What do you think?
Rate this book
Frans Leijon : Kuurosokean ihmeellinen elämä
Palkitun tietokirjailijan koskettava tositarina kuurosokeasta isosedästään.
Frans Leijon (1878-1947) menetti jo pienenä näkönsä ja kuulonsa. Poika unohti oppimansa sanat ja juoksi nelinkontin villilapsena, johon kukaan ei saanut yhteyttä.
Kuin ihmeen kaupalla Frans pääsi Pietarsaaren kuurojenkouluun, jossa hän oppi viittomakieltä ja pistekirjoitusta. Hänestä tuli taitava käsityöläinen ja kuurojen yhteisön arvostettu jäsen. Hän osoitti rohkeudellaan, miten vastoinkäymiset voi voittaa.
Hannu Salmi löysi Fransin tutkiessaan sukunsa historiaa. Rippikirjassa luki: ”Kuuromykkä ja sokea. Hyljätty.”
Salmen teos Tunteiden palo oli Vuoden historiateos 2022 ja Finlandia-palkintoehdokas.
Frans Leijon (1878-1947) menetti jo pienenä näkönsä ja kuulonsa. Poika unohti oppimansa sanat ja juoksi nelinkontin villilapsena, johon kukaan ei saanut yhteyttä.
Kuin ihmeen kaupalla Frans pääsi Pietarsaaren kuurojenkouluun, jossa hän oppi viittomakieltä ja pistekirjoitusta. Hänestä tuli taitava käsityöläinen ja kuurojen yhteisön arvostettu jäsen. Hän osoitti rohkeudellaan, miten vastoinkäymiset voi voittaa.
Hannu Salmi löysi Fransin tutkiessaan sukunsa historiaa. Rippikirjassa luki: ”Kuuromykkä ja sokea. Hyljätty.”
Salmen teos Tunteiden palo oli Vuoden historiateos 2022 ja Finlandia-palkintoehdokas.
272 pages, Hardcover
First published April 10, 2025
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 8 of 8 reviews
November 8, 2025
Olipas kiinnostava henkilötarina! En ollut aiemmin kuullut Frans Leijonista. Hän on selvästi ollut poikkeuksellisen lahjakas ja tarmokas kaikessa mitä on tehnyt. On aina kiinnostavaa kuulla tuntemattomammista suomalaisista.
Säilynyt kirjeenvaihto antaa hienon kuvauksen silloisista ajattelutavoista. Opin paljon uutta etenkin kuurojen historiasta Suomessa. On järkyttävää miten heitä on kohdeltu sata vuotta sitten, eikä se varmaankaan ole paljoa muuttunut kuin vasta viimeisimpinä vuosikymmeninä, jos sittenkään. Pidin myös siitä miten Leijonin eliniän aikaisia historian tapahtumia käytiin läpi.
Kirjaa olisi voinut editoida vielä - ihan kaikkien ohuesti Leijonin elämään liittyneiden henkilöiden enoista, naapurin kissoista tai kaimoista ei olisi tarvinnut kertoa niin yksityiskohtaisesti. Monet henkilöt esiteltiin mutta monet myös hävisivät tarinasta ilman mainintaa heidän loppuelämistään. Lisäksi toistoa oli etenkin alkupuolella jo tuskastumiseen asti. Kerronnan hyppiminen eri vuosien ja vuosikymmenten välillä sekoitti ainakin mua paljon.
Se mikä itseä häiritsi itse tarinassa oli se, että Leijonin opittua kuurojen koulun tavoille, hänestä ei kerrota mitään ”negatiivista”, pelkkää ylistystä ja ihailua. Hänkin kuitenkin oli varmaankin vain ihminen, emmekä me ihmiset ole täydellisiä.
Säilynyt kirjeenvaihto antaa hienon kuvauksen silloisista ajattelutavoista. Opin paljon uutta etenkin kuurojen historiasta Suomessa. On järkyttävää miten heitä on kohdeltu sata vuotta sitten, eikä se varmaankaan ole paljoa muuttunut kuin vasta viimeisimpinä vuosikymmeninä, jos sittenkään. Pidin myös siitä miten Leijonin eliniän aikaisia historian tapahtumia käytiin läpi.
Kirjaa olisi voinut editoida vielä - ihan kaikkien ohuesti Leijonin elämään liittyneiden henkilöiden enoista, naapurin kissoista tai kaimoista ei olisi tarvinnut kertoa niin yksityiskohtaisesti. Monet henkilöt esiteltiin mutta monet myös hävisivät tarinasta ilman mainintaa heidän loppuelämistään. Lisäksi toistoa oli etenkin alkupuolella jo tuskastumiseen asti. Kerronnan hyppiminen eri vuosien ja vuosikymmenten välillä sekoitti ainakin mua paljon.
Se mikä itseä häiritsi itse tarinassa oli se, että Leijonin opittua kuurojen koulun tavoille, hänestä ei kerrota mitään ”negatiivista”, pelkkää ylistystä ja ihailua. Hänkin kuitenkin oli varmaankin vain ihminen, emmekä me ihmiset ole täydellisiä.
January 25, 2026
"...rippikirjaan on Fransin kohdalle kirjoitettu tylysti: Wialloinen. ... Samalla sana wialloinen puhuu ankaraa kieltä. Yhteen sanaan tiivistyy vihjaus siitä, että aistinsa menettänyt lapsi oli epäkelpo eikä hänestä koskaan tulisi ihmistä. Hänessä oli vika, jota ei voinut korjata. Tuskin hänellä oli ihmisarvoakaan."
"Taustaltaan hän edusti maan hiljaisia, mutta kasvatuksen ja koulutuksen tuloksena hänestä tuli kansallisesti tunnettu henkilö ja usein nähty vieras kuurojen kokouksissa. Hän edusti useita vähemmistöjä. Hän oli näkö- ja kuulovammainen, joka kuului Pohjanmaan ruotsinkieliseen väestöön koko kasvuikänsä ja varttui baptistien ympäröimänä."
Vuoden viides kirjani kertoo "Suomen Helen Kellerin" eli kuurosokean Frans Leijonin (1878-1947) elämästä.
Tietokirjan on kirjoittanut tällä teoksellaan jo toistamiseen tietokirjallisuuden Finlandiapalkintoehdokkaana ollut Hannu Salmi, jonka isoisosetä Frans Leijon oli.
Teos alkaa samaan tyyliin kuin vuoden 2023 Tieto-Finlandia voittajan Antti Järven teos Minne katosi Antti Järvi? (jälkimmäinen siis nykyisen Järven isoisoisä)). Harmillisesti Salmen kirja ei ihan yllä Järven tasolle ja ehkä siksi Salmi jäi vaille Finlandiapalkintoa. Vaikka Leijonin elämästä on saatavilla enemmän tietoa kuin kadonneen Järven elämästä, Järvi saa aikaan varsinaisen jännityskertomuksen kadonneen sukulaisensa kohtalon selvittämisestä.
Koko lukemisen ajan mietin, mitä uutta Salmen kirja kertoo Leijonin elämästä. Leijonista on julkaistu elämäkerta jo tämän eläessään (Ester Stade: Sokea, kuuro ja mykkä, 1922). Ja Leijon oli aikanaan tunnettu henkilö ja esiintyi lehdissä ja jopa radiossa (vaikkei itse pystynyt puhumaan, hän oli studiossa läsnä). Hän oli myös aktiivinen kuurojen yhteisön jäsen. Ja tapasipa hän presidentti Kallionkin, jolle hän teki huonekaluja. Huomasin myös, että samaan aikaan Salmen kirjan kanssa on ilmestynyt toinen tuore elämänkerta Leijonista (Anita Hellöre: Mestari Frans. Kuurosokean miehen merkityksellisen elämän tarina, 2024).
Aika paljon Salmi tukeutuu tekstissään tuohon 1920-luvulla julkaistuun elämäkertaan. Tietysti Salmi täydentää Leijonin elämäntarinaa hänen viimeisiltä pariltakymmeneltä vuodelta, mutta loppujen lopuksi aika vähän. Toki 2020-luvulla kirjoitttu tietokirja on varmasti myös erilaista luettavaa kuin 1920-luvulla kirjoitettu elämäkerta.
Olisin myös mielelläni lukenut vähän syvällisempää analyysia yhteiskunnan kulloisestakin tilasta Leijonin elämän ajalta. Tätähän Antti Järvi teki paljon enemmän omassa kirjassaan. Toki Salmikin vähän asioihin viittaa, mm. siihen, että yhdessä vaiheessa Suomessa ei haluttu kuuroille opettaa viittomakieltä, vaan heitä haluttiin opettaa lukemaan puhuvien huulilta.
Leijonkin mielsi itsensä enemmän osaksi kuurojen yhteisöä kuin sokeiden yhteisöä. Kuurot olivat Leijonille silmät maailmaan. Eräs hauska yksityiskohta (on voinut olla jo Staden kirjoittamassa kirjassa): kun Suomessa 1900-luvun alussa oli venäläistämistoimia ja Venäjän ylläpitämää sensuuria, Leijon sai mm. Ruotsista pistekirjoituksella julkaistuja lehtiä, joissa uutisia ei ollut sensuroitu. Näitä lehtiä Leijon tulkitsi kuuroille ystävilleen. Joten kuurojen vähemmistö oli perillä maailman todellisesta menosta paremmin kuin suomalainen valtaväestö.
Juuri Antti Järven vastaavassa tietokirjassa olevaa yksilön kohtalon sitomista laajempaan kokonaisuuteen olisin kaivannut tässäkin kirjassa. Nyt Leijonista luodaan kuva yksittäisestä poikkeusyksilöstä, joka noin 2-vuotiaana sokeuduttuaan ja kuurouduttuaan taantui lähes villieläimen tasolle ja sieltä hänet sitten nostettiin sivistyksen pariin. Oliko Leijon ainoa? Mitä muille kohtalotovereille tapahtui? Lisäksi olisi ollut myös mielenkiintoista lukea monista muista asioista: Oliko Leijonilla puolisonkaipuuta? Miten erilaiset päivätoimet, kuten herätys, hygieniatoimet yms. sujuivat? Ynnä muuta. Voi tietysti olla, että näistä ei ole säilynyt tietoa, mutta vertailuksi olisi voinut ottaa vaikkapa nykyajan kuurosokeat.
Leijonin tarina on toki kyllä hieno. Tässä voimakas kristinusko ja siitä kumpuava lähimmäisenrakkaus näyttää sen hyvän puolensa. Leijonille tarjoutui mahdollisuus koulutukseen, joka muutti hänen elämänsä suunnan, koska eräs hyväntekijä päätti Leijonia auttaa. Myös Pietarsaaren kuurojen koulun johtajatar oli voimakkaan uskonnollinen ja otti kristinuskosta kumpuavan voiman avukseen ja päättäväisesti koulutti Leijonia. Varjopuolena toki se, että Leijonista tuli myös syvän uskonnollinen eikä hän oikein kristinuskoa voinut kyseenalaistaa.
Mietin, että olisiko Finlandia-palkinto napsahtanut, jos Leijonista ei olisi jo kirjoitettu niin paljon kuin on ja kaikki asiat olisivat uusia? Leijonilta jäi jälkeen myös yhtä sun toista jäämistöä, jota löytyy mm. museosta.
Vaikka annan "vain" vahvan kolmosen, suosittelen tätä kirjaa kaikille. Niin ihmeellinen voi elämä olla. Vaikka Leijon sai elämässään paljon aikaan ja vietti aktiivista ja ilmeisemmin suuren osan aikuiselämästään rikasta elämää, ei silti voi olla miettimättä, millaista on herätä päivä toisensa jälkeen hiljaisuuteen ja pimeyteen.
Arvioksi 3,4/5.
Hannu Salmi: Frans Leijon. Kuurosokean ihmeellinen elämä. 2025. Sivuja 272, vuoden kokonaissivumäärä on nyt 1 401 sivua.
"Taustaltaan hän edusti maan hiljaisia, mutta kasvatuksen ja koulutuksen tuloksena hänestä tuli kansallisesti tunnettu henkilö ja usein nähty vieras kuurojen kokouksissa. Hän edusti useita vähemmistöjä. Hän oli näkö- ja kuulovammainen, joka kuului Pohjanmaan ruotsinkieliseen väestöön koko kasvuikänsä ja varttui baptistien ympäröimänä."
Vuoden viides kirjani kertoo "Suomen Helen Kellerin" eli kuurosokean Frans Leijonin (1878-1947) elämästä.
Tietokirjan on kirjoittanut tällä teoksellaan jo toistamiseen tietokirjallisuuden Finlandiapalkintoehdokkaana ollut Hannu Salmi, jonka isoisosetä Frans Leijon oli.
Teos alkaa samaan tyyliin kuin vuoden 2023 Tieto-Finlandia voittajan Antti Järven teos Minne katosi Antti Järvi? (jälkimmäinen siis nykyisen Järven isoisoisä)). Harmillisesti Salmen kirja ei ihan yllä Järven tasolle ja ehkä siksi Salmi jäi vaille Finlandiapalkintoa. Vaikka Leijonin elämästä on saatavilla enemmän tietoa kuin kadonneen Järven elämästä, Järvi saa aikaan varsinaisen jännityskertomuksen kadonneen sukulaisensa kohtalon selvittämisestä.
Koko lukemisen ajan mietin, mitä uutta Salmen kirja kertoo Leijonin elämästä. Leijonista on julkaistu elämäkerta jo tämän eläessään (Ester Stade: Sokea, kuuro ja mykkä, 1922). Ja Leijon oli aikanaan tunnettu henkilö ja esiintyi lehdissä ja jopa radiossa (vaikkei itse pystynyt puhumaan, hän oli studiossa läsnä). Hän oli myös aktiivinen kuurojen yhteisön jäsen. Ja tapasipa hän presidentti Kallionkin, jolle hän teki huonekaluja. Huomasin myös, että samaan aikaan Salmen kirjan kanssa on ilmestynyt toinen tuore elämänkerta Leijonista (Anita Hellöre: Mestari Frans. Kuurosokean miehen merkityksellisen elämän tarina, 2024).
Aika paljon Salmi tukeutuu tekstissään tuohon 1920-luvulla julkaistuun elämäkertaan. Tietysti Salmi täydentää Leijonin elämäntarinaa hänen viimeisiltä pariltakymmeneltä vuodelta, mutta loppujen lopuksi aika vähän. Toki 2020-luvulla kirjoitttu tietokirja on varmasti myös erilaista luettavaa kuin 1920-luvulla kirjoitettu elämäkerta.
Olisin myös mielelläni lukenut vähän syvällisempää analyysia yhteiskunnan kulloisestakin tilasta Leijonin elämän ajalta. Tätähän Antti Järvi teki paljon enemmän omassa kirjassaan. Toki Salmikin vähän asioihin viittaa, mm. siihen, että yhdessä vaiheessa Suomessa ei haluttu kuuroille opettaa viittomakieltä, vaan heitä haluttiin opettaa lukemaan puhuvien huulilta.
Leijonkin mielsi itsensä enemmän osaksi kuurojen yhteisöä kuin sokeiden yhteisöä. Kuurot olivat Leijonille silmät maailmaan. Eräs hauska yksityiskohta (on voinut olla jo Staden kirjoittamassa kirjassa): kun Suomessa 1900-luvun alussa oli venäläistämistoimia ja Venäjän ylläpitämää sensuuria, Leijon sai mm. Ruotsista pistekirjoituksella julkaistuja lehtiä, joissa uutisia ei ollut sensuroitu. Näitä lehtiä Leijon tulkitsi kuuroille ystävilleen. Joten kuurojen vähemmistö oli perillä maailman todellisesta menosta paremmin kuin suomalainen valtaväestö.
Juuri Antti Järven vastaavassa tietokirjassa olevaa yksilön kohtalon sitomista laajempaan kokonaisuuteen olisin kaivannut tässäkin kirjassa. Nyt Leijonista luodaan kuva yksittäisestä poikkeusyksilöstä, joka noin 2-vuotiaana sokeuduttuaan ja kuurouduttuaan taantui lähes villieläimen tasolle ja sieltä hänet sitten nostettiin sivistyksen pariin. Oliko Leijon ainoa? Mitä muille kohtalotovereille tapahtui? Lisäksi olisi ollut myös mielenkiintoista lukea monista muista asioista: Oliko Leijonilla puolisonkaipuuta? Miten erilaiset päivätoimet, kuten herätys, hygieniatoimet yms. sujuivat? Ynnä muuta. Voi tietysti olla, että näistä ei ole säilynyt tietoa, mutta vertailuksi olisi voinut ottaa vaikkapa nykyajan kuurosokeat.
Leijonin tarina on toki kyllä hieno. Tässä voimakas kristinusko ja siitä kumpuava lähimmäisenrakkaus näyttää sen hyvän puolensa. Leijonille tarjoutui mahdollisuus koulutukseen, joka muutti hänen elämänsä suunnan, koska eräs hyväntekijä päätti Leijonia auttaa. Myös Pietarsaaren kuurojen koulun johtajatar oli voimakkaan uskonnollinen ja otti kristinuskosta kumpuavan voiman avukseen ja päättäväisesti koulutti Leijonia. Varjopuolena toki se, että Leijonista tuli myös syvän uskonnollinen eikä hän oikein kristinuskoa voinut kyseenalaistaa.
Mietin, että olisiko Finlandia-palkinto napsahtanut, jos Leijonista ei olisi jo kirjoitettu niin paljon kuin on ja kaikki asiat olisivat uusia? Leijonilta jäi jälkeen myös yhtä sun toista jäämistöä, jota löytyy mm. museosta.
Vaikka annan "vain" vahvan kolmosen, suosittelen tätä kirjaa kaikille. Niin ihmeellinen voi elämä olla. Vaikka Leijon sai elämässään paljon aikaan ja vietti aktiivista ja ilmeisemmin suuren osan aikuiselämästään rikasta elämää, ei silti voi olla miettimättä, millaista on herätä päivä toisensa jälkeen hiljaisuuteen ja pimeyteen.
Arvioksi 3,4/5.
Hannu Salmi: Frans Leijon. Kuurosokean ihmeellinen elämä. 2025. Sivuja 272, vuoden kokonaissivumäärä on nyt 1 401 sivua.
November 4, 2025
Sujuvasti kirjoitettu kirja hämmästyttävästä ihmisestä. Aikalaisetkin ovat tunnistaneet Frans Leijonin erityislaadun.
Huomasin miettiväni, millaista oli elämä niille kuurosokeille, joiden kyvyt olivat tavanomaisemmat, ja toisaalta olisi kiinnostanut kuulla joidenkin asiantuntijoiden näkemyksiä. Miten esimerkiksi nykyään opetetaan kuurosokeita? Kuinka paljon vaikutusta sillä, onko syntymästä saakka kuurosokea vai kuten Leijon pikkulapsesta saakka? Kirja saa pohtimaan myös poikkeuskykyjen merkitystä ihmiselle itselleen ja toisaalta ympäröiville yhteisöille.
Mutta kirjan rajaus oli Frans Leijonin elämä, ja se on ihan sellaisenaan kertomisen arvoinen!
Huomasin miettiväni, millaista oli elämä niille kuurosokeille, joiden kyvyt olivat tavanomaisemmat, ja toisaalta olisi kiinnostanut kuulla joidenkin asiantuntijoiden näkemyksiä. Miten esimerkiksi nykyään opetetaan kuurosokeita? Kuinka paljon vaikutusta sillä, onko syntymästä saakka kuurosokea vai kuten Leijon pikkulapsesta saakka? Kirja saa pohtimaan myös poikkeuskykyjen merkitystä ihmiselle itselleen ja toisaalta ympäröiville yhteisöille.
Mutta kirjan rajaus oli Frans Leijonin elämä, ja se on ihan sellaisenaan kertomisen arvoinen!
October 3, 2026
Hannu Salmen teos on tarinallinen tietokirja, joka kertoo kirjoittajan kaukaisen sukulaisen, kuurosokean Frans Leijonin (1878–1947) elämästä. Salmi löysi Fransin nimen sukututkimuksen yhteydessä rippikirjasta, jossa merkintä oli karu: ”Kuuromykkä ja sokea. Hyljätty.” Tästä alkoi tutkimus, joka paljasti, että kyseessä oli aikanaan Suomen kuurojen yhteisössä tunnettu ja arvostettu henkilö – usein kutsuttu ”Suomen Helen Kelleriksi”.
Kirja on palkittu: se oli vuoden 2025 tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokas, Kanava-palkinnon ehdokas ja voitti vuoden 2026 Lauri Jäntin tietokirjapalkinnon. Teos rakentuu sekä arkistolähteiden (kirkonkirjat, kirjeet, kuurojen museon aineistot) että Salmen kulttuurihistoriallisen asiantuntemuksen varaan.
Frans Leijon syntyi Yläneellä köyhän piian Sofia Leijonin aviottomana lapsena. Noin 2,5-vuotiaana hän menetti näkönsä ja kuulonsa (todennäköisesti isorokon tai aivokalvontulehduksen seurauksena). Hän unohti aiemmin oppimansa sanat, menetti pystyasennon ja alkoi liikkua nelinkontin ”villilapsena”, johon yhteyttä oli vaikea saada. Hajuaisti ja tuntoaisti kehittyivät poikkeuksellisen herkiksi.
Vuonna 1889, noin 11-vuotiaana, Frans pääsi Pietarsaaren kuurojenkouluun (hyväntekijän, Yläneen kartanon isännän Reinhold Jägerhornin tuella). Siellä hän oppi viittomakielen (tuntoaistin kautta), pistekirjoituksen ja ammatillisia taitoja. Koulun johtaja Anna Heikelistä tuli hänen tärkeä tukijansa. Fransista kehittyi taitava sorvari ja puutarhuri. Hän rakensi muun muassa keinutuoleja, tarvekaluja ja jopa tandem-polkupyörän, jossa näkevä henkilö ohjasi edessä ja Frans polki takana. Hänen töitään palkittiin Tampereen teollisuusnäyttelyssä 1922.
Frans eli aktiivista sosiaalista elämää kuurojen yhteisössä, kehitti oman keskustelulevyn kommunikaatioon ja vietti viimeiset vuotensa Kakskerran kuurojen vanhainkodissa. Hän kuoli tuberkuloosiin 1947.
Salmi kuvaa Fransin sisäistä maailmaa varovaisesti, yhdistäen lähteisiin perustuvia päätelmiä ja kaunokirjallisia keinoja. Hän välttää vanhahtavaa termiä ”kuuromykkä” ja korostaa aistivammaisten omia kommunikaatiotapoja.
Fransin elämä osoittaa, miten ratkaisevaa on kohdata ihmisiä, jotka uskovat vammaisen kykyihin. Äiti Sofia, kartanon isäntä, Anna Heikel ja muut tukijat avasivat ovia, joita yhteiskunta muuten piti kiinni.
Kirja valottaa 1800–1900-lukujen taitetta kuurojen opetuksessa. Frans ehti saada viittomakielistä opetusta juuri ennen oralismia (puhemenetelmää), joka syrjäytti viittomakielen ja heikensi monien kuurojen asemaa. Teos on samalla kunnianosoitus Pietarsaaren koululle.
Frans ei jäänyt uhrin asemaan. Hän rakensi merkityksellisen elämän kädentaitojen, viljelyn ja sosiaalisten verkostojen kautta. Hänen tarinansa haastaa käsityksen aistivammaisuudesta pelkkänä puutteena.
Teos avaa laajempaa kuvaa: aviottomien lasten asemaa, köyhyyttä, vammaisten koulutuksen historiaa ja kuurojen kulttuuria Suomessa. Frans edusti useita vähemmistöjä (kuurosokea, ruotsinkielinen ympäristö, baptistiyhteisö).
Salmi kirjoittaa selkeästi, dokumentoivasti ja empaattisesti. Lähdemerkinnät ovat avoimia, joten lukija erottaa faktat ja tulkinnat. Teos on sekä henkilökohtainen (sukulaisuussuhde) että tieteellinen. Se ei ole pelkkä elämäkerta, vaan myös kulttuurihistoriallinen avaus vammaisuuden historiaan.
Tekstin tarkkuus tekee asiallisen ja ”puisevan” vaikutelman , mutta tämä on tietoinen valinta: Salmi ei spekuloi liikaa.
Frans Leijon on tärkeä lisä suomalaiseen vammaishistoriaan. Se osoittaa, että 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa oli mahdollista rakentaa arvostettu elämä myös äärimmäisten aistirajoitteiden kanssa, kun yhteiskunta tarjosi koulutusta ja tukea. Samalla se muistuttaa, miten hauraita nämä mahdollisuudet olivat – ja miten ne voivat kadota politiikan muutosten myötä.
Teos on sekä koskettava yksilötarina että yhteiskunnallinen dokumentti. Se ansaitsee paikkansa suomalaisen tietokirjallisuuden kaanonissa juuri siksi, että se tekee näkyväksi elämän, joka olisi muuten voinut jäädä ”hyljätyn” merkinnän varjoon.
February 4, 2026
Hannu Salmen Frans Leijon: Kuurosokean ihmeellinen elämä-kirja oli todella mielenkiintoinen ja kaikki alkoi siitä, että sukututkimus on harrastus, jossa tunnetusti tulee yllätyksiä vastaan. Näin kävi myös kulttuurihistorian professori Hannu Salmelle kun hän löysi arkistoista isoisoäitinsä aviottoman lapsen Frans Leijonin. Rippikirjassa nuorukaisesta kirjoitettiin ytimekkäästi ”Kuuromykkä ja sokea. Hyljätty”. Herää heti kysymys: mitäköhän tapahtui tälle lapselle, joka sai näinkin onnettomat kortit heti elämänsä alussa. Vastaus kieltämättä yllättää ja se yllättää jopa silloin, kun on elänyt kuurojen yhteisön parissa elämänsä. Frans paitsi menestyi elämässään, hänestä tuli suorastaan kuurojen kulttuurin tunnetuimpia hahmoja Suomessa. Vuonna 1947 kuollutta Fransia muistellaan yhä edelleen kuurojen yhteisössä, ja hyvästä syystä, kuten kirjassa käy ilmi tarinan edetessä.
Fransin elinaikana kuurojen oikeuksissa otettiin takapakkia ja silti tuntuu edelleen tässä vuonna 2026, että se takapakki on edelleen voimissaan ja näkyi edelleen mm. 90-2000-luvulla kuurojen koulutuksessa, jossa oralismin jälkimainingit vaikuttivat vielä. Juuri näihin aikoihin alettiin siirtyä puhemenetelmän, eli oralismin, aikakauteen. Viittomakieltä ei nähty oikeana, täysivaltaisena kielenä, joka pystyisi käsittelemään korkeatasoista ajattelua ja valitettavasti edelleen yhteiskunnassa tuntuu olevan samanlaisia asenteita suomalaista ja suomenruotsalaista viittomakieltä kohtaan. Oralismissa tavoitteena oli saada kuurot mielummin puhumaan ja lukemaan huulilta, jotta he ”sulautuisivat” paremmin yhteiskuntaan, mutta se samalla nykytiedon mukaan myös tuhosi kuurojen omia yhteisöjä.
Frans Leijonin kouluaikana tämä muutos alkoi hiipiä kuurojen kouluihin myös Suomessa, ja pian viittomakieli oli lähes kokonaan poistettu opetuksesta. Tähän valitettavasti loppui myös Pietarsaaren kuurojenkoulun tarina, lukuvuoteen 1931–1932. Kuurojen tilannetta oralismi ei lopulta parantanut, ja sokealle Fransille sen metodit olisi tietysti olleet täysi mahdottomuus. Jälleen kerran hänellä oli onnea: Frans sai oppinsa silloin kun se oli vielä mahdollista. Frans Leijonin tarina muistuttaa, kuinka paljon yksittäinen ihminen voi saavuttaa, kun saa mahdollisuuden ja kuinka helposti nämä mahdollisuudet voivat kadota, jos yhteiskunta sulkee oven heikompiosaisiltaan.
Kaiken lisäksi eilen 3.2.2026 Turussa Hannu Salmen luentoa kyseisestä kirjasta oli mielenkiintoista kuunnella, vaikka kirjaa lukiessa ja äänikirjaa kuunnellessa enemmän oli vaikeuksia pitää tunteet kurissa. Nimittäin on edelleen yhteiskunnassa niin paljon vääryyksiä joihin kuurot ja kuurosokeat törmäävät, että se on jopa raivostuttavaa. Toivoisin enemmänkin kuurojen ja kuurosokeiden elämästä olevia kirjoja tai joissa olisi kuuroja/kuurosokeita hahmoja, niitä on aivan liian vähän. Ja eipä edes Suomessa Kuurojen Liiton historiikkia kuuroista löydy juurikaan, koska se kuitenkin paljastaisi ne epäkohdat, joita kohtasivat eli mainitun oralismin ja pakkosteriloinnit, joka todennäköisesti olisi Frans Leijonin kohdallakin tullut eteen, jos olisi ehtinyt/mennyt avioliittoon kuuron tai kuurosokean kanssa.
Fransin elinaikana kuurojen oikeuksissa otettiin takapakkia ja silti tuntuu edelleen tässä vuonna 2026, että se takapakki on edelleen voimissaan ja näkyi edelleen mm. 90-2000-luvulla kuurojen koulutuksessa, jossa oralismin jälkimainingit vaikuttivat vielä. Juuri näihin aikoihin alettiin siirtyä puhemenetelmän, eli oralismin, aikakauteen. Viittomakieltä ei nähty oikeana, täysivaltaisena kielenä, joka pystyisi käsittelemään korkeatasoista ajattelua ja valitettavasti edelleen yhteiskunnassa tuntuu olevan samanlaisia asenteita suomalaista ja suomenruotsalaista viittomakieltä kohtaan. Oralismissa tavoitteena oli saada kuurot mielummin puhumaan ja lukemaan huulilta, jotta he ”sulautuisivat” paremmin yhteiskuntaan, mutta se samalla nykytiedon mukaan myös tuhosi kuurojen omia yhteisöjä.
Frans Leijonin kouluaikana tämä muutos alkoi hiipiä kuurojen kouluihin myös Suomessa, ja pian viittomakieli oli lähes kokonaan poistettu opetuksesta. Tähän valitettavasti loppui myös Pietarsaaren kuurojenkoulun tarina, lukuvuoteen 1931–1932. Kuurojen tilannetta oralismi ei lopulta parantanut, ja sokealle Fransille sen metodit olisi tietysti olleet täysi mahdottomuus. Jälleen kerran hänellä oli onnea: Frans sai oppinsa silloin kun se oli vielä mahdollista. Frans Leijonin tarina muistuttaa, kuinka paljon yksittäinen ihminen voi saavuttaa, kun saa mahdollisuuden ja kuinka helposti nämä mahdollisuudet voivat kadota, jos yhteiskunta sulkee oven heikompiosaisiltaan.
Kaiken lisäksi eilen 3.2.2026 Turussa Hannu Salmen luentoa kyseisestä kirjasta oli mielenkiintoista kuunnella, vaikka kirjaa lukiessa ja äänikirjaa kuunnellessa enemmän oli vaikeuksia pitää tunteet kurissa. Nimittäin on edelleen yhteiskunnassa niin paljon vääryyksiä joihin kuurot ja kuurosokeat törmäävät, että se on jopa raivostuttavaa. Toivoisin enemmänkin kuurojen ja kuurosokeiden elämästä olevia kirjoja tai joissa olisi kuuroja/kuurosokeita hahmoja, niitä on aivan liian vähän. Ja eipä edes Suomessa Kuurojen Liiton historiikkia kuuroista löydy juurikaan, koska se kuitenkin paljastaisi ne epäkohdat, joita kohtasivat eli mainitun oralismin ja pakkosteriloinnit, joka todennäköisesti olisi Frans Leijonin kohdallakin tullut eteen, jos olisi ehtinyt/mennyt avioliittoon kuuron tai kuurosokean kanssa.
This entire review has been hidden because of spoilers.
December 3, 2025
Tätä kirjaa luin hyvin uteliaana ja kiinnostuneena, koska kuurosokeudesta en tiedä paljoakaan. Hämmästyttävää, miten muut aistit korvaa puuttuvia. Olisipa hienoa löytää hänen tekemänsä parsinsieni, jonka varressa neulakotelo. Kiitos kirjasta!
September 10, 2025
Sujuvasti kirjoitettu, kiehtova elämäntarina.
January 3, 2026
Upea tarina vaikeuksien ja ennakkoluulojen voittamisesta
Displaying 1 - 8 of 8 reviews