What do you think?
Rate this book
Sinua sinua
Petri Tammisen odotettu romaani on lakoninen mutta vereslihainen kertomus rakkaudesta.
Nuori mies janoaa rakkautta. Kihlajaismatkalla Prahassa 1988 hän ihastuu tulisesti paikalliseen naiseen. Alkaa rakkaus yli rautaesiripun. Se ei voi kestää muttei myöskään päättyä.
Romaani nuoruudesta, Prahasta, nuoruudenrakkauden pitkästä varjosta. Miehestä, jota on aina rakastettu, mutta joka ei osaa ottaa rakkautta vastaan. Äidistä, joka hänkin oli kerran nuori, ja joka rakasti. Vaimosta, joka tietää, mitä rakkaus on.
”Kumma juttu: Jos toinen sanoo rakastavansa, hänen sanojaan epäilee. Mutta jos toinen sanoo, että hän ei rakasta, sen tietää todeksi heti.”
Nuori mies janoaa rakkautta. Kihlajaismatkalla Prahassa 1988 hän ihastuu tulisesti paikalliseen naiseen. Alkaa rakkaus yli rautaesiripun. Se ei voi kestää muttei myöskään päättyä.
Romaani nuoruudesta, Prahasta, nuoruudenrakkauden pitkästä varjosta. Miehestä, jota on aina rakastettu, mutta joka ei osaa ottaa rakkautta vastaan. Äidistä, joka hänkin oli kerran nuori, ja joka rakasti. Vaimosta, joka tietää, mitä rakkaus on.
”Kumma juttu: Jos toinen sanoo rakastavansa, hänen sanojaan epäilee. Mutta jos toinen sanoo, että hän ei rakasta, sen tietää todeksi heti.”
144 pages, Hardcover
First published March 20, 2025
About the author
Petri Tamminen
31 books37 followersPetri Tamminen (s. 1966) on valmistunut Tampereen yliopistosta pääaineenan tiedotusoppi. Tamminen asuu perheineen Vääksyssä ja työskentelee vapaana kirjailijana.
Tamminen tunnetaan lyhytproosan ja lakonisen huumorin mestarina. Esikoisteos, liuskan mittaisia tarinoita sisältävä kokoelma Elämiä ilmestyi vuonna 1994.
Suuren yleisön tietoisuuteen Tamminen nousi Enon opetukset -romaanin Finlandia-ehdokkuudella vuodella 2006.
Muita hyviä ominaisuuksia -teoksessaan (2010) Tamminen kuvaa ujoutta ja häpeää ja asettaa itsensä esimerkkihenkilöksi. ”Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruoanlaittajana, en kirjallisuudentutkijana.”
Petri Tamminen on saanut Kalevi Jäntin palkinnon kirjastaan Piiloutujan maa.
Tammisen tuotantoa on käännetty englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, tanskaksi, sloveniaksi, latviaksi, tsekiksi, espanjaksi ja puolaksi.
Tamminen tunnetaan lyhytproosan ja lakonisen huumorin mestarina. Esikoisteos, liuskan mittaisia tarinoita sisältävä kokoelma Elämiä ilmestyi vuonna 1994.
Suuren yleisön tietoisuuteen Tamminen nousi Enon opetukset -romaanin Finlandia-ehdokkuudella vuodella 2006.
Muita hyviä ominaisuuksia -teoksessaan (2010) Tamminen kuvaa ujoutta ja häpeää ja asettaa itsensä esimerkkihenkilöksi. ”Isänä en riitä, poikana en riitä, en riitä lentopalloilijana enkä remonttimiehenä, en ruoanlaittajana, en kirjallisuudentutkijana.”
Petri Tamminen on saanut Kalevi Jäntin palkinnon kirjastaan Piiloutujan maa.
Tammisen tuotantoa on käännetty englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, tanskaksi, sloveniaksi, latviaksi, tsekiksi, espanjaksi ja puolaksi.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 57 reviews
April 20, 2025
W.G. Sebald ja Joel Haahtela kohtaavat Miika Nousiaisen, ja mukana on pieni ripaus Virginia Woolfia ajan kulumisen kuvaajana?
Nämä kaikki kirjoittajat nousivat mieleeni, kun nautin Petri Tammisen uuden rakkaudesta kertovan pienen romaanin pääsiäisvälipalaksi. Tammisen terävä huumorikynä on läsnä, mutta erittäin hienovaraisena elementtinä. Tarinan keskiössä on kirjailija itse, tai ainakin hänen nimensä on Petri, ja valokuvat, joita pitkin matkaa on ripoteltu (erittäin sebaldilaisesti) ovat hänestä itsestään tai hänen itsensä ottamia. Nuoruudessa on koettu vaikuttava rakastuminen, ihmissuhteeksi sitä on vaikea kutsua, kun sen vastavuoroisuudesta ei koskaan tule selvää. Kirjailijan se on vanginnut, ja elämän muut naiset saavat odottaa vuoroaan, kun Petri uudestaan ja uudestaan lähtee Prahaan ollakseen lähellä H:ta. Tämä nuoruuden suhde päättyy, ja tilalle astuu vakaa, hyvä ja kestävä liitto, rakkaus Liisaan. Aika kuluu, onni on läsnä, mutta harvoin huomattuna, ja lopulta keski-ikä pakottaa kirjailijan uuteen käyntiin Prahassa, selvittämässä, onko siellä jotain nähtävää tai löydettävää. Ei, on lyhyt vastaus, mutta sen kirkastuminen on tärkeää, kirjailijalle itselleen ja lukijalle. Tammisen perushäpeä on koko ajan läsnä, ja siihen kääriytyy tuttua lämpöä ja ymmärrystä.
Sivulta 94 alkaa luku, josta tuli Woolfin Majakka mieleen, se osa, joka erottaa kaksi ajanjaksoa toisistaan, ja aika vain kuluu. Tammisen kirjassa ”Kului kolmekymmentä vuotta, erilaisia kenkiä lojui erilaisissa eteisissä — lapset syntyivät — matkustettiin, oltiin viikko huolissaan jossakin kosteassa huoneessa ja huokaistiin onnesta kotona. Asuntolainaa oli päivisin paljon ja öisin liikaa — Ymmärrettiin urheilut ja kvantit, tajuttiin, mitä kuvataiteessa merkitsee vaaka ja pysty — ja että suvaitsevaisuus! — Harjattiin hampaita, hampaita, hammaslääkärin jälkeen hetken lankasinkin. — Seistiin ruokalan jonossa. Aina samalla ilmeellä —
Suomalainen onnellinen keskiluokkaisuus tunnistaa tästä luvusta itsensä, ja tulee hetkeksi ymmärtäneeksi oman onnensa, ja näkemään oman haihattelunsa ja tuskittelunsa siinä mittakaavassa, mihin se kuuluu.
Hienovireinen, kirkaskielinen romaani on varmasti tekijänsä parhaita.
Nämä kaikki kirjoittajat nousivat mieleeni, kun nautin Petri Tammisen uuden rakkaudesta kertovan pienen romaanin pääsiäisvälipalaksi. Tammisen terävä huumorikynä on läsnä, mutta erittäin hienovaraisena elementtinä. Tarinan keskiössä on kirjailija itse, tai ainakin hänen nimensä on Petri, ja valokuvat, joita pitkin matkaa on ripoteltu (erittäin sebaldilaisesti) ovat hänestä itsestään tai hänen itsensä ottamia. Nuoruudessa on koettu vaikuttava rakastuminen, ihmissuhteeksi sitä on vaikea kutsua, kun sen vastavuoroisuudesta ei koskaan tule selvää. Kirjailijan se on vanginnut, ja elämän muut naiset saavat odottaa vuoroaan, kun Petri uudestaan ja uudestaan lähtee Prahaan ollakseen lähellä H:ta. Tämä nuoruuden suhde päättyy, ja tilalle astuu vakaa, hyvä ja kestävä liitto, rakkaus Liisaan. Aika kuluu, onni on läsnä, mutta harvoin huomattuna, ja lopulta keski-ikä pakottaa kirjailijan uuteen käyntiin Prahassa, selvittämässä, onko siellä jotain nähtävää tai löydettävää. Ei, on lyhyt vastaus, mutta sen kirkastuminen on tärkeää, kirjailijalle itselleen ja lukijalle. Tammisen perushäpeä on koko ajan läsnä, ja siihen kääriytyy tuttua lämpöä ja ymmärrystä.
Sivulta 94 alkaa luku, josta tuli Woolfin Majakka mieleen, se osa, joka erottaa kaksi ajanjaksoa toisistaan, ja aika vain kuluu. Tammisen kirjassa ”Kului kolmekymmentä vuotta, erilaisia kenkiä lojui erilaisissa eteisissä — lapset syntyivät — matkustettiin, oltiin viikko huolissaan jossakin kosteassa huoneessa ja huokaistiin onnesta kotona. Asuntolainaa oli päivisin paljon ja öisin liikaa — Ymmärrettiin urheilut ja kvantit, tajuttiin, mitä kuvataiteessa merkitsee vaaka ja pysty — ja että suvaitsevaisuus! — Harjattiin hampaita, hampaita, hammaslääkärin jälkeen hetken lankasinkin. — Seistiin ruokalan jonossa. Aina samalla ilmeellä —
Suomalainen onnellinen keskiluokkaisuus tunnistaa tästä luvusta itsensä, ja tulee hetkeksi ymmärtäneeksi oman onnensa, ja näkemään oman haihattelunsa ja tuskittelunsa siinä mittakaavassa, mihin se kuuluu.
Hienovireinen, kirkaskielinen romaani on varmasti tekijänsä parhaita.
Read
April 16, 2025Aluksi olin vähän hämmentynyt sekä kertojan toiminnasta että sekavista ihmissuhteista. Kun Minnoista ja Mareista päästiin, meininki muuttui tosi kiinnostavaksi. Erityisesti 80-90 -luvun Prahan kuvailu oli hienoa. Kirjassa on Tammisen ottamia valokuvia kertojan kokemista tilanteista. Niitä odotin aina innolla. Erityisesti mieleeni jäi virtalukkokuva ja kuva, jossa äiti ja poika tuijottavat toisiaan pihalla. Kuvat veivät kirjan ihan uudelle tasolle.
Nuoruuden huumaantumisen kuvailut olivat osuvia, samoin se kuinka jokin verrattain lyhyt ihmissuhde voi jäädä vaivaamaan jopa vuosikymmeniksi.
Tamminen on taiturimainen kirjoittaja; lukiessa ei liioin tullut sellaista oloa, että setä tässä nyt selittää 30 vuoden takaisista valloituksistaan. (Tosin se kohta huvitti ironiallaan missä kertojan miespuolinen seuralainen sanoi että tajuatko miltä kuulostaa kun vanha ukko muistelee jörnimisiään. Se olikin ainoa kohta missä ajattelin itse samaa.) Taiturimaista on itsestään selvästi myös kirjailijan lauseen taju. Kirjaa oli ilo lukea. Tässä oli jokin erilainen tunnelma verrattuna Tammisen aikaisempiin.
Liisa-vaimon monologi lopussa oli koskettava, kuten koko hahmokin. Siellä jossain kulisseissa hän oli, katsomassa aamuyöllä kelloa ja joustamassa. Hän nousi minulle kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi.
Nuoruuden huumaantumisen kuvailut olivat osuvia, samoin se kuinka jokin verrattain lyhyt ihmissuhde voi jäädä vaivaamaan jopa vuosikymmeniksi.
Tamminen on taiturimainen kirjoittaja; lukiessa ei liioin tullut sellaista oloa, että setä tässä nyt selittää 30 vuoden takaisista valloituksistaan. (Tosin se kohta huvitti ironiallaan missä kertojan miespuolinen seuralainen sanoi että tajuatko miltä kuulostaa kun vanha ukko muistelee jörnimisiään. Se olikin ainoa kohta missä ajattelin itse samaa.) Taiturimaista on itsestään selvästi myös kirjailijan lauseen taju. Kirjaa oli ilo lukea. Tässä oli jokin erilainen tunnelma verrattuna Tammisen aikaisempiin.
Liisa-vaimon monologi lopussa oli koskettava, kuten koko hahmokin. Siellä jossain kulisseissa hän oli, katsomassa aamuyöllä kelloa ja joustamassa. Hän nousi minulle kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi.
October 13, 2025
Olen Tammis-fani ja ahmaisin nyt loman kunniaksi Tammisen uusimman, Sinua sinua, joka kertoo kirjailijan nuoruudenrakkaudesta. Praha voisi olla rakkausromaanille mitä mainioin miljöö, kuten sitten onkin. Tammisen itse ottamat kuvat syventävät kasarin lopun tunnelmia ja hymytöntä itäblokin tunnelmaa, jossa rakkaus sokaisee jalat alta.
Rakkaustarinasta tulee suloinen, kirpaiseva, jännittävän, karu ja kaunis. Tammisen lakoninen lause ei pysykään ihan kuosissaan, vaan lähtee melkeinpä lentoon. Silti kerrontaan mahtuu tiivistettyjä elämänviisauksia ja havaintoja, jotka kurittavat haavoittuvaa sielua vielä vuosien päästä.
Sinua sinua sinkautti minut omien nuoruudenrakkauksieni äärelle. Olivatko tunteet noin suuria ja minä itse noin pieni ja pihalla? Kyllä varmasti.
Näin juuri Juha Itkosen romaaniin perustuvan Anna minun rakastaa enemmän -leffan ja muistin Itkosen kirjan kuvaaman nuoren rakkauden. Se on raastavaa leikkiä, harjoittelua jotain varten - mutta mitä varten? Tunnelma on sama kuin tässä Tammisen kirjassa: kaihoisa ja dramaattinen.
Rakkaustarinasta tulee suloinen, kirpaiseva, jännittävän, karu ja kaunis. Tammisen lakoninen lause ei pysykään ihan kuosissaan, vaan lähtee melkeinpä lentoon. Silti kerrontaan mahtuu tiivistettyjä elämänviisauksia ja havaintoja, jotka kurittavat haavoittuvaa sielua vielä vuosien päästä.
Sinua sinua sinkautti minut omien nuoruudenrakkauksieni äärelle. Olivatko tunteet noin suuria ja minä itse noin pieni ja pihalla? Kyllä varmasti.
Näin juuri Juha Itkosen romaaniin perustuvan Anna minun rakastaa enemmän -leffan ja muistin Itkosen kirjan kuvaaman nuoren rakkauden. Se on raastavaa leikkiä, harjoittelua jotain varten - mutta mitä varten? Tunnelma on sama kuin tässä Tammisen kirjassa: kaihoisa ja dramaattinen.
January 3, 2026
Sinua sinua - rakastan! Voi mikä kirja. Kukapa ei olisi rakastunut joskus häneen jota ei voi koskaan täysin saada. Pidin niukasta kerronnan tavasta, jossa on kuitenkin kaikki tarpeellinen. Mietityttämään jäi miten paljon tässä on totta, kuten vaikka kirjassa olevat mustavalkokuvat. Mielelläni olisin lukenut tämän elämäkertana, mutta mene ja tiedä oliko tämä sitten kirjailijalle tai hänen läheisilleen vielä liian herkkä aihe kerrottavaksi täysin totena. Hieno kirja muistoista ja muistamisesta joka tapauksessa.
"Niin kuin jonkun vieraan ihmisen ei tarvitse olla kuin ihan hiukan erilainen, kun hän jo tuntuu aivan erilaiselta, saattaa läheinen tuntua tavalliselta, vaikka hän olisi ihmeellinen."
"Kumma juttu: Jos toinen sanoo rakastavansa, hänen sanojaan epäilee. Mutta jos toinen sanoo, että hän ei rakasta, sen tietää todeksi heti. Kaikki vakuuttelu ja vannominen on tarpeetonta."
"Niin kuin jonkun vieraan ihmisen ei tarvitse olla kuin ihan hiukan erilainen, kun hän jo tuntuu aivan erilaiselta, saattaa läheinen tuntua tavalliselta, vaikka hän olisi ihmeellinen."
"Kumma juttu: Jos toinen sanoo rakastavansa, hänen sanojaan epäilee. Mutta jos toinen sanoo, että hän ei rakasta, sen tietää todeksi heti. Kaikki vakuuttelu ja vannominen on tarpeetonta."
May 22, 2025
rakastan
Ja kyllä, todella rakastuin tähän kirjaan, tähän tekstiin, tähän teokseen.
Rakastan.
Todellakin.
Viisaus, levollisuus, lause,
rytmi ah, se rytmi
ja terävyys, lakonisuus, kuivuus ja
sen välit, ne välit.
”Ja vaikka en saakaan tätä nyt sanoiksi niin tarkasti ja selvästi kuin toivoisin, huomaan että muistamisen tarkoitus on ymmärtää yksinkertaisetkin asiat ensimmäistä kertaa.”
Kaikkia osapuolia kunnioittava rehellisyyteen pyrkivä teos rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, tunteesta, tunteettomuudesta, kokemuksesta joka on ja joka muuttuu tavallisuudeksi,
”Niin kuin jonkun vieraan ihmisen ei tarvitse olla kuin ihan hiukan erilainen, kun hän jo tuntuu aivan erilaiselta, saattaa läheinen tuntua tavalliselta, vaikka hän olisi ihmeellinen.”
kokemuksesta, jota ei ole, mutta joka muuttaa - luulo muuttaa - kaiken muun toiseksi, värittää, vesittää.
”…pääsisin taas H:n luokse, johon olin niin rakastunut, että lähdin kerran elokuvista kesken pois, jotta voisin ajatella häntä ilman että elokuva koko ajan keskeyttää.”
”Seisoimme siinä pitkään. Jotain sanoakseni sanoin lopulta sen saman kuin Liisalle kotona – että halusin tutkia mitä kaikkea sellaista ihminen muistaa jota ei tiedä muistavansa.”
Niin kaunis teos - teksti! - ja kuvat, jotka laajentavat tekstin moniulotteiseksi.
Valtava kiitollisuus siitä, että meillä on tämä kirja, että meillä on tämä kirjallisuus.
”MINUSTA tuntuu että minä en rakasta sinua.”
Niinkö hän sen sanoi?
Vai sittenkin vain: ”Minä en rakasta sinua.”
En muista.
Pidempi versio kuulostaa oudon pitkältä, lyhyempi töksähtävältä.
Siitä olen joka tapauksessa varma, että hän ei sanonut: ”Minä en rakasta sinua enää.”
Kiitos Petri Tamminen (ja Liisa!)
Ja kyllä, todella rakastuin tähän kirjaan, tähän tekstiin, tähän teokseen.
Rakastan.
Todellakin.
Viisaus, levollisuus, lause,
rytmi ah, se rytmi
ja terävyys, lakonisuus, kuivuus ja
sen välit, ne välit.
”Ja vaikka en saakaan tätä nyt sanoiksi niin tarkasti ja selvästi kuin toivoisin, huomaan että muistamisen tarkoitus on ymmärtää yksinkertaisetkin asiat ensimmäistä kertaa.”
Kaikkia osapuolia kunnioittava rehellisyyteen pyrkivä teos rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, tunteesta, tunteettomuudesta, kokemuksesta joka on ja joka muuttuu tavallisuudeksi,
”Niin kuin jonkun vieraan ihmisen ei tarvitse olla kuin ihan hiukan erilainen, kun hän jo tuntuu aivan erilaiselta, saattaa läheinen tuntua tavalliselta, vaikka hän olisi ihmeellinen.”
kokemuksesta, jota ei ole, mutta joka muuttaa - luulo muuttaa - kaiken muun toiseksi, värittää, vesittää.
”…pääsisin taas H:n luokse, johon olin niin rakastunut, että lähdin kerran elokuvista kesken pois, jotta voisin ajatella häntä ilman että elokuva koko ajan keskeyttää.”
”Seisoimme siinä pitkään. Jotain sanoakseni sanoin lopulta sen saman kuin Liisalle kotona – että halusin tutkia mitä kaikkea sellaista ihminen muistaa jota ei tiedä muistavansa.”
Niin kaunis teos - teksti! - ja kuvat, jotka laajentavat tekstin moniulotteiseksi.
Valtava kiitollisuus siitä, että meillä on tämä kirja, että meillä on tämä kirjallisuus.
”MINUSTA tuntuu että minä en rakasta sinua.”
Niinkö hän sen sanoi?
Vai sittenkin vain: ”Minä en rakasta sinua.”
En muista.
Pidempi versio kuulostaa oudon pitkältä, lyhyempi töksähtävältä.
Siitä olen joka tapauksessa varma, että hän ei sanonut: ”Minä en rakasta sinua enää.”
Kiitos Petri Tamminen (ja Liisa!)
June 14, 2026
Finlandia-revisited:
Tavoitteena lukea joitakin Finlandia-ehdokkuuden ulkopuolelle jätettyjä teoksia, joita on saatettu julkisuudessa pitää hyvinkin ehdokkuuden arvoisina (tai joita itse olisin voinut veikata ehdolle kirjailijoiden aiemman tuotannon perusteella).
11.
4,5/5 Petri Tamminen: Sinua, sinua 2025
Hyvistä kulttuurisuosittelijoista on aina pulaa. Ainakaan elokuvien puolella en ole onnistunut löytämään sellaista kriitikkoa, jonka arviot menisivät niin hyvin yksiin omien arvioideni kanssa, että voisin jatkossa milteipä luottaa siihen, että jos hän jotakin kehuu, kehun minäkin. Voisiko Hesarin Antti Majander olla kirjallisuudessa sellainen luotettava ystävä? Paljon enemmän olen vuosien ja vuosikymmentenkin varrella lukenut hänen arvioitaan kuin niitä arvioituja kirjoja. Nyt olen kuitenkin koittanut vähän kiriä tässäkin. Muistelen Majanderin kovasti kehuneen vaikkapa Pajtim Statovcia – ja kovasti kehuttavahan on jokainen lukemani statovci ollutkin. Ja vuoden 2025 Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen jälkeen luin tämän hänen "valitus-ruikutuksensa":
Finlandia-ehdokkaat ovat kelpo otanta vuoden valioista, mutta aina voi vähän valittaa
https://www.hs.fi/taide/art-200001160...
"Koska kaikilta listoilta jääneiden puolesta voi aina ruikuttaa, niin mainitaanpa tässäkin muutama: Jari Järvelä: Raiteet, Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura, Harry Salmenniemi: Valohammas, Petri Tamminen: Sinua sinua.
Eipä olisi ollut vääryys sekään, jos kevään tietokirjalla Veden ajat tiistaina Tieto-Finlandian ehdokkaaksi nimetty Jenni Räinä olisi noussut syksyn romaanillaan Vaino torstaina myös Kauno-Finlandian listalle."
Tein tuosta artikkelista hankintalistani ja marssin kirjakauppaan. Ja hyvin valitettu! Ainakin Raiteet, Valohammas ja Sinua, sinua olivat täysosumia kaikki – ja vähintäänkin jonkun palkintoehdokkuuden ja kenties jopa palkinnonkin ansaitsevia. En nyt muista, miksen saman tien hankkinut myös Kesuuraa ja Vainoa. Marisha Rasi-Koskista saatoin vierastaa, kun en juurikaan pitänyt hänen aiemmasta – palkitusta ja kehutusta – REC-romaanistaan. Mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun en pitäisi jonkun kirjailijan yhdestä teoksesta ja päätyisin sitten kuitenkin pitämään jostakin hänen toisesta teoksestaan jopa suuresti. Tai sitten Kesuuraa ja Vainoa ei vain tuolloin ollut saatavilla. Nyt olisi (tarkistin asian juuri), joten täytynee antaa näille vielä mahdollisuus.
Mielestäni Antti Majander olisi voinut valittaa vielä sen verran, että olisi nostanut varteenotettavien Finlandia-ehdokkaiden joukkoon myös Mariia Niskavaaran Ester, teurastajan. Mutta vaikka Majander olisi pitänytkin Ester, teurastajaa Finlandia-ehdokkuuden arvoisena, ei hän kaiketi olisi voinut ilmoittaa sitä ainakaan vielä tuolloin kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkistamispäivänä (6.11.2025). Hänhän oli itse vain vähän aiemmin (26.10.2025) ollut – vieläpä raadin puheenjohtajana – valitsemassa ja julkistamassa Ester, teurastajaa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi. Jos hän olisi ennen HS:n kirjallisuuspalkinnon voittajan ilmoittamista (13.11.) nostanut Ester, teurastajan jopa Finlandia-ehdokkuuden arvoiseksi, olisi hän vähän niin kuin epäsuorasti saattanut paljastaa etukäteen tuon voittajan – tai ainakin vahvan oman suosikkinsa voittajaksi.
Mutta lyhyesti itse näistä teoksista:
Petri Tamminen: Sinua, sinua
Hieno pieni romaani mahdottomasta ja ehkä vähän yksipuolisesta ja pakkomielteisestäkin rakkaussuhteesta. Omakohtainen romaani aivan itse otetuin valokuvinkin.
Harry Salmenniemi: Valohammas
Yhdenpäivänromaani lapsiperhearjesta. Tämäkin ymmärtääkseeni pohjautuu mitä suurimmissa määrin kirjailijan omaan elämään. Salmenniemi vakuuttaa pikkulasten ja sen perhearjenkin ihanuutta (kaikkien haasteiden keskelläkin) niin, että sen uskookin. Kaikkien vauvakadosta huolestuneiden kannattaisi ehkä levitellä tätä teosta ympäriinsä. Kun lapset nähdään tänä päivänä herkästi jonkinlaisena riippana ja oman vapaan elämän loppuna, on hyvin virkistävää, että joku kulkee vastavirtaan.
Jari Järvelä: Raiteet
Tämä nousee itselläni kaikista korkeimmalle näistä – niinkin korkealle, että olisin antanut heittämällä Raiteille ensin Finlandia-ehdokkuuden ja sitten koko palkinnonkin. Kolme kertaa on Järvelä jo ollut ehdolla Finlandialle (Lentäjän poika 1999, Romeo ja Julia 2007, Kosken kahta puolta 2018) – ja jokaisella noista hän on mielestäni onnistunut selvästi parantamaan edellisestä. Kosken kahta puolen oli mielestäni jo upea. Mutta tämä Raiteet onnistui parantamaan vielä siitäkin. Finlandia-ehdokkuus jäi kuitenkin saamatta – mitä pidän milteipä syntinä ja häpeänä (valitsijoille). Jos erilaisia kirjallisuuspalkintoehdokkaita ja -voittajia valittaessa humoristit ja esikoiskirjailijat (esim.
Mariia Niskavaara ja Ester, teurastaja) saattavat olla vähän sorrettuja ryhmiä, niin kolmantena tällaisena ryhmänä saattaisivat olla vielä taidokkaiden niin sanottujen lukuromaanien kirjoittajat. Lukuromaanille löytyy varmaan niin monta määritelmää kuin on määrittelijääkin, mutta itse miellän sen laadukkaaksi (taide)romaaniksi ilman taideromaanin tyypillisiä ominaispiirteitä, tehokeinoja tai jopa maneereita. Onhan tässä Raiteissakin vaikkapa kolme eri aikakautta ja kolme eri sukupolven päähenkilöä – joita perhetausta ja rautatie yhdistävät –, mutta heitä on kutakin käsitelty omissa ja aikajärjestyksessä olevissa pääluvuissaan. Aikakausia ja henkilöitä ei ole vaikkapa sotkettu niin, että aina saisi vähän arvuutella ja lukea lukua eteenpäin, että tietäisi, kuka on milloinkin äänessä tai kenestä kerrotaan. Pidän kyllä ihan taideromaanien vaikeuksista ja harhautuksistakin, mutta vain silloin, kun ne ovat perusteltuja ja ei-itsetarkoituksellisia – ja kun niitä ei ole luotu peittämään osaamisen ja näkemyksen puutteita. Onhan sellaisiakin romaaneja tullut vastaan, joista tekisi mieli sanoa, että niillä on taideromaanin pinta ilman taideromaanin substanssia. Ja on vähän kiusallista, jos/kun erilaiset palkintoraadit ja palkitsijat (epä)onnistuvat ainakin toisinaan huomioimaan tällaisia. Silloin voi mielessä käydä ainakin kevyt epäily siitä, että näiltä arvioijiltakin saattaisi puuttua jonkin verran osaamista (tai vähintäänkin, että he ovat tehneet työnsä hätiköiden). Kun kerrot, mistä pidät (kirjoista tai melkeinpä mistä hyvänsä), niin tämähän on usein jonkinlainen performanssi, jossa milteipä yhtä tärkeää (ellei jopa tärkeämpää?) kuin tuon hyvänä pitämäsi asian esiin tuominen, on se, millaista kuvaa haluat itsestäsi luoda nostamalla esille juuri tuon asian. Mitä julkisempaa on tykkääminen, sitä enemmän ja useammin se on myös imagonrakennusta. Eikä tältä ole kaiketi täysin vapaita edes ammattiarvioijat ja -kriitikotkaan. Jos ja kun haluat arvioinnillasi todennäköisesti antaa itsestäsi mieluummin vaikkapa älykkään kuin tyhmän kuvan, niin silloin nostat herkästi vakavan ja vaikean hauskan ja helpon edelle. Ja sitten sattuu niille taitamattomammille (tai hätäisille) sellaisia lapsuksia, että he palkitsevat jonkin vakavan ja vaikean – mutta tyhmän! – ja jättävät sen hauskan ja/tai helpomman – mutta älykkään! – konaan ilman huomiota. Jari Järvelän Raiteet oli juurikin tällainen ehkä vähän helpompi – mutta ehdottoman älykäs – lukuromaani.
P.S. Sain kuin sainkin käsiini myös nuo Marisha Rasi-Koskisen Kesuuran ja Jenni Räinän Vainon, ja nyt ne pitäisi siis enää vain lukea.
[5- Jari Järvelä: Raiteet 2025]
4,5 Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva 2025
[4,5 Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja 2025]
[4,5 Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä 2025]
4,5 Monika Fagerholm: Döda trakten / Kvinnor i revolt (Eristystila / Kapinoivia naisia) 2025V
4,5 Riko Saatsi: Yönistujat 2025
4,5 Elli Salo: Keräilijät 2025
4,5 Hanna Weselius: Pronominit 2025
[4,5 Petri Tamminen: Sinua, sinua 2025]
[4,5 Harry Salmenniemi: Valohammas 2025]
3,5 Jarkko Volanen: Vainovalkeat 2025
Tavoitteena lukea joitakin Finlandia-ehdokkuuden ulkopuolelle jätettyjä teoksia, joita on saatettu julkisuudessa pitää hyvinkin ehdokkuuden arvoisina (tai joita itse olisin voinut veikata ehdolle kirjailijoiden aiemman tuotannon perusteella).
11.
4,5/5 Petri Tamminen: Sinua, sinua 2025
Hyvistä kulttuurisuosittelijoista on aina pulaa. Ainakaan elokuvien puolella en ole onnistunut löytämään sellaista kriitikkoa, jonka arviot menisivät niin hyvin yksiin omien arvioideni kanssa, että voisin jatkossa milteipä luottaa siihen, että jos hän jotakin kehuu, kehun minäkin. Voisiko Hesarin Antti Majander olla kirjallisuudessa sellainen luotettava ystävä? Paljon enemmän olen vuosien ja vuosikymmentenkin varrella lukenut hänen arvioitaan kuin niitä arvioituja kirjoja. Nyt olen kuitenkin koittanut vähän kiriä tässäkin. Muistelen Majanderin kovasti kehuneen vaikkapa Pajtim Statovcia – ja kovasti kehuttavahan on jokainen lukemani statovci ollutkin. Ja vuoden 2025 Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen jälkeen luin tämän hänen "valitus-ruikutuksensa":
Finlandia-ehdokkaat ovat kelpo otanta vuoden valioista, mutta aina voi vähän valittaa
https://www.hs.fi/taide/art-200001160...
"Koska kaikilta listoilta jääneiden puolesta voi aina ruikuttaa, niin mainitaanpa tässäkin muutama: Jari Järvelä: Raiteet, Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura, Harry Salmenniemi: Valohammas, Petri Tamminen: Sinua sinua.
Eipä olisi ollut vääryys sekään, jos kevään tietokirjalla Veden ajat tiistaina Tieto-Finlandian ehdokkaaksi nimetty Jenni Räinä olisi noussut syksyn romaanillaan Vaino torstaina myös Kauno-Finlandian listalle."
Tein tuosta artikkelista hankintalistani ja marssin kirjakauppaan. Ja hyvin valitettu! Ainakin Raiteet, Valohammas ja Sinua, sinua olivat täysosumia kaikki – ja vähintäänkin jonkun palkintoehdokkuuden ja kenties jopa palkinnonkin ansaitsevia. En nyt muista, miksen saman tien hankkinut myös Kesuuraa ja Vainoa. Marisha Rasi-Koskista saatoin vierastaa, kun en juurikaan pitänyt hänen aiemmasta – palkitusta ja kehutusta – REC-romaanistaan. Mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun en pitäisi jonkun kirjailijan yhdestä teoksesta ja päätyisin sitten kuitenkin pitämään jostakin hänen toisesta teoksestaan jopa suuresti. Tai sitten Kesuuraa ja Vainoa ei vain tuolloin ollut saatavilla. Nyt olisi (tarkistin asian juuri), joten täytynee antaa näille vielä mahdollisuus.
Mielestäni Antti Majander olisi voinut valittaa vielä sen verran, että olisi nostanut varteenotettavien Finlandia-ehdokkaiden joukkoon myös Mariia Niskavaaran Ester, teurastajan. Mutta vaikka Majander olisi pitänytkin Ester, teurastajaa Finlandia-ehdokkuuden arvoisena, ei hän kaiketi olisi voinut ilmoittaa sitä ainakaan vielä tuolloin kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkistamispäivänä (6.11.2025). Hänhän oli itse vain vähän aiemmin (26.10.2025) ollut – vieläpä raadin puheenjohtajana – valitsemassa ja julkistamassa Ester, teurastajaa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi. Jos hän olisi ennen HS:n kirjallisuuspalkinnon voittajan ilmoittamista (13.11.) nostanut Ester, teurastajan jopa Finlandia-ehdokkuuden arvoiseksi, olisi hän vähän niin kuin epäsuorasti saattanut paljastaa etukäteen tuon voittajan – tai ainakin vahvan oman suosikkinsa voittajaksi.
Mutta lyhyesti itse näistä teoksista:
Petri Tamminen: Sinua, sinua
Hieno pieni romaani mahdottomasta ja ehkä vähän yksipuolisesta ja pakkomielteisestäkin rakkaussuhteesta. Omakohtainen romaani aivan itse otetuin valokuvinkin.
Harry Salmenniemi: Valohammas
Yhdenpäivänromaani lapsiperhearjesta. Tämäkin ymmärtääkseeni pohjautuu mitä suurimmissa määrin kirjailijan omaan elämään. Salmenniemi vakuuttaa pikkulasten ja sen perhearjenkin ihanuutta (kaikkien haasteiden keskelläkin) niin, että sen uskookin. Kaikkien vauvakadosta huolestuneiden kannattaisi ehkä levitellä tätä teosta ympäriinsä. Kun lapset nähdään tänä päivänä herkästi jonkinlaisena riippana ja oman vapaan elämän loppuna, on hyvin virkistävää, että joku kulkee vastavirtaan.
Jari Järvelä: Raiteet
Tämä nousee itselläni kaikista korkeimmalle näistä – niinkin korkealle, että olisin antanut heittämällä Raiteille ensin Finlandia-ehdokkuuden ja sitten koko palkinnonkin. Kolme kertaa on Järvelä jo ollut ehdolla Finlandialle (Lentäjän poika 1999, Romeo ja Julia 2007, Kosken kahta puolta 2018) – ja jokaisella noista hän on mielestäni onnistunut selvästi parantamaan edellisestä. Kosken kahta puolen oli mielestäni jo upea. Mutta tämä Raiteet onnistui parantamaan vielä siitäkin. Finlandia-ehdokkuus jäi kuitenkin saamatta – mitä pidän milteipä syntinä ja häpeänä (valitsijoille). Jos erilaisia kirjallisuuspalkintoehdokkaita ja -voittajia valittaessa humoristit ja esikoiskirjailijat (esim.
Mariia Niskavaara ja Ester, teurastaja) saattavat olla vähän sorrettuja ryhmiä, niin kolmantena tällaisena ryhmänä saattaisivat olla vielä taidokkaiden niin sanottujen lukuromaanien kirjoittajat. Lukuromaanille löytyy varmaan niin monta määritelmää kuin on määrittelijääkin, mutta itse miellän sen laadukkaaksi (taide)romaaniksi ilman taideromaanin tyypillisiä ominaispiirteitä, tehokeinoja tai jopa maneereita. Onhan tässä Raiteissakin vaikkapa kolme eri aikakautta ja kolme eri sukupolven päähenkilöä – joita perhetausta ja rautatie yhdistävät –, mutta heitä on kutakin käsitelty omissa ja aikajärjestyksessä olevissa pääluvuissaan. Aikakausia ja henkilöitä ei ole vaikkapa sotkettu niin, että aina saisi vähän arvuutella ja lukea lukua eteenpäin, että tietäisi, kuka on milloinkin äänessä tai kenestä kerrotaan. Pidän kyllä ihan taideromaanien vaikeuksista ja harhautuksistakin, mutta vain silloin, kun ne ovat perusteltuja ja ei-itsetarkoituksellisia – ja kun niitä ei ole luotu peittämään osaamisen ja näkemyksen puutteita. Onhan sellaisiakin romaaneja tullut vastaan, joista tekisi mieli sanoa, että niillä on taideromaanin pinta ilman taideromaanin substanssia. Ja on vähän kiusallista, jos/kun erilaiset palkintoraadit ja palkitsijat (epä)onnistuvat ainakin toisinaan huomioimaan tällaisia. Silloin voi mielessä käydä ainakin kevyt epäily siitä, että näiltä arvioijiltakin saattaisi puuttua jonkin verran osaamista (tai vähintäänkin, että he ovat tehneet työnsä hätiköiden). Kun kerrot, mistä pidät (kirjoista tai melkeinpä mistä hyvänsä), niin tämähän on usein jonkinlainen performanssi, jossa milteipä yhtä tärkeää (ellei jopa tärkeämpää?) kuin tuon hyvänä pitämäsi asian esiin tuominen, on se, millaista kuvaa haluat itsestäsi luoda nostamalla esille juuri tuon asian. Mitä julkisempaa on tykkääminen, sitä enemmän ja useammin se on myös imagonrakennusta. Eikä tältä ole kaiketi täysin vapaita edes ammattiarvioijat ja -kriitikotkaan. Jos ja kun haluat arvioinnillasi todennäköisesti antaa itsestäsi mieluummin vaikkapa älykkään kuin tyhmän kuvan, niin silloin nostat herkästi vakavan ja vaikean hauskan ja helpon edelle. Ja sitten sattuu niille taitamattomammille (tai hätäisille) sellaisia lapsuksia, että he palkitsevat jonkin vakavan ja vaikean – mutta tyhmän! – ja jättävät sen hauskan ja/tai helpomman – mutta älykkään! – konaan ilman huomiota. Jari Järvelän Raiteet oli juurikin tällainen ehkä vähän helpompi – mutta ehdottoman älykäs – lukuromaani.
P.S. Sain kuin sainkin käsiini myös nuo Marisha Rasi-Koskisen Kesuuran ja Jenni Räinän Vainon, ja nyt ne pitäisi siis enää vain lukea.
[5- Jari Järvelä: Raiteet 2025]
4,5 Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva 2025
[4,5 Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja 2025]
[4,5 Samuli Knuuti: Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä 2025]
4,5 Monika Fagerholm: Döda trakten / Kvinnor i revolt (Eristystila / Kapinoivia naisia) 2025V
4,5 Riko Saatsi: Yönistujat 2025
4,5 Elli Salo: Keräilijät 2025
4,5 Hanna Weselius: Pronominit 2025
[4,5 Petri Tamminen: Sinua, sinua 2025]
[4,5 Harry Salmenniemi: Valohammas 2025]
3,5 Jarkko Volanen: Vainovalkeat 2025
December 12, 2025
Olen kirjan alkupuolella hämmentynyt - vanheneva mies muistelemassa nuoruudenrakkauttaan? Hetken päästä huomaan, että kirja on paljon muutakin - kirja muistoista ja muistikuvista, kirja siitä, mitä oikeastaan on rakkaus. Tekstin sävy on tuttua Tammista - itseä säästelemätöntä, häpeää kaihtelematonta, melankolista, lakonista. Pienissä lauseissa on paljon sisältöä, tällä kertaa sanojen lisäksi puhuvat kirjan mustavalkoiset valokuvat. Oletan, että kirja meni sisälleni johonkin tiedostamattomaan, kun huomasin kesken tämän lukemista etsiväni jälkiä ihastuksestani -70-luvun lopun interrail-matkalta, Pariisista!
May 11, 2025
Kadehdin Tammisen kaltaisia ihmisiä, niitä joilla on kyky muistaa. Vaihtaisin olemassa olevat välähdykset menneisyydestä samankokoiseen rasiaan kokonaisia muistoja.
Saattaisin katua sitä myöhemmin, mutta sekin unohtuisi.
Olen käynyt Prahassa, ja muistan lähinnä kidutusmuseon ja ensimmäisenä yönä vuotaneen hotellin katon. Niillä oli jotain yhtäläisyyksiä.
Valokuvilla on juuri se tehtävä, ne on siellä laatikossa muistuttamassa meitä. Minulla ei ole Prahasta yhtään kuvaa. Pelkkiä välähdyksiä.
Tammisen ottamat kuvat ovat aikakapseleita. Hienosti sommiteltua elämää, sellaista jota ei voi lavastaa.
Ehkä juuri siksi syntyi tunne, että kirjan sisältämiä kokemuksia ja viisauksia olisi mahdotonta keksiä. Ne täytyy kokea ja oppia, ne ovat ainutlaatuisia.
Sinua sinua on kirja, jonka jälkeen tekisi mieli siirtää omat kirjoitukset roskakoriin. Hengittää kerran ja painaa “Tyhjennä roskakori”. Lukea Sinua sinua uudelleen ja olla varma päätöksestä.
Olin aiemmin lukenut Tammiselta vain hänen kirjeenvaihtonsa, Silloin tällöin onnellinen. Siitä jäi vahva tunne, että Tamminen taitaa lyhyet lauseet. Sellaiset jotka lukija voi nähdä kokonaisina, joihin mieli täydentää adjektiivit. Toisaalta suoraviivaisuus myös ärsytti, sen muistan.
Olen onnellinen, että päätin tarttua tähän teokseen. En tiedä muuttaako se lopulta elämääni, mutta aion antaa sille mahdollisuuden tehdä niin. Olen sen kirjalle velkaa.
Kirjasta olisi myös helppo vetää johtopäätös, että kirjoittaja on vihdoin kohdannut menneisyytensä ja oppinut siitä. Juuri se tekee kirjasta merkityksellisen. Ei vain kirjoittajalle, vaan myös lukijoille, etenkin äideille.
Tämä lyhyt arvio on kirjoitettu äitienpäivän aamuna, luettuani kirjan loppuun. Minun äitini on vielä elossa. Menen toivottamaan hänelle hyvää äitienpäivää ja halaamaan. Voi kunpa muistaisin myös kertoa kuinka paljon häntä rakastan. Vielä kun siihen on mahdollisuus.
Saattaisin katua sitä myöhemmin, mutta sekin unohtuisi.
Olen käynyt Prahassa, ja muistan lähinnä kidutusmuseon ja ensimmäisenä yönä vuotaneen hotellin katon. Niillä oli jotain yhtäläisyyksiä.
Valokuvilla on juuri se tehtävä, ne on siellä laatikossa muistuttamassa meitä. Minulla ei ole Prahasta yhtään kuvaa. Pelkkiä välähdyksiä.
Tammisen ottamat kuvat ovat aikakapseleita. Hienosti sommiteltua elämää, sellaista jota ei voi lavastaa.
Ehkä juuri siksi syntyi tunne, että kirjan sisältämiä kokemuksia ja viisauksia olisi mahdotonta keksiä. Ne täytyy kokea ja oppia, ne ovat ainutlaatuisia.
Sinua sinua on kirja, jonka jälkeen tekisi mieli siirtää omat kirjoitukset roskakoriin. Hengittää kerran ja painaa “Tyhjennä roskakori”. Lukea Sinua sinua uudelleen ja olla varma päätöksestä.
Olin aiemmin lukenut Tammiselta vain hänen kirjeenvaihtonsa, Silloin tällöin onnellinen. Siitä jäi vahva tunne, että Tamminen taitaa lyhyet lauseet. Sellaiset jotka lukija voi nähdä kokonaisina, joihin mieli täydentää adjektiivit. Toisaalta suoraviivaisuus myös ärsytti, sen muistan.
Olen onnellinen, että päätin tarttua tähän teokseen. En tiedä muuttaako se lopulta elämääni, mutta aion antaa sille mahdollisuuden tehdä niin. Olen sen kirjalle velkaa.
Kirjasta olisi myös helppo vetää johtopäätös, että kirjoittaja on vihdoin kohdannut menneisyytensä ja oppinut siitä. Juuri se tekee kirjasta merkityksellisen. Ei vain kirjoittajalle, vaan myös lukijoille, etenkin äideille.
Tämä lyhyt arvio on kirjoitettu äitienpäivän aamuna, luettuani kirjan loppuun. Minun äitini on vielä elossa. Menen toivottamaan hänelle hyvää äitienpäivää ja halaamaan. Voi kunpa muistaisin myös kertoa kuinka paljon häntä rakastan. Vielä kun siihen on mahdollisuus.
Read
May 25, 2025Good old Petri Tamminen, very Finnish and very insightful, this deep philosopher slash scaredy cat, who is profound and clever, yet absolutely and clearly understandable and kind of obvious, in the best of ways. This had a love story, Prague, trips down the memory lane and spirituality in the mundane, as always, softly reminding of that one backstory we've heard before but which can't be overlooked and doesn't fade.
December 31, 2025
Kun myöhemmin yöllä saatoin H:n kotiinsa ja seisoimme Melnickan alaovella ja suutelimme ja katsoimme toisiamme silmiin, sanoin että olen onnellinen. Niin onnellinen minä olin, etten huomannut, että vielä paremmalta minusta olisi tuntunut, jos hän olisi sanonut sen minulle. (s. 15)
Petri Tammisen "Sinua sinua" (Otava, 2025) on pieni ja kaunis kirja, jossa keski-ikäinen mies muistelee mennyttä nuoruudenrakkauttaan, johon hän tutustui 1980-luvulla Prahassa. Suhde kestää rajallisen ajan, mutta jättää syviä jälkiä. Niin syviä, että niitä on lähdettävä vielä myöhemmin seuraamaan. Samalla käsitellään myös suhdetta omaan äitiin ja nykyiseen vaimoon, jonka teoksen loppupuolelta löytyvä monologi on vaikuttava. Se, jos mikä, lienee rakkautta.
Suhteeni autofiktiiviseen kirjallisuuteen on ollut aina vähän vaikea. Tamminen kirjoittaa kaiketi itsestään ja omista muistoistaan, ainakin päähenkilön nimi on Petri, ja lisäksi teoksessa on mukana runsaasti kirjailijan ottamia valokuvia, muun muassa 1980-luvun Prahasta, mutta ainakaan minä en osaa sanoa missä muistelmat päättyvät ja kaunokirjallisuus alkaa. Vaan liekö tuolla niin väliäkään?
Vaikka olen juonivetoisen kirjallisuuden ystävä, niin Petri Tammisen tiiviitä lauseita saatan hekumoida, ihan vaan niiden kauneuden ja merkityksellisyyden vuoksi.
Niin rakastunut minä olin, että odotin autiolla kadulla valojen vaihtumista. Rakkauteni pyrki sopusointuun koko maailman kanssa. Se oli helppoa silloin, maailmaa oli niin vähän vielä. H ei sen sijaan ollut rakastunut minuun. Mutta sen minä tiesin vain järjellä, ja järjellä tietäminen ei ole ihmisten välisissä asioissa tietämistä lainkaan. Siksi toisekseen en osannut erottaa himoa rakkaudesta. Ja millä muulla kuin rakkaudella minä olisin sellaista himon määrää selittänytkään. Varsinkaan kun minulla ei ollut minkäänlaista halua selittää hänen himoaan millään muulla kuin rakkaudella. (s. 18-19)
Lisäksi hänen teoksissaan vahvasti läsnä oleva häpeän tunne tuntuu jotenkin, no, samaistuttavalta ja tunnistettavalta.
Mari ryhtyi kertomaan minulle elämästään, purjehdusretkistään ja oopperaharrastuksestaan ja kaukomatkoistaan. Se olisi kuulostanut minusta varmasti kerskailulta - ja kerskailu surulliselta - jos hänen äänensävynsä olisi ollut kerskaileva. Mutta hän kuulosti yksinomaan innostuneelta. Minusta alkoi tuntua, että Mari ei muistanut yhteistä nuoruuttamme ja sen surkeaa päätöstä lainkaan; hän muisti tämän nykyisen hyvän elämänsä. Jota kieltämättä olikin paljon enemmän kuin sitä meidän yhteistä nuoruuttamme. Surullista siinä meidän kohtaamisessamme taisikin olla vain se minun oletukseni, että Marilla olisi tarve kerskailla. (s. 12-13)
Jos pidit tästä, niin muistoja ja mennyttä rakkautta käsiteltiin myös Juha Itkosen uutuusromaanissa Huomenna kerron kaiken (2025).
Petri Tammisen "Sinua sinua" (Otava, 2025) on pieni ja kaunis kirja, jossa keski-ikäinen mies muistelee mennyttä nuoruudenrakkauttaan, johon hän tutustui 1980-luvulla Prahassa. Suhde kestää rajallisen ajan, mutta jättää syviä jälkiä. Niin syviä, että niitä on lähdettävä vielä myöhemmin seuraamaan. Samalla käsitellään myös suhdetta omaan äitiin ja nykyiseen vaimoon, jonka teoksen loppupuolelta löytyvä monologi on vaikuttava. Se, jos mikä, lienee rakkautta.
Suhteeni autofiktiiviseen kirjallisuuteen on ollut aina vähän vaikea. Tamminen kirjoittaa kaiketi itsestään ja omista muistoistaan, ainakin päähenkilön nimi on Petri, ja lisäksi teoksessa on mukana runsaasti kirjailijan ottamia valokuvia, muun muassa 1980-luvun Prahasta, mutta ainakaan minä en osaa sanoa missä muistelmat päättyvät ja kaunokirjallisuus alkaa. Vaan liekö tuolla niin väliäkään?
Vaikka olen juonivetoisen kirjallisuuden ystävä, niin Petri Tammisen tiiviitä lauseita saatan hekumoida, ihan vaan niiden kauneuden ja merkityksellisyyden vuoksi.
Niin rakastunut minä olin, että odotin autiolla kadulla valojen vaihtumista. Rakkauteni pyrki sopusointuun koko maailman kanssa. Se oli helppoa silloin, maailmaa oli niin vähän vielä. H ei sen sijaan ollut rakastunut minuun. Mutta sen minä tiesin vain järjellä, ja järjellä tietäminen ei ole ihmisten välisissä asioissa tietämistä lainkaan. Siksi toisekseen en osannut erottaa himoa rakkaudesta. Ja millä muulla kuin rakkaudella minä olisin sellaista himon määrää selittänytkään. Varsinkaan kun minulla ei ollut minkäänlaista halua selittää hänen himoaan millään muulla kuin rakkaudella. (s. 18-19)
Lisäksi hänen teoksissaan vahvasti läsnä oleva häpeän tunne tuntuu jotenkin, no, samaistuttavalta ja tunnistettavalta.
Mari ryhtyi kertomaan minulle elämästään, purjehdusretkistään ja oopperaharrastuksestaan ja kaukomatkoistaan. Se olisi kuulostanut minusta varmasti kerskailulta - ja kerskailu surulliselta - jos hänen äänensävynsä olisi ollut kerskaileva. Mutta hän kuulosti yksinomaan innostuneelta. Minusta alkoi tuntua, että Mari ei muistanut yhteistä nuoruuttamme ja sen surkeaa päätöstä lainkaan; hän muisti tämän nykyisen hyvän elämänsä. Jota kieltämättä olikin paljon enemmän kuin sitä meidän yhteistä nuoruuttamme. Surullista siinä meidän kohtaamisessamme taisikin olla vain se minun oletukseni, että Marilla olisi tarve kerskailla. (s. 12-13)
Jos pidit tästä, niin muistoja ja mennyttä rakkautta käsiteltiin myös Juha Itkosen uutuusromaanissa Huomenna kerron kaiken (2025).
December 12, 2025
Minulle Petri Tammisen kirjat liikkuvat banaalin ja vähäeleisen ilmaisun mestariteoksien rajalla, ja on aivan teoskohtaista, miten teksti sattuu minua koskettamaan. Odotukset olivat korkealla tämän suhteen, koska - no, ensirakkaus ja Praha.
Ilmeisesti siis melko tosipohjainen tarina (kirjassa on Tammisen itse ottamia valokuvia tuolta ajalta) kertoo siitä, kuinka päähenkilö nuorena purkaa kihlajaismatkalla Prahassa juuri solmitun kihlauksen, ja siitä, mitä sitten tapahtui.
Sitten tapahtuu paljon kaipausta ja matkustamista Suomen ja Prahan välillä, ja lopulta, niin kuin nuoruudenrakkauksille usein käy, erotaan, ja loppuelämä tapahtuu. Tulee sittemmin keski-ikä ja sen myötä nostalgia, ja on tavattava vielä kerran.
Vaikka pystyinkin samastumaan Tammisen maalailemiin tunnelmiin, jäi teksti sittenkin, ehkä juuri ylenmääräisen nostalgian vuoksi, itselleni tällä kertaa melko merkityksettömän puolelle. Olen lukenut nuoruudenrakkauden kuvauksia, jotka ovat vieneet mukanaan, mutta tämä jäi minulle Tammisen yksityiseksi kokemukseksi.
Ilmeisesti siis melko tosipohjainen tarina (kirjassa on Tammisen itse ottamia valokuvia tuolta ajalta) kertoo siitä, kuinka päähenkilö nuorena purkaa kihlajaismatkalla Prahassa juuri solmitun kihlauksen, ja siitä, mitä sitten tapahtui.
Sitten tapahtuu paljon kaipausta ja matkustamista Suomen ja Prahan välillä, ja lopulta, niin kuin nuoruudenrakkauksille usein käy, erotaan, ja loppuelämä tapahtuu. Tulee sittemmin keski-ikä ja sen myötä nostalgia, ja on tavattava vielä kerran.
Vaikka pystyinkin samastumaan Tammisen maalailemiin tunnelmiin, jäi teksti sittenkin, ehkä juuri ylenmääräisen nostalgian vuoksi, itselleni tällä kertaa melko merkityksettömän puolelle. Olen lukenut nuoruudenrakkauden kuvauksia, jotka ovat vieneet mukanaan, mutta tämä jäi minulle Tammisen yksityiseksi kokemukseksi.
May 17, 2025
Yleensä olen Petri Tammisen teokset lainannut kirjastosta tai lukuaikapalvelusta tai ostanut käytettynä. Kaikki ne on pitänyt jossain vaiheessa lukea. Jostain syystä tämän teoksen halusin ostaa omaksi. Eikä kaduttanut. Vaikka en samastunutkaan Prahaan vähän väliä matkustaneeseen, tsekkityttöön rakastuneeseen kertojaan, oli teoksessa kuitenkin valtavasti tuttua ja koettua: ensirakkaus, rakkauden ja vastarakkauden kaipuu sekä se, miten arkista elämää ja siihen kuin itsestään selvästi kuuluvaa rakkautta ja hyväksyntää on vaikea ottaa vastaan, huomata ja arvostaa. Erityisen kiinnostavaa teoksessa oli muistamisen problematiikka. Miten muistamme menneisyyden? Mitä muistamme ja mitä unohdamme? Minkälaisena muistamme itsemme menneisyydessä? Mustavalkoiset valokuvat ajalta, jolloin filmi ja valokuvien kehittäminen olivat kalliita, kantavat mukanaan menneiden aikojen tunnelmaa.
June 20, 2025
Ajattelin aloittaa sateisen juhannuksen lukemalla hetken sohvalla. Mutta en sitten enää laskenut tätä kirjaa käsistäni. Petri Tammisen Sinua sinua on tiivis ja silti niin valtavan laaja – näiden kansien välissä on koko elämä!
Kirja kertoo nuoruuden rakkaudesta, joka ei jätä rauhaan vuosikymmenten jälkeenkään, muistista, muistoista ja siitä miten rakkaus elää niissä kohdissa, joita ei ehkä osaa sanoin tavoittaa. Miten paljon jää sanomatta, vaikka yritti niin kovasti sanoa. Miten paljon muistaa, eikä sittenkään aivan muista.
Ja nostalgiasta. Siitä haikeasta valosta, joka lankeaa vanhoihin muistoihin. Kadonneista lätäköistä, muistoista vaatehuoneessa, paluulennoista, kolmestakymmenestä vuodesta. Tamminen tavoittaa sen täydellisesti: muistojen painon ja kauneuden, ja sen, miten jokin voi olla yhtä aikaa mennyttä ja silti täysin elävää.
Kokonaisuus meni tunteisiin niin, että nenä oli tukossa vielä aamullakin. Sinua sinua ja suoraan sieluun. Pieni mestariteos.
Kirja kertoo nuoruuden rakkaudesta, joka ei jätä rauhaan vuosikymmenten jälkeenkään, muistista, muistoista ja siitä miten rakkaus elää niissä kohdissa, joita ei ehkä osaa sanoin tavoittaa. Miten paljon jää sanomatta, vaikka yritti niin kovasti sanoa. Miten paljon muistaa, eikä sittenkään aivan muista.
Ja nostalgiasta. Siitä haikeasta valosta, joka lankeaa vanhoihin muistoihin. Kadonneista lätäköistä, muistoista vaatehuoneessa, paluulennoista, kolmestakymmenestä vuodesta. Tamminen tavoittaa sen täydellisesti: muistojen painon ja kauneuden, ja sen, miten jokin voi olla yhtä aikaa mennyttä ja silti täysin elävää.
Kokonaisuus meni tunteisiin niin, että nenä oli tukossa vielä aamullakin. Sinua sinua ja suoraan sieluun. Pieni mestariteos.
April 6, 2026
3,5/5
Oon aina pitänyt Petri Tammisen vähäeleisestä, lakonisesta ja arkisesta tyylistä. Nopeasti luettuna yksinkertaisia toteamuksia, mutta tarkemmin ajateltuna nerokkaita totuuksia. Kuten
”Alkoi ja loppui kausia, eikä koskaan kohdalla huomattu, että ne ovat kausia —”
”Autoiltiin yhtä ja samaa tietä, lopulta silloinkin kun yritettiin jonnekin toisaalle.”
”Paluulennolla huomasin että olen taas minä. Paluumatkat oikein yllyttävät minuuteen. Kuin löytäisi sohvan alta pelinappulan ja muistaisi, mihin peliin se kuuluu.”
Luin tämänkin e-kirjana puhelimesta kun en pääse suomalaiseen kirjallisuuteen täällä käsiksi. Alan jo tottua. Eniten häiritsee kun en tiedä miten teksti on sivuille alunperin aseteltu.
Oon aina pitänyt Petri Tammisen vähäeleisestä, lakonisesta ja arkisesta tyylistä. Nopeasti luettuna yksinkertaisia toteamuksia, mutta tarkemmin ajateltuna nerokkaita totuuksia. Kuten
”Alkoi ja loppui kausia, eikä koskaan kohdalla huomattu, että ne ovat kausia —”
”Autoiltiin yhtä ja samaa tietä, lopulta silloinkin kun yritettiin jonnekin toisaalle.”
”Paluulennolla huomasin että olen taas minä. Paluumatkat oikein yllyttävät minuuteen. Kuin löytäisi sohvan alta pelinappulan ja muistaisi, mihin peliin se kuuluu.”
Luin tämänkin e-kirjana puhelimesta kun en pääse suomalaiseen kirjallisuuteen täällä käsiksi. Alan jo tottua. Eniten häiritsee kun en tiedä miten teksti on sivuille alunperin aseteltu.
July 27, 2025
"Sinua sinua" on kirja hetkistä, jotka ymmärtää vasta vuosien päästä. Rakkaudesta, jonka mieltää rakkaudeksi ja uskaltaa sanoa sen ääneen vasta kaukana tulevaisuudessa. Oivalluksesta, että onni on tässä ja nyt eikä jossain muualla, kuten nuorena kuvittelee. Se on kirja Prahasta, nuoruuden rakastetusta, kaikista rakkaista, oman elämän ja yksinäisyyden ymmärtämisestä. Hienoja oivalluksia, upeita mustavalkoisia valokuvia.
February 7, 2026
Taitavaa sanoitusta.
Harvoin kiinnitän kirjan otsikkoon huomiota. Tässä se vie heti mukanaan, vaikka sanoista painavinta ei otsikossa lausutakaan.
Kasvutarina kehystyy pitkälti 1980-luvun Prahaan. Muistot ovat isolla sijalla. Tunnelma on melankolinen, monipolvinen, merkityksellinen.
Kirjassa jokainen virke on melkein kuin oma teoksensa. Pohdipa vaikkapa tätä:
”Erään teorian mukaan unettomuus johtuu rauhan kaipuusta: jos ihminen ei tavoita päivallä rauhaa, hän herää kaipaamaan rauhaa yöllä.”
Vahva suositus ⭐️⭐️⭐️⭐️
Harvoin kiinnitän kirjan otsikkoon huomiota. Tässä se vie heti mukanaan, vaikka sanoista painavinta ei otsikossa lausutakaan.
Kasvutarina kehystyy pitkälti 1980-luvun Prahaan. Muistot ovat isolla sijalla. Tunnelma on melankolinen, monipolvinen, merkityksellinen.
Kirjassa jokainen virke on melkein kuin oma teoksensa. Pohdipa vaikkapa tätä:
”Erään teorian mukaan unettomuus johtuu rauhan kaipuusta: jos ihminen ei tavoita päivallä rauhaa, hän herää kaipaamaan rauhaa yöllä.”
Vahva suositus ⭐️⭐️⭐️⭐️
August 17, 2025
Todella hieno lukukokemus. Praha on kaupunkina upea – olin siellä tänä vuonna toista kertaa – ja kirjassa tunnelma osui nappiin. Se oli samaan aikaan riipivä mutta loistava, ihan kuin itse kaupungin kauneus ja historia olisi pakattu tarinan sisään. Kieli kulkee kevyesti, mutta silti jää pyörimään mieleen pitkäksi aikaa.
September 29, 2025
Lyhyen virkkeen mestari aloittaa nuoruuden hairahduksistaan melko uskaliaastikin avautuen ja laajentaa rakkaudesta oivaltamaansa aina nykyhetkeen saakka. Usein luen Tammisen virkkeen tai kappaleen pariin kolmeenkin kertaan makustellen, jotta niistä irtoaa viimeisetkin mehut.
May 11, 2026
Nopea pikku luettava. Kertoo siitä, kun mies muistelee Prahan nuoruudenrakkauttaan, joka alkoi toisen naisen kanssa kihlajaismatkalla. Ja jota muistelee ja vierailee Prahassa edelleen 30 vuotta naimisissa olleena. En oikein tiiä mitä itse ajatella omalla historialla.
May 16, 2026
Tamminen sanoo vähän, mutta paljon. Lukijan pitää hieman keskittyä koko ajan, mistä nyt kerrotaan. Rakkautta kuvattiin kauniisti ja nostalgisesti, mutta jotenkin ärsytti päähenkilön jopa pakkomielteinen suhtautuminen nuoruuden rakkauteen. Liisa puolestaan jäi sivurooliin.
February 25, 2026
4.5? Tää oli ihan muuta kuin mitä luulin. Tykkään niin siitä, miten Tamminen laittaa elämän hähmäisiä asioita sanoiksi. Palasin koko ajan sivuja taaksepäin lukemaan yksittäisiä lauseita. !!
July 15, 2025
Petri Tammisen Sinua sinua on kirja rakastumisesta kauan sitten ja rakastumisesta tähän menneeseen rakastumiseen. Ehkä jotakuta lukijaa saattaa ärsyttääkin nuoren (miehen) kietoutuminen omaan itseensä, mutta itse pidin paljon Tammisen erityisestä tavasta muistaa valoja, hajuja, miltä jokin tuntuu. Liittyykö se siihen, että hänellä on Prahan vuosilta tallessa kolmisensataa valokuvaa? En olisi kuitenkaan kaivannut kuvia todisteeksi tapahtuneesta tekstin lomaan.
Prahan pakkomielteen varjossa elävä Liisa kosketti, erityisesti Liisan sopeutuva rakkaus. Se sai pohtimaan, kuinka paljon oikeastaan ymmärrämme toisistamme.
Prahan pakkomielteen varjossa elävä Liisa kosketti, erityisesti Liisan sopeutuva rakkaus. Se sai pohtimaan, kuinka paljon oikeastaan ymmärrämme toisistamme.
May 10, 2025
H. on järjen ylittävä rakkaus. Jonka luo on pakko päästä. Uudestaan ja uudestaan. Pakko. Vaikka H. ei rakasta takaisin. Vaikka H. ei päästä luokseen yöksi. Eikä ymmärrä, mikä on matkan tarkoitus. Vai ymmärtääkö? Ja onko se lopulta rakkautta ollenkaan? Vai himoa? Kuitenkin jotain niin suurta, että olet valmis tekemään sen puolesta rikoksen ja rikkomaan monta sydäntä, myös omasi. Ja sitten on äiti. Niin ihana äiti, joka on vakiinnuttanut rakkauden ja halaa vieläkin tiukasti. Ihana, ihana!
February 17, 2026
Lyhyehkö valokuvilla kuvitettu romaani muistoista. Keskiössä on lopahtanut nuoruudenrakkaus Prahassa. Kirjoittaja muistelee myös edesmennyttä äitiään kauniisti tuokiokuvausten avulla.
Kirjasta puuttui Prahan paikkojen ja elämäntyylin kuvaus ja jäin niitä kaipaamaan. Teos oli kirjoittajan omakohtaista muistelua ja ajatusvirtausten kuvailua.
Kirjasta puuttui Prahan paikkojen ja elämäntyylin kuvaus ja jäin niitä kaipaamaan. Teos oli kirjoittajan omakohtaista muistelua ja ajatusvirtausten kuvailua.
August 23, 2025
"Typeriä ajatuksia on yllättävän helppo ajatella. Se onnistuu aivan kuin itsestään."
Petri Tamminen on ollut luottokirjailijoitani vähäeleisyydessään, tarkkuudessaan ja hiljaisessa yllättävyydessään.
Pinnan alla tapahtuu kuten Tammisen asiaan yleensä kuuluu. Viisaus tipahtaa silmien eteen äkillisesti ja todellisuutta jäljitellen kuten sitaatissa yllä.
Nuori Petri-niminen henkilö kulkee Prahassa H:n luona, pääsee jopa tämän perheeseen, mutta ei siitä onnea synny.
Kuvitelkaa miten rakastunut hän on: lähtee elokuvistakin pois, jotta voi ajatella H:ta.
Eletään esimerkiksi niissä Euroopan historian kohdissa, joissa Tsekkoslovakian ja DDR:n rajalla suoritetaan tylyhköt tarkastukset, jopa pelottavat sille, joka salakuljettaa antiikkiviulua Turkuun. Sitten luetaan Pispalassa lehdestä, miten Saksojen rajalla odotetaan sen avautumista.
Haikeus, suru, nuoruus ja naiset. Kuljetaan ristiin rasti halki elämässä, viedään kuolleen äidin jäämistöä kirpputorille.
Oli kyllä harvinainen ratkaisu ja hieno oivallus liittää perinteiseen romaaniin mustavalkoiset valokuvat Prahasta ja hetken tilanteista siellä. Saarikosken asuinhuoneistossakin vieraillaan ja Kampan puiston laidalla asustellaan.
Vaikka niinhän se on, ettei sitten aikuisena se Prahakaan enää näytä samalta, kun sinne palaa pakottamaan vielä kerran nuoruuttaan.
Hetken muistot ovat ihmisen elämässä yksi väläys vain.
Petri Tamminen on ollut luottokirjailijoitani vähäeleisyydessään, tarkkuudessaan ja hiljaisessa yllättävyydessään.
Pinnan alla tapahtuu kuten Tammisen asiaan yleensä kuuluu. Viisaus tipahtaa silmien eteen äkillisesti ja todellisuutta jäljitellen kuten sitaatissa yllä.
Nuori Petri-niminen henkilö kulkee Prahassa H:n luona, pääsee jopa tämän perheeseen, mutta ei siitä onnea synny.
Kuvitelkaa miten rakastunut hän on: lähtee elokuvistakin pois, jotta voi ajatella H:ta.
Eletään esimerkiksi niissä Euroopan historian kohdissa, joissa Tsekkoslovakian ja DDR:n rajalla suoritetaan tylyhköt tarkastukset, jopa pelottavat sille, joka salakuljettaa antiikkiviulua Turkuun. Sitten luetaan Pispalassa lehdestä, miten Saksojen rajalla odotetaan sen avautumista.
Haikeus, suru, nuoruus ja naiset. Kuljetaan ristiin rasti halki elämässä, viedään kuolleen äidin jäämistöä kirpputorille.
Oli kyllä harvinainen ratkaisu ja hieno oivallus liittää perinteiseen romaaniin mustavalkoiset valokuvat Prahasta ja hetken tilanteista siellä. Saarikosken asuinhuoneistossakin vieraillaan ja Kampan puiston laidalla asustellaan.
Vaikka niinhän se on, ettei sitten aikuisena se Prahakaan enää näytä samalta, kun sinne palaa pakottamaan vielä kerran nuoruuttaan.
Hetken muistot ovat ihmisen elämässä yksi väläys vain.
May 23, 2025
Hämmentävän vereslihaisen avoin nuoruuden rakkauden muistelo. Tammisen tutun ironinen itsehäpeä ja hienojen lauseiden pudottelu tässäkin läsnä. Sokeaahan se hullaantuminen voi olla, mutta että noin sokeaa ja sakeaa.
”Aamuisin muistin tulevaisuuden ja ajattelin sitä hetken. Kovin paljon sitä ei onneksi tarvinnut ajatella, niin kaukana se oli”.
Valokuvat putoavat kirjassa osuvasti ja ovat yllättävän hyviä, puhuttelevia. Tamminen osoittaa kuuluvansa siihen ikämiesten joukkoon, joiden ei tarvitse katua etteikö tullut nuorena yritettyä. Kadehdittavaahan se on.
”Aamuisin muistin tulevaisuuden ja ajattelin sitä hetken. Kovin paljon sitä ei onneksi tarvinnut ajatella, niin kaukana se oli”.
Valokuvat putoavat kirjassa osuvasti ja ovat yllättävän hyviä, puhuttelevia. Tamminen osoittaa kuuluvansa siihen ikämiesten joukkoon, joiden ei tarvitse katua etteikö tullut nuorena yritettyä. Kadehdittavaahan se on.
August 17, 2025
Sinua sinua on pieni kirja, joka kantaa isoja tunteita.
Nuori Petri matkustaa Prahaan kihlattunsa kanssa 1988, tapaa tšekkiläisen H:n ja jättää kihlattunsa.
Rakkaus on kiihkeää, mutta yksipuolista, ja muistot siitä elävät yhä. Kirja hyppii ajassa: Petri muistelee äitiään, vaimoaan ja nuoruuden hetkiä, kuten treffejä, jolloin hän heitti avaimensa roskikseen ja jäi nolona kaivelemaan niitä tytön saapuessa. Häpeä on kevyttä, mutta osuvaa – nuorena roskiksessa möyriminen oli maailmanloppu, nyt se naurattaisi.
Tamminen kirjoittaa lakonisesti: asuntolaina painaa päivisin paljon ja liikaa öisin, lapset kasvavat huomaamatta, ja elämä on kohinaa, jossa jokainen hetki värisee. . Tammisen mustavalkokuvat Prahasta ovat kuin hiljaisia muistoja, tekstiin sopivia. Sanojen ja hiljaisen huumorin mestari. Teoksen ei tarvitse olla pitkä jotta siitä tulisi painava. Lukusuositus.
Nuori Petri matkustaa Prahaan kihlattunsa kanssa 1988, tapaa tšekkiläisen H:n ja jättää kihlattunsa.
Rakkaus on kiihkeää, mutta yksipuolista, ja muistot siitä elävät yhä. Kirja hyppii ajassa: Petri muistelee äitiään, vaimoaan ja nuoruuden hetkiä, kuten treffejä, jolloin hän heitti avaimensa roskikseen ja jäi nolona kaivelemaan niitä tytön saapuessa. Häpeä on kevyttä, mutta osuvaa – nuorena roskiksessa möyriminen oli maailmanloppu, nyt se naurattaisi.
Tamminen kirjoittaa lakonisesti: asuntolaina painaa päivisin paljon ja liikaa öisin, lapset kasvavat huomaamatta, ja elämä on kohinaa, jossa jokainen hetki värisee. . Tammisen mustavalkokuvat Prahasta ovat kuin hiljaisia muistoja, tekstiin sopivia. Sanojen ja hiljaisen huumorin mestari. Teoksen ei tarvitse olla pitkä jotta siitä tulisi painava. Lukusuositus.
September 19, 2025
Kolme tuntuu liian vähältä, mutta neljä liian suurelta. Nerokkaita yksittäisiä havaintoja ja lauseita, kuten Tammisella aina, mutta tämä ei ole suosikkini hänen tuotannostaan.
August 10, 2025
Hienoja oivalluksia ja onnistunutta tunnelmointia. Kuunnellessa tosin oli vaikeuksia keskittyä sisältöön, kun häiritsi hirveästi, miten käytännössä joka virkkeessä oli pari artikkelinomaisesti käytettyä se-pronominia: ”Surullista siinä meidän kohtaamisessamme taisikin olla vain se minun oletukseni, että Marilla olisi tarve kerskailla.” Kun vaihtoi perinteiseen lukemiseen, teksti sujui paljon paremmin. Karsisin silti nuo loputtomat se-/ne-pronominit, joita ei suomen kielessä tarvita. Ne toimivat tuttuutta ja puhekielisen rentoa muistelua rakentelevana tyylikeinona vain paikoin, eivät kaikkialla ja joka virkkeessä — ja silloinkin luontevampi pronomini olisi useimmiten tuo/nuo.
April 22, 2026
Väsyneiden lukupiirin kirja, jonka ajattelin kannen perusteella olevan hempeä ja romanttinen, mutta mitäpä vielä. Petri Tammisesta pitävänä tykkäsin myös tästäkin, vaikka lukijaa ei helpolla päästetäkään - lyhyt mitta ja lyhyet lauseet ei aina tarkoita yksinkertaisuutta.
Mutta rakkaudesta Tamminen onnistuu kyllä puhumaan tuoreesti ja minnuu puhuttelevasti. Vaikka hän muisteleekin nuoruuden rakkauttaan, ei lukijalle tule yhtään nolostuttava olo (joka helposti iskee keski-ikäisten miesten turinoita lukiessa). Mustavalkoiset valokuvat ovat hieno lisä tarinaan.
Mutta rakkaudesta Tamminen onnistuu kyllä puhumaan tuoreesti ja minnuu puhuttelevasti. Vaikka hän muisteleekin nuoruuden rakkauttaan, ei lukijalle tule yhtään nolostuttava olo (joka helposti iskee keski-ikäisten miesten turinoita lukiessa). Mustavalkoiset valokuvat ovat hieno lisä tarinaan.
Displaying 1 - 30 of 57 reviews