Graniittimies

by Sirpa Kähkönen

Mitä tapahtui suomalaisnuorille, jotka uskoivat vapauden lupaukseen? Vastasiko Neuvostoliitto veljesvainoa itään paenneiden toiveisiin?

Ilja, Klara ja Lavr ovat lähteneet kotimaastaan vapauden valtakuntaan vannoen etteivät koskaan palaa. He ovat vaihtaneet nimeä ja kieltä; he ovat jättäneet kaiken.

Petrogradissa ihminen on se, joka hän väittää olevansa. Kaikki on muutoksessa, ja kaiken muuttuminen on korkein päämäärä. Valtakunnan kaduilla ja maanteillä harhaavat kodittomat lapset.

Nuoret rakentavat tovereista itselleen perheen ja suvun. He kiintyvät kaupunkiin, joka ei kiintymykseen vastaa.

Kun Petrogradista tulee Leningrad, alkaa vaikea elämä.

Genres: Finnish Literature, Historical Fiction, Fiction, Drama

334 pages, Hardcover

First published January 1, 2014

Reviews

[Linnea · Rating 3 out of 5]

Vaikea ja sirpaleinen kuvaus lähtemisestä, uskaltamisesta, vallankumouksista ja ihmisistä kaiken tämän keskellä. Pidin kirjan ensimmäisestä osasta, silloin tiesin kuka kertoo ja missä mennään, mutta kerronnan hajautuessa eri hahmojen välille en osannut enää keskittyä, hapuilin ja jäin jumiin, menetin mielenkiintoani. Kirjoittaa Kähkönen joka tapauksessa osaa ja hyvin osaakin, mutta etäiseksi tämä Graniittimies jäi.

[Mariann · Rating 2 out of 5]

Veel üks raamat, mis mulle HeadRead festivalil silma jäi, oli soomlanna Sirpa Kähkönen kirjutatud ajalooline romaan "Graniitmees". Mind paelus väga katkend tagakaanel. Ma ei olnud varem kuulnud noortest, kes oleks Nõukogude Liitu pagenud, ikka vastupidi. Nii võtsingi huviga teose kätte, et saada teada, mis neist sai.

1922-1937, Petrograd/Leningrad, Skatški. Kaks soome noort sõidavad suuskadega verivärskesse Nõukogude Liitu, lootes seal uut ja paremat elu. Koos kodumaaga hüljatakse ka endised nimed. Klara oma mehega pole sugugi ainsad, nad leiavad saatusekaaslasi Petrogradist veelgi. Moodustub iseäralik sõpruskond, kust leiab nii tsirkusestaare kui ka ärimehi. Elutingimused on küll kasinad, kuid esialgu on tore, sest noored tunnevad end kasulikuna. Nad aitavad levitada sotsialismi vaimu maapiirkondades. Klara südameasjaks saavad tänavalapsed, keda ta igati aidata püüab. Ajaga naine aga kuhtub ning üha selgemaks saab, et sotsialismist ei saa utoopiat. Kõige kiiremini saavad sellest aru sõjaväega liitunud soomlased, aga hiljem teisedki, sest Lenini surma järel saavad neist soovimatud isikud.

Kui aus olla, siis see maaliline suusatamise kirjeldus jäigi raamatu positiivseimaks osaks. Sisu oli hall ja rõõmutu ning isegi kirev tegelaste sõpruskond ei suutnud sellesse eriti värvi tuua. Pigem ajas nende rohkus mind segadusse, seda eriti tänu vene nimedele. Kerge ei olnud ka tegelastel, kui Petrogradist sai Leningrad ning kõik tänavad nimesid vahetasd. Sündmustik jäi siiski mulle kaugeks ning tundsin, et ma ei tunne piisavalt tausta, et kõigest aru saada. Siiski ma ei kahetse, et teda lugesin, sest see avas mulle uue vaatenurga.

Sirpa Kähkonen on pärit Soome järviselt alalt Kuopio väikelinnast. Just sellest piirkonnast on ta kirjutanud romaanide sarja, mida küll kahjuks veel eesti keelde tõlgitud pole, kuid kodumaal on see talle aga tuntust toonud. Romaanide kirjutamisel on krjanik teinud palju eeltööd, et luua ajastutruu õhkkond. Romaani "Graniitmees" valmistus ta koguni 10 aastat, et mitte eksida. Nõukogude Liitu rännanud noorte lugu on seotud Sirpa perekonnaga. Veel huvitavat autori kohta leiab intervjuust Postimehes.

"Graniitmees" oli küll kirjutatud huvitaval teemal ning minu jaoks uudse nurga alt, kuid jäi mulle kaugeks ning kohati arusaamatuks.

[Elisa · Rating 4 out of 5]

”Se karkaa meiltä”, Klara oli sanonut — ei muuta.

Eletään 1920-lukua. Klara on lähtenyt Suomesta miehensä Ilja (Elias) Lavrovitsh Tuomen mukaan olemaan osa vallankumousta ja tekemään todeksi ihanteitaan. Kirjan kerronnallinen rakenne on aivan loppua lukuun ottamatta kaksijakoinen ja aikajänne on lopulta toistakymmentä vuotta. Alussa äänessä on Klara, joka päiväkirjan tapaisessa kirjoitelmassaan kertoo uudesta elämästään hyvin maanläheisellä tyylillään. Alussa vielä kaikki tuntuu mahdolliselta. Puolivälin jälkeen näkökulma loitontuu Klarasta ja vaihtuu moniääniseksi. Muutoksia tapahtuu. Valta on vaihtunut ja vallankumouksen lapset huomaavat jääneensä orvoiksi. Utopia karkaa olemattomiin. Loppuun kannattaa lukea, jos haluaa tietää kuka saa viimeisen sanan.

Kirjan kerronnallinen rakenne on erityinen. Hetkellisesti jäi kaihertamaan yhtäkkinen muutos tyylissä ja Klaran sisäistä puhetta tuli ikävä, mutta kun ymmärsi syyn muutokseen kokonaisuus asettui uomiinsa ja tutulla tavalla taas pidin tästäkin Kähkösen kirjasta. Petrograd/Leningrad on katuineen ja rakennuksineen elävä kuin jokin olento, mutta kuitenkin lapsilleen kylmä ja kova paikka.

Joskus aiemmin tuumin, että olispa kiva lukea, miten ehkä olisi voinut käydä niille Tuomen sisaruksille, jotka sinne rajan taakse lähtivät. Tavallaanhan tässä on nyt siitä kysymys, vaikka ihan itsenäisenä teoksena tätä voi hyvin pitää. Viittauksia on Ahmatovaan, Majakovskiin, Tolstoihin sekä Thomas Moreen, joiden teksteihin tekee mieli tarttua tämän luettuaan.

[Heidi · Rating 5 out of 5]

Kertakaikkisen vaikuttava.
Olen ollut samalla lailla vaikuttunut kahdesti aiemmin; Sofi Oksasen Puhdistuksesta ja Ulla-Lena Lundbergin Jäästä. Ei näissä tavallaan ole mitään yhteistä ja tavallaan taas kaikki. Meitä vetävät voimat, veljeys, vapaus, onnen pienuus, maailman epäreiluus, tapahtumien ketjut. Huh. Kannet kiinni ja pussilakanan sisään tasaamaan sielun kramppeja.

[Katja · Rating 4 out of 5]

Upeasti kirjoitettu, vahva ja surullinen romaani.

[Malin K · Rating 4 out of 5]

En gripande men tung bok om hur ideal och en tro på en bättre framtid byts mot skräck, brist på framtidstro och människors undergång både fysiskt och mentalt.

[Eva-L · Rating 4 out of 5]

Fascinerande om idealism vs. verklighet. Klara och Ilja vill bygga det nya Sovjetunionen och beger sig på skidor till Petrograd. De försöker skapa både en ny värld och en familj, men det går inte som de tänkt sig. Det tog ett litet tag för mig att komma in i boken. Jag tyckte att det var rörigt i början med många olika personer att hålla reda på, men när jag fick koll på persongalleriet och kunde fokusera på vad som faktiskt hände fastnade jag. Miljöskildringarna är otroligt bra, både staden och landet blir tydliga. Det var intressant att jämföra den här med The Noise of Time som delvis utspelar sig under samma tid: Sjostakovitj känns väldigt modern jämfört med Klara, kanske för att hans kamp (i Barnes tappning) är existentiell, medan fokuset i Granitmannen hamnar mer på den fysiskt eländiga tillvaron. Det kan helt enkelt vara så att jag har lättare att förstå existentiell ångest än fysisk överlevnadsångest.

[Signe Steinpilm · Rating 5 out of 5]

Lihtsalt väga hea raamat. Hullumeelne ajastu, huvitav vaatenurk, imeline keel, kummitama jäävad tegelased. Alguses tundus, et isegi liiga ränk mulle praegusel hetkel lugemiseks, aga karmidest teemadest aitab läbi mingi optimistlik paratamatuse tunne, mis raamatusse sisse kirjutatud, ja peategelase kartmatus ka.

[Anders Kauranen · Rating 4 out of 5]

Det var intressant att läsa om hur de som åkte till Sovjet efter revolutionen behandlades när de kom dit. Bra också att det fanns ett kvinnligt perspektiv i berättandet. Det krävs dock en del förförståelse för att hänga med i boken och det drar ner helhetsbetyget lite grann.

[Markus Pietilä · Rating 4 out of 5]

Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2013: 208/208)
2014: 5/6
(2015: 1/6)
1984-2023: 214/268

4+/5.

Nämä arviot (tai pikemminkin reaktiot) jätättävät nyt melko pahasti: tätä kirjoittaessani olen jo lukemassa romaania numero 219 ja pian siirryn Finlandia-vuosien 2014-2015 viimeiseen ehdokkaaseen. Nopeuttaakseeni tahtiani hieman teen tällaisen yhteiskirjauksen kaikista vuoden 2014 kuudesta ehdokkaasta. Tuon vuoden voittajaksi valittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Oma selvä voittajani olisi kuitenkin ollut Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Alla ovat kaikki ehdokkaat suurinpiirteisessä paremmuusjärjestyksessäni:

4,5 Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 2014
4+ Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä 2014
4+ Anni Kytömäki: Kultarinta 2014
4+ Sirpa Kähkönen: Graniittimies 2014
4+ Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014V
4- Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 2014

Lisäys: Kun nyt olen saanut luettua myös kaikki vuoden 2015 ehdokkaatkin – ja tämän yhteiskirjauksen valmistuminenkin viipyy –, lisään tähän kirjaukseen myös nuo vuoden 2015 ehdokkaat. Finlandia-diktaattorina olisin itsekin palkinnut Laura Lindstedtin Oneironin. Oneironin parhaimmuus tuntui melko itsestäänselvältä.

5 Laura Lindstedt: Oneiron 2015V
4,5 Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 2015
4+ Panu Rajala: Intoilija 2015
4+ Pertti Lassila: Armain aika 2015
4 Kari Hotakainen: Henkireikä 2015
4 Markku Pääskynen: Sielut 2015

Ei ole varmaankaan mitään sellaisia yksittäisiä piirteitä tai piirteiden yhdistelmiä, jotka auttaisivat erottamaan viihderomaanin taideromaanista (tai muun viihteellisemmän kulttuurituotteen taiteellisemmasta vaihtoehdosta). Oletan, että milteipä mikä tahansa piirre voi esiintyä niin taiteessa kuin viihteessäkin. Jotkin piirteet saattavat tosin olla yleisempiä taiteessa kuin viihteessä – ja toiset taas yleisempiä viihteessä kuin taiteessa. Onnellinen loppu voisi varmaankin olla yksi sellainen piirre, joka on viihteessä yleisempää kuin taiteessa. Viihde pyrkii varmaankin taidetta useammin viemään ihmisen (edes hetkeksi) pois tosielämästä, kun taas taide pyrkinee mieluummin kuvaamaan maailmaa sellaisenaan – ja tosielämässähän onnelliset loput voivat olla verraten harvinaisia. Olisi mielestäni kuitenkin typerää pitää lopetuksen onnellisuutta jonkinlaisena automaattisena kriteerinä, joka erottelee taiteen viihteestä: eli onnellinen loppu leimaisi teoksen suoralta kädeltä viihteeksi ja taiteen edellytyksenä taas olisi jotenkin monivivahteisempi ja epämääräisempi päätös. Ja vaikka viihteelle on varmasti tyypillisempää henkilöhahmojenkin yksioikoisuus ja jakaantuminen esimerkiksi selvästi pahoihin ja hyviin tyyppeihin, niin ei liene mahdottomuus sekään, että taiteessakin esiintyisi karikatyyrimäisiä pahiksia ja hyviksiä. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että vaikka joku kirjailija saattaa pakata kirjansa täyteen taideromaanille tyypillisempiä piirteitä ihan vain siksi, että hänen kirjaansa myös pidettäisiin taideromaanina – vaikkei hän ehkä onnistuisikaan hyödyntämään näitä taideromaanin tyyppipiirteitä niin kovin hyvin. Ja joskus sitten tuntuu myös siltä, että näitä ulkoisesti taideromaaneilta vaikuttavia – mutta tarkemmassa tarkastelussa toivomisen varaan jättäviä teoksia – myös asetetaan ehdolle ja palkitaankin näillä erilaisilla kirjallisuuspalkinnoilla. Palkitaan siis enemmän muotoa kuin sisältöä. Vastaavasti oletan, että on sitten myös niitä teoksia, joita hyljeksitään niiden pinnalta viihteeltä vaikuttavan sisällön vuoksi, vaikka kokonaisuutena ne olisivatkin paljon enemmän. Hyväksi taideromaaniksi voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, mikä pyrkii koko ajan haastamaan ja "harhauttamaan" lukijaa monilla, epäselvillä, vaihtuvilla ja poukkoilevilla aikatasoilla ja kertojahahmoilla. Huonoksi viihderomaaniksi taas voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, joka silittää lukijaa myötäkarvaan ainakin kronologisella etenemisellään ja yhdellä kertojallaan.

209: Anni Kytömäen Kultarinta taisi olla pullollaan taideromaanin tyyppipiirteitä, ja lukemista helpottavat vähän viihteellisemmät piirteet taas taisivat melkolailla puuttua. Ei siinä mitään, olen kai tällaisia aiemminkin lukenut – joitakin nautinnollakin. Tämä Kultarinta ei nyt kuitenkaan jostakin syystä onnistunut oikein missään vaiheessa sytyttämään, innostamaan ja vetämään mukanaan. Tekisi ehkä kovastikin mieli tuomita tämä teos ainakin jossain määrin tekotaiteeksi (heppoisempaa sisältöä koreissa taiteen ulkokuorissa?) – mutta epäröin kuitenkin suuresti tehdä sitä. Anni Kytömäki on kuitenkin saanut kaikilla teoksillaan poikkeuksellisen paljon kiitosta, suitsutusta ja huomiota niin kriitikoilta kuin rivilukijoiltakin. Olen siis avoin sille vaihtoehdolle, että vika onkin minussa itsessäni eikä tässä Kultarinnassa tai Anni Kytömäessä. Haluan antaa hänelle uuden mahdollisuuden – ja osana tätä Finlandia-projektiani pääsenkin sen tekemään lukemalla Finlandia-voittaja Margaritan. Melko massiivista Kultarintaa en välttämättä kuitenkaan lähde ainakaan ihan lähiaikoina kahlaamaan uudelleen.

210: Miehiä ja ihmisiä toi Olli Jaloselle neljännen Finlandia-ehdokkuuden (Johan ja Johan 1989, Isäksi ja tyttäreksi 1990, 14 solmua Greenwichiin 2008). Tätä voisi varmaankin kutsua ihan vain kunnon lukuromaaniksi. Romaania oli erityisen virkistävää lukea melko raskaalta tuntuneen Kultarinnan jälkeen (ja ennen ehkä vieläkin raskaampaa Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää). Olli Jalonen on kaiketi saavuttanut sellaisen aseman, että hän voi kirjoittaa tällaisen pakottamattoman lineaarisen romaanin yhden henkilön näkökulmasta (ja vieläpä onnellisella lopulla!) ilman pelkoa siitä, että hänen taiteensa luokiteltaisiin (väärin) kevyemmäksi viihteeksi.

211: Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää lukiessani mietin kyllä, että kirjasta olisi voinut tulla parempi, jos se olisi riisuttu kaikista taideromaanin hehkua tuovista piirteistä – ja kerrottu yksinkertaisempana tarina. Tuntui, ettei noita taideromaanin tyyppipiirteitä oltu oikein osattu käyttää sellaisella tavalla, että ne olisivat nostaneet teoksen arvoa – vaan ne pikemminkin laskivat sitä.

212: Panu Rajalan Intoilijakin tuntui virkistävältä. Ihan kunnon korkeakirjallisuutta ilman korkeakirjallisuuden aiheetonta raskautta. Finlandia-ehdokkaissa on runsaamminkin näitä teoksia, jotka kertovat fiktiivisesti oikeasti eläneistä suurmiehistä. Panu Rajalan Intoilija on mielestäni – ainakin Erik Wahlströmin romaanin Den dansande prästen (Tanssiva pappi) ohella – näiden teosten parhaimmistoa. Vaikka olen sen periaatteessa tiennytkin, että Panu Rajala on ihan oikea kirjailijakin, on hän itselleni ollut aiemmin tuttu lähinnä monista turhanpäiväisistä otsikoista ja lööpeistä. Että sikälikin oli Intoilijan lukeminen virkistävää, että nyt tiedän hänen kirjailijuutensa myös käytännössä.

213: Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät oli runsaamminkin noita siirtymiä eri aikatasojen ja kertoja-/näkökulmahahmojen välillä. Mistään itsetarkoituksellisesta harhauttelusta ei tuntunut kuitenkaan olevan kysymys – ja romaanin juonta olikin melko helppo seurata. Suurimpana ongelmana itselläni tämän romaanin kanssa oli se, että se tuntui epäuskottavalta niin joissakin pienemmissä kuin suuremmissakin asioissa. Jos kirja oli uskottava, niin kirjailija ei sitten vain onnistunut myymään tarinaansa minulle. Vaikka vaikkapa siinä olikin jotakin virkistävää, miten kirjan amerikkalainen hahmo roimi suomalaista yliopistomaailmaa, niin kaikissa sanoissaan ja tuntemuksissaan tuo amerikkalainen ei kuitenkaan tuntunut ainakaan minusta täysin amerikkalaiselta.

214: Graniittimies toi Sirpa Kähköselle toisen hänen Finlandia-ehdokkuuksistaan (ensimmäinen tuli romaanilla Lakanasiivet 2007). Siinä missä Lakanasiivet ei vedonnut itseeni sitten ollenkaan, tämä Graniittimies vetosi – ainakin alkuosaltaan. Romaani taisi alkaa enemmän lineaarisena ja yksinkertaisena kertomuksena, kun taas loppuosassa tavoiteltiin "taiteellisempaa" ilmaisua. Hallitsisiko Kähkönen kuitenkin edeltävän paremmin kuin jälkimmäisen?

215: Tommi Kinnusen Neljäntienristeys olisi siis ollut minun Finlandia-voittajani – ja vieläpä melko selvästi. Kirjan alun lyhyt muutaman sivun alkuluku oli silkkaa taideromaanin hämmentämistä. Jotain siitä tajusi lukemalla ensin takakannen "vihjetekstin". Mutta kun sivut luki uudelleen koko romaanin lukemisen jälkeen, olikin kaikki päivänselvää. Kirjan neljä pääosaa on kerrottu kukin yhden henkilön näkökulmasta. Nämä henkilöt kuuluvat eri sukupolviin. Kirjan keskiössä on se tukahdettu salaisuus, joka yhdellä näistä henkilöistä on – ja joka vaikuttaa muihinkin. Tuon salaisuuden kyllä arvaa, vaikka siitä pitkään vain vihjaillaankin. Lopullisesti tuo salaisuus sitten paljastuu vasta tuon henkilön silmin kerrotussa neljännessä luvussa. Kronologisesti tuota henkilöä käsittelevä luku kuuluisi keskemmälle kirjaa, mutta salaisuuden paljastumisen pitkittämiseksi – ja draaman lisäämiseksi – se on taitavasti sijoitettu loppuun. En ole välttämättä samaa mieltä siitä sanomasta, jonka Tommi Kinnunen haluaa tällä kirjallaan välittää, mutta siitä ei ole epäilystäkään, että hän tekee sen pirun taitavasti.

216: Markku Pääskynen sai romaanillaan Sielut toisen Finlandia-ehdokkuutensa (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Vihan päivä 2006). Kirjan alussa tyttö katoaa ja lopussa sitten löytyy. Tuo on kuitenkin vain kehyskertomus – ja kehysten välissä on monenmoista pohdintaa. Oliko nimi Sielut vähän kryptinen? Enemmän taideromaanin tyyppipiirteitä – ei kuitenkaan mitenkään erityisen haastava. Tuskin luen uudelleen.

217: Selja Ahavan romaani Taivaalta tippuvat asiat oli kerrassaan upea ja hurmaava – ja olin jo täysin valmistautunut jakamaan oman varjo-Finlandiani tälle teokselle (mutta sitten ilmaantui – jos mahdollista – jotakin vieläkin upeampaa). Tytön äiti kuolee lentokoneesta putoavaan siniseen jäähän, tytön täti voittaa lotossa ensin tuplajättipotin ja sitten vielä toisen päävoiton päälle ja vielä kirjan hahmoihin kuuluu mies, johon salama iskee viisi kertaa. Kuulostaa ehkä huonolta farssilta, mutta kaikkea muuta! Romaani on lopulta vakava kirja vakavista asioista (ainakin vanhemman kuoleman vaikutuksesta lapseen?) – ja näiden vakavampien teemojen käsittelyä vain tietty omituisuus ja huumori parantavat.

218: Henkireikä toi Kari Hotakaiselle peräti hänen viidennen Finlandia-ehdokkuutensa (Klassikko 1997, Juoksuhaudantie 2002, Huolimattomat 2006, Ihmisen osa 2009). Helppolukuista, tasaista ja varmaa. Mitään kirjallisia harhautuskeinoja ei juuri käytetä. Suomen ensimmäisen Pirkka-kirjailijan titteli sopii varmasti Hotakaiselle enemmän kuin hyvin. Onko hän samalla kuitenkin myös suomalaisen kirjallisuuden pahimpia alisuorittajia? Pitäisikö välillä rohjeta kokeilla jotakin muutakin – mennä vähän mukavuusalueen ulkopuolellekin? (Riskinä tietysti on, että tuolloin saattaa Pirkka-taso alittua, mutta mahdollisuutena Pirkka-riman roima ylitys.)

219: Pertti Lassilan romaanissa Armain aika äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Huipentumana pidin lukua 13 (s. 87-101), jossa kerrotaan Lapin sodassa kuolleesta Arvosta – eli äidin toisesta miehestä ja pojan isästä. Kirja oli kokonaisuutena ehkä kuitenkin vähän epätasaisempi kuin tuo luku.

220: Laura Lindstedtin Oneiron toi hänelle toisen Finlandia-ehdokkuuden (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Sakset 2007). Saksia pidin "vain" taitavana. Oneroinissa oli taitoa vieläkin enemmän – ja sen lisäksi muutakin (ainakin sitä kaipaamaani tunnetta). Tämä oli taideromaani – kuitenkin ilman itsetarkoituksellista taideromaanille tyypillisten piirteiden viljelyä. Seitsemän eri ikäistä, eri taustaista ja eri maista tulevaa naista kohtaa valkoisessa tyhjässä tilassa, joka sitten osoittautuu kuolemanjälkeiseksi välitilaksi. Vähittäisin askelin he vaipuvat tuosta välitilasta olemattomuuteen(?). Yksi naisista on New Yorkin juutalainen performanssitaiteilija Shlomith, joka on tehnyt anoreksiastaan keskeisen osan taidettaan. Hän nousee kirjan keskushenkilöksi, sillä kuudesta muusta kerrotaan huomattavasti vähemmän. Yhtenä kirjan huipentumana pidin Shlomithin pitämää performanssiluentoa siitä, mitkä piirteet juutalaisuudessa saattavat altistaa naiset syömishäiriöille. Tuon luennon päättely tuntuu uskottavalta. Lähdeviitteineen ja kaikkineen täyttänee yliopistoluennon kriteerit? Laura Lindstedt on varmaankin tehnyt kotiläksynsä hyvin. Uskoin, että romaanihenkilö todella voisi olla newyorkilainen ja juutalainen (ja vielä nainen ja performanssitaiteilijakin). Haluaisin kuitenkin kuulla tästä vielä jonkun aivan oikean newyorkis-juutalaisen naisen valistuneen mielipiteen (performanssitaiteilija hänen ei sentään tarvitsisi olla, ettei tehdä asiasta liian vaikeaa). Teoksessaan Lindstedt yhdistelee hienosti, taitavasti ja saumattomasti eri kirjallisuuden lajeja. Luettuani 220 Finlandia-ehdotettua teosta Oneiron on vasta toinen – ja ensimmäinen romaani –, jolle annan täydet viisi tähteä (ja Oneiron menee minun listallani Markku Envallin Samurai nukkuu -aforismikokoelmankin (1989) edelle).

[Milja Fromholtz · Rating 5 out of 5]

Väkevä kertomus siitä, mitä tapahtui niille suomalaisille, jotka sisällissodan jälkeen lähtivät uuden elämän ja sosialistisen unelman perässä Neuvosto-Venäjälle. Kuinka ideologiaa ja uskoa aatteeseen koeteltiin, kuinka 20-luvun Pietarissa (Petrogradissa) vielä juhlittiin ja elettiin huolettomasti, toisaalta absoluuttisessa köyhyydessä Nevan haisevissa kanavissa.
Raastavaa lukea henkilöhahmojen kautta, kuinka kommunismin aate 30-luvulla ajautui totalitarismin tielle, ja viimeisetkin unelmat toisenlaisesta tulevaisuudesta haudattiin.

[Kirsi Saukonsaari · Rating 5 out of 5]

Tässä teoksessa Kähkönen nousi mielestäni ihan uudelle tasolla. Mielenkiintoinen kirja, joka tuntui sujuvammalta kuin aiemmat, Kuopio-sarjan teokset. (Pidin kyllä niistäkin.) Ajattelin lukiessani usein Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -kirjaa, joka liikkui Neuvostovenäjällä. Paljon saman kaltaista henkeä, ja oikeastaan oli minusta yhtä korkeatasoinenkin. Pidin todella paljon.

[Elina Mustikkakummun Anna · Rating 5 out of 5]

Vahva ja vaikuttava.

[Aimi Tedresalu · Rating 5 out of 5]

Tõeliselt hõrk teos, justkui keelel aeglaselt sulav piparmündi lutsukomm, mille maik sind pärast otsasaamist veel kaua saadab. 1922. aasta kevadtalve paksus ja kleepuvas lumes saabuva Soome piirimetsadest töörahva tõotatud maale Nõukogude Liitu kaks noort, kellest saavad nende uuel kodumaal Ilja ja Klara. Nad tulevad suurte lootuste ja ootustega, noorusliku idealismi ja õhinaga noore revolutsiooni Petrogradi. Ei loe, et vahel ihu ja hing külmetavad ning akna taga vaikelt venivas hallis Petrogradi hommikus elustuvad mälestused seljataha jäänud elust. Petrograd on veel võimalusi täis tulevik. Varsti aga saab sellest Leningrad, kus hakkab vaikselt sisse imbuma oleviku realism, sohu rajatud linna mürgitav hingus. Eluõhtu suvilarajoonis Skatškis on juba tagasivaade minevikumaailmale. "Kui Utoopia väravad sulguvad, laskub inimeste hulka vaikus". Ja kusagil kaugel lõunas terendab soojust täis Taškent... Kindlasti teevad sellest raamatust nauditavalt meeldesööbiva teose just selle inimesed, kes teose hallis maailmas elustuvad. Igaühel neist on oma lugu. Seda raamatut tuleks kindlasti lugeda paberkujul.

[Susa · Rating 4 out of 5]

Jollain tavalla vauhdikas teos, jossa ihmiset keskiössä. Pidin tyylisä. Loppua kohden tehty näkokulman vaihdos on mielestäni oikein hyvä, mutta sitten vaihdoksia tulee vähän liikaa, ja osasta ei saa kunnolla selvää kenestä on kyse. Yleisesti kuitenkiin hyvä teos, jota voin suositella. En itse juuri nykyään lue "vakavaa" kaunokirjallisuutta, joten en tiedä tartunko itse Kähkösen uuteen Finlandian voittaneeseen teokseen, mutten pistä vastaan jos joskus tulee lukupiirissä luettua.

Kun Graniittimies oli ehdolla, Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät voitti Finlandiapalkinnon. Aikanaan tykkäsin paljon siitä, mutta viimeksi sen lukeminen tuntui mahdottoman puuduttavalta. Ehkä sinä vuonna arvostelijat arvostivat tulevaisuuden (ja nykyisyyden) monimutkaisen kaaoksen kuvaamista runsaudella, mutta kaunokirjallisena teoksena tämä Kähkösen Graniittimies tuntui paljon lähestyttävämmältä ja luettavammalta.

[Päter · Rating 3 out of 5]

En roman som jag gillar i teorin och det varför därför jag plockade upp den. Ett ungt finskt par skidar till Sankt Petersburg för att med idealism och unga förhoppningar bygga en ny värld i den socialistiska staten. Utopin bleknar och revolutionens ideal förvandlas till en hård vardag. Skildringen av den hårda vardagen är fin, och romanen omges av en viss mystisk aura, men jag tycker inte tycker att boken lyckas skildra passionen för revolutionen och den nya världen som karaktärerna säger sig ha. Språket och formen känns något omständlig, och personskildringarna känns aldrig riktigt levande. Sluten är bäst, och räddar betyget till en svag trea, där tycker jag att prosan lyfter, hittar rätt och berör - i ett landskap av brustna drömmar och trasiga individer.

[Ene Sepp · Rating 4 out of 5]

Ma tõesti soovin, et Elisa äpi asemel saanuks seda raamatut lugeda päriskujul, käte vahel hoides, vahepeal eelmiseid peatükki lehitsedes ja sündmuseid ning hetki üle lugedes. Noorte inimeste maailmaparandamise soov ning utoopiasse uskumine on nii armas ja nii kena, isegi kui see on ette kaotatud võitlus ja viib hukatusse.

Autor on teinud korraliku uurimistöö ja seda on ka tunda ning see annab teosele ainult boonuspunkte juurde. Detailiderohked kirjeldused ning meistriteostena maalitud laused... Hea, kuid kurb ja melanhoolne teos ning kui õnnestub millalgi see päris raamat enda kätte saada, siis loeks ka uuesti läbi.

[Alex Kangaroo · Rating 3 out of 5]

Mielenkiintoinen ja syvä tarina Neuvostoliittoon muuttaneista suomalaisista ja heidän elämästään. Päähenkilö ympärillä pyörivät hahmot ja ihmiset ovat hyvin tehty. Luvattu paratiisi ja karu todellisuus näkyy ja huohkuu kirjan hahmoissa ja maailmassa jatkuvasti. Itsellä meni varmasti paljon ohi kirjaa lukiessa, koska en tunne Pietaria tai Venäjää kovin hyvin.

Kirjan alku tuntui liitävän hyvin nopeasti päivistä ja viikoista toisiksi. Siihen oli vaikea päästä sisälle ja harkitsin DNF, mutta olen tyytyväinen lukemisen jatkamisesta.

[Susanne Harris · Rating 2 out of 5]

Nej, den här lovade lite för mycket. Intressant ämne och intressant tid men jag blev besviken. Den började lite segt men tog sig och blev lite bättre, men den sista tredjedelen var bara förvirrande.
Det var mycket gå fram och tillbaka mellan olika lägenheter och byggnader. Personskildringen var väldigt ytlig och man lärde inte känna någon förutom huvudpersonen Klara.

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Pitkään sai tämä Kuopio-sarjan spinoff odotella lukuvuoroaan hyllyssä, mutta tulipa nyt luettua. Ei vetovoimassaan Kuopio-kirjojen veroinen, mutta toimi tämäkin. Ehkä vähän arastelin aika ankealta tuntuvaa aihetta, mutta ei se nyt niin kamala ollut... Ja minusta Kähkönen kuvaa tässä kyllä oikein hyvin Neuvostoliiton alkuvaiheita, idealismin haihtumista vainoharhoiksi ja puhdistuksiksi.

[Anna-Maria Tuominen-Reini · Rating 4 out of 5]

Do not know quite what to think and feel after reading this book. Finnish couple crosses the border to Soviet Union to live in their dream society. Tough and sad story. While visiting last time St Pete our guide recommended this book.

[Piret Aasmäe · Rating 3 out of 5]

Uimane, nagu Turgenjevi tülpinud vene aristrokraatide lood. Vene hõng oli sees. Lõpuks läks lappama- kas keegi nägi unes, või toimus kõik ilmsi? Naiivsus ja utopism käsikäes. Samas, miski köitis nii, et ei saanud ka pooleli jätta.

[Lassi Aalto · Rating 3 out of 5]

Oli jopa neljän tähden arvoinen, mutta loppuosa, joka kertoo vuoden 1935 jälkeisistä tapahtumista, pudotti kolmeen. Se oli paikoin sellaista ajatuksenjuoksua, josta ei aina saanut kiinni ja tapahtumista varmuutta niin, että kenelle ne oli sattuneet ja miten.

[Tuula Nygård · Rating 4 out of 5]

Kirjassa parasta oli elämänmakuinen tarina ihmisten kohtaloista, kohtaamisista, rakkauksista, toiveista ja pettymyksistä. Loppua kohti kertomus kävi sekavaksi ja ahdistavaksi, kun kukaan ei pelastu ja kaikille käy lopussa huonosti. Hienosti kirjoitettu.

[Eliisa · Rating 4 out of 5]

Jo kulunut kertomus, mutta tällä kertaa erilaisena. Sirpa Kähkönen kirjoittaa utopiasta ja sen menettämisestä kauniimmin ja sävykkäämmin kuin moni muu. Kirjan alkuosa on eri paria kuin loppu, jossa tekstin vuolaus ja epämääräiset viittaukset haittaavat lukemista.

[Teijo Paananen · Rating 3 out of 5]

Jotenkin tarina haki muotoansa. Jälleen ihmisiä musertavan ajan alla. Pidin enemmän Mustista morsiamista. Mutta ehdottomasti luettava tämäkin.

[Marja Vahvik · Rating 5 out of 5]

Midagi väga head sai seekord loetud. Ladusas stiilis kirjutatud raamat soome noortest, kes läksid Nõukogude Venemaale paremat elu otsima.

[Samuli · Rating 4 out of 5]

Melankolisen vahvaa kerrontaa useamman näkökulmahenkilön kautta ja mielenkiintoinen miljöö.

[Reelika Raimet · Rating 2 out of 5]

https://raamaturiiulike.wordpress.com...

[Ulla Saar · Rating 4 out of 5]

Karm nõukogude reaalsus. Hea raamat, soovitan, ainult, et estikeelne tõlge on kuidagi puine ja kohati on tunda lausa otsetõlget. Kui võimalik, lugege soome keeles.