hienoja oivalluksia ja onnistunutta tunnelmointia. Kuunnellessa tosin oli vaikeuksia keskittyä sisältöön, kun häiritsi hirveästi, miten käytännössä joka virkkeessä oli pari artikkelinomaisesti käytettyä se-pronominia: ”Surullista siinä meidän kohtaamisessamme taisikin olla vain se minun oletukseni, että Marilla olisi tarve kerskailla.” Kun vaihtoi perinteiseen lukemiseen, teksti sujui paljon paremmin. Karsisin silti nuo loputtomat se-/ne-pronominit, joita ei suomen kielessä tarvita. Ne toimivat tuttuutta ja puhekielisen rentoa muistelua rakentelevana tyylikeinona vain paikoin, eivät kaikkialla ja joka virkkeessä — ja silloinkin luontevampi pronomini olisi useimmiten tuo/nuo.
Sellainen harmiton yhden illan kirja. Tykkäsin lyhyistä lauseista. Minusta tässä onnistuttiin kuvaamaan hienosti, miten elämä nyt vaan soljuu eteenpäin nuorena eikä kaikessa tekemisessä ole välttämättä niin järkeä, mutta tunnetta sitäkin enemmän. Ehkä juuri sitä kaipaa sitten vanhemmiten. Kävin Prahassa ensi kertaa muutama viikko sitten ja oli helppo kuvitella tapahtumst Prahan kaduille ja kujille.
Rakkaustarina monella eri tasolla. Miehen pohdintaa elämänkaaren eri aikoina himosta ja rakkaudesta, elämästä ja sen elämättömyydestä, toteutuneista ja toteutumattomista toiveista. Miten emme näe ympärillä olevaa hyvää kuin ehkä vasta liian myöhään.
”Jokainen eletty hetki läsnä, jokainen atomi värisemässä juuri tätä elämää, mahtamassa sille jotakin, vaikka lopuksi olisi määrä ymmärtää, että mitään ei mahda.”
Mestarillista kieltä: tiukkaa mutta niin paljon ilmaisuvoimaa. Rakentaa hetken muiston kirkkaaksi pienillä detaljeilla omaäänisesti. Tammisen persoonallisen ja osin traagisen huumorin kirjoista olen pitänyt kovasti, tästä vielä enemmän. Luin kertaalleen tämän muutaman tunnin matkalla ja nyt toiseen kertaan syventyen lauseista nauttien. Aito, lähellä eikä mitään keinotekoista tai pakotettua.
Tammista lukiessa tulee tunne, että kirjan henkilö on juuri saamassa ajatuksen tai oivalluksen päästä kiinni, kun se idea saman tien hajoaa palasiksi. Niitä luin, katoavien oivallusten murusia, enkä niinkään tarinaa. Eikä tämäkään kuvaukseni ihan vastaa sitä, miltä kirja tuntui. Seuraavaa odotellessa.
Aivan ihana pikku kirja. Kirjan minä-hahmo muisyelee: "niin hitaiksi askeleeni kävivät, että mahdun siihen hetkeen edelleen. " Tollasia omintakeisia oivalluksia ja ilmaisuja. Kertoja on rakastunut tsekkoslovakiassa asuvaan H-nimiseen nuoreen naiseen ja reissaa Suomen ja tsekin väliä juuri ennen itäblokin hajoamista.
Minusta inhorealistisia rakkaustarinoita kumpikin, sekä nuoruuden rakkaus että pitkä liitto. Ne tarkat huomiot keskittyvät paljolti ihmisen hortoiluun tässä elämässä, että ehkä se inhorealismi sitten sopii.