Millaisia arpia ihminen kantaa sielussaan? Kuinka kaukaa ne ovat lähtöisin – varhaisesta lapsuudestako vai vielä kauempaa? Onko koko lajimme historia läpisyöpynyt traumasta?
Näitä pohtii kahden lapsen äiti, joka tekee taivalkoskelaiselle suvulleen ruumiinavausta ja kirjoittaa omakohtaista tapauskertomustaan romaaniksi. Romaaniraakileen sisältä häntä tuijottavat psykoanalyytikot Sigmund Freud ja Sándor Ferenczi, hengelliset kysymykset, unien ja myyttien hahmot sekä vauva, haave kolmannesta lapsesta.
Kosminen tanssija on koskettava ja puhutteleva romaani, joka kuvaa tunnustuksellisesti ja esseemäisesti lapsuuden synkkää historiaa ja sitä kuinka tämän historian kanssa voi selvitä hengissä. Jatkaa elämää, kasvaa, lisääntyä, luoda – ja rakastaa.
Jokin tässä kirjassa veti puoleensa ja vahvasti, piti ottessaan lukiessa vahvasti ja kosketti myös vahvasti. Kenties tietyt yhtymäkohdat omaan ja oman suvun tunnetaakkoihin. Suurin osan kirjan teoreettisista tausta osuuksistakin piti otteessaan, mutta loppu puolella ne alkoivat, syystä tai toisesta, olla minulle pakkopullaa, sivujen täytettä. Aina välillä kirjaa lukiessani mietin, kuinka paljon kirjassa on autofiktiota, niin kuin tuo hieno sana kuuluu ja kuinka paljon vaiko kokonaan ihan vain fiktioita, joka on kirjoitettu omaelämäkerralliseen muotoon. Välillä tämä epätietoisuus häiritsi lukemista. Tuli tunne,että menenkö täysillä "huijaukseen" mukaan. En tiedä miksi ajattelen, että minua lukijana huijttaisiin, jos ajattelen tekstin olevan omaelämäkerrallista ja se onkin "vain" fiktiota. Tai jos on autofiktiota, niin missä kohtaa on todellista, koettu elämää ja missä kohtaa on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Mutta onneksi tämä esiin nostamani seikka ei liikaa häirinnyt lukemistani ja sain hienon, avartavan ja osittain vertaistuellisenkin lukuelämyksen.
Kirja oli raskaista teemoistaan huolimatta yllättävän helppolukuinen ja mukaansatempaava. Kirja herätti henkiin varhaiset psykoanalyytikot, joihin liittyvän tarinalinjan lukeminen oli erittäin mielenkiintoista. Tuli vaikutelma, että kirjailija pyrki kohti totuutta historiallisten hahmojen kuvauksessa, vaikka en tätä pysty arvioimaan. Psykoanalyysin suhdetta lapsuuteen ja totuuteen käsiteltiin mielestäni ansiokkaasti. Olisi mielenkiintoista kuulla jonkun psykoanalyytikon tai psykoanalyysin perehtyneen lukijan näkemyksiä tästä. Kirja antanee mahdollisuuksia myös oman kehityshistorian reflektointiin.
Kirjoittaja pohtii omien kokemusten kautta naiseutta, äitiyttä, synnyttämistä, kokemusten epigeneettistä perimää ja samalla kirja on romaanimuotoinen oppikirja eri terapiasuuntauksista. erityisesti jäi mieleen Sandor Ferenczin ajatukset: trauma voidaan purkaa symbolisessa tilassa. tämä symbolinen tila voi olla vaikka terapia tai kirjan kirjoittaminen. TÄMÄN KIRJAN VOIS OSTAA ITSELLE!
Tykkäsin! Ylisukupolvisiin traumoihin ja myyttien historiaan syvennyttiin antaumuksella, mutta tarina soljui silti vaivattomasti eteenpäin. Syy-yhteyksiä ja rinnastuksia etsittiin omaan makuun välillä ehkä turhankin vimmatusti, mutta mukaan mahtui myös onnistuneita tiivistyksiä jaetusta ihmisyydestä.
Yhdistelmä omakohtaisen trauman selvittelyä ja esseetyylistä asiakirjoittelua psykoanalyysin ja psykologian historiasta. Jälkimmäinen osuus alkoi kiinnostavan alun jälkeen puuduttaa. En saanut oikein pisteitä yhdistettyä. Taitavaa kielenkäyttöä mutta lopulta kirja jäi etäiseksi.